Käy välierässä lopulta miten käy, tällaiselle pohdinnalle on paikkansa. Kysymyshän on universaalista tunnetilasta, täyttymyksen tunteesta. Maallista tietämme ajaa tarve täyttymykseen ja asioiden klousaukseen. Se on syntisen ikuinen taakka, ja samalla luomakunnan kruunun ristillä lunastettu perusoikeus. Öö…meniköhän tuo ristihomma ihan oikein, mutta yhtä kaikki.
Yritin seuraavassa eritellä lohdunsanoja niitä kaipaaville (itseni mukaan lukien), mutta ihan helppoa se ei ole. Ihmismieli kestää paljon, mutta aivan terästä ei ole sekään. Kun kokee pettymyksen kerta toisensa jälkeen, jotain voi sielussamme palauttamattomasti murtua. Siksi täyttymyksen tunne olisi tärkeä, eheyttävä. Siksi olen näillä palstoilla vaatinut Leinosta kaivamaan kuvetta, sillä tänä vuonna, kenties viimeistä kertaa pitkään aika, vielä olisi kasassa jengi, joka sen täyttymyksen voi tuoda. Tapparan budjetilla se nimittäin ei joka vuosi tai joka toinenkaan ole mahdollista. Nyt tällainen budjettipuhe on tietenkin myöhäistä, ja näillä on mentävä.
Mutta jos sitä täyttymystä ei ole tullakseen, voimaa täytyy hakea muualta.
Ensinnäkin, vuoden 2003 mestaruus on kenties Tapparan historian tärkein. Se on suomalaisen jääkiekon modernin ajan ensimmäisemme. Ja lisäksi, sitä edeltävät mestaruudet tulivat ikään kuin liian usein, liian helposti. Muistan ajatelleeni vuoden 2003 mestaruuden jälkeen, että nyt voin kuolla rauhassa. Tämä näkökulma siis meitä tuon ajan eläneitä edelleen jollain tavalla lohduttakoon - olemme saaneet kokea ainakin yhden mestaruustäyttymyksen. Ja jos olet niin nuori, että et ole kokenut vuoden 2003 mestaruutta, et ehkä ota näitä kuitenkaan vielä niin raskaasti tai syvällisesti, sillä nuorena ei vielä ymmärrä elämän ja sen tarjoamien mahdollisuuksien rajallisuutta. Nuoren toivosäkki on väistämättä aina täydempi, ja hyvä niin. Ja vanhemmille ja vanheneville lohdutukseksi: tuo elämän rajallisuuden ymmärtäminen on samanaikaisesti myös antoisaa, sillä kun sen sisäistää, osaa asioista myös nauttia enemmän - jos kuolemaa ei olisi, se pitäisi keksiä.
Toiseksi, mielestäni mestaruuden voi kokea aidosti vain kerran vuosikymmenessä. Jos niitä tulisi ‘aina’, se olisi liian helppoa. Ei tämän ole tarkoituskaan olla helppoa.
Tällaisina hetkinä todellakin myös tuntee elävänsä. Faniutta väheksytään turhaa. Se on kieltämättä vierestä katsomista, ei itse tekemistä, mutta harvassa harrastuksessa elää yhtä kiivaasti joka solullaan. Kun näitä pelejä katsoo, ei siinä ajattele mitään muuta - ja juuri se on vapauttavaa ja nautinnollista.
Ja vaikka pleijarielämä on raastavaa ja jopa fyysisesti kuluttavaa, se tuottaa taatusti elämään enemmän iloa ja hyvinvointia kuin pleijareiden ulkopuolelle jääminen.
Lopuksi, jos muu ei auta, lohtua voi aina hakea vaikkapa naapurin tilanteesta. Miettikää, miltä heistä tuntuu, kun viimeiset mestaruudet on käytännössä ajalta, kun sarjassa pelasi neljä joukkuetta ja pelit pelattiin ulkojäillä. Me sentään olemme saaneet kokea näitä raastavanihania pleijarivuosia vuosi toisensa jälkeen.
Lohtua voivat siis tuoda ainakin seuraavat näkökulmat: 1) Elämä tapahtuu meidän silmiemme edessä juuri nyt täyteläisimmillään, 2) Pleijarit tuovat elämääsi kuitenkin enemmän hyvinvointia kuin pahoinvointia, 3) Mestaruuden voi “syvällisen tunneperäisesti” voittaa vain harvoin ja 4) Ilves.