Tämähän on varsin ongelmallista koska nykyinen sukupolvi on kasvanut nenä kiinni tableteissa sun muissa älylaitteissa ja samalla liikunta vähentynyt radikaalisti. Huonokuntoiselle sohvapotulle piip testi voi olla vaarallinen jos tosiaan vetää itsensä ihan piippuun. Sitä en tiedä mikä tässä tapauksessa on ollut kyseessä, mutta liikuntaa pitäisi lisätä ihan reilusti
Meikäläisen kouluaikana Cooperit ja Movet oli vielä joidenkin tutkijoiden mielissä kytemässä, korkeintaan. Mutta monipuolista liikuntaa kyllä oli. Ja kohtalainen innostuskin löytyi. Jopa pesäpalloon, jota silloin pelattiin aika usein. Ja kunto testattiin lähinnä koulun hiihto- yms. kisoissa. 
Tämä aihe herätti ajatuksia siksi, että yhtäkkiä tajusin miten “kovat” jumppamaikat meillä oli. Esa Klingan nyt tiesi silloin jo jokainen, olympiaurheilija ja yhdistetyn ykkösmiehemme silloin joskus. Mutta Aimo Kuukasta en silloin tiennyt mitään. Nyt tiedän, että Kalevan kisoissa 1959 otti pronssia 400m aidoissa 0.6 sekuntia Rintamäen Jussille hävinneenä. Rintamäkihän oli aikansa parhaita aitureita ihan maailman tasolla. Rooman olympialaisissa vuotta myöhemmin johti finaalia puolimatkassa ja päätyi lopulta sijalle 5 ajalla 50.8 . Rintamäen ennätys sileällä oli 46.9, joten ei ihme että moni jäi hänen varjoonsa.
Sorry, jos aihe johdatti hieman sivuraiteille. Mutta kuten tunnettua aika kultaa muistot. Ehkäpä jollakin muullakin tulee koululiikunnasta muutakin mieleen kuin Cooperissa juostu tulos. 
3 tykkäystä
Itselleni hyvinkin vaikea teema oman menneisyyden takia. Täytyy ihan alkuun ennen varsinaista tarinaa korostaa sitä, että ala-aste sijoittui itsellä vuosiin 1995-2001 - tai vuosi johonkin suuntaan tästä. Kyseessä on siis kaukainen menneisyys, joten olettaisin asioiden kehittyneen siitä merkittävästi.
Minullehan koululiikunta oli aina ala-asteella yksi helvetti, jota minulla ei ole pätkääkään ikävä. Yksittäisiä hyviä kokemuksia on, jotka liittyvät lähinnä sählyyn. Siinä koin olevani oikeasti hyvä ja motivoiduinkin siitä liikuntatunneilla, koska minut haluttiin maaliin (olinhan minä jo silloin hieman pulska, joten peitin paremmin kuin monikaan luokassa.) Kuitenkin tähänkin syynä oli eräs ystävä, joka tykkäsi pienellä pihalla laukoa sählypalloa ja siinä sivussa piti minua maalissa. Hänelle siis kaikki kunnia tuosta.
Kaikki muut lajit olikin sitten sellaisia, että kuuluin siihen osastoon, jota opettajat nälvi (miksi sinä et lähde mukaan näihin, kun kaikki muut on innoissaan.) Meillä oli vielä ala-asteella opettaja, joka arvotti liikunnan suoraan kaikkiin muihin arvosanoihin. Äitini joutui käymään useamman keskustelun koulun kanssa, kun äitini ei oikein pitänyt siitä, että minun saadessani lukuaineista arvosanoja, jotka olivat 9- tasoa niin pyöristys kohdallani tapahtui kaikissa aineissa alaspäin kasiksi. Vastaavasti liikunnalliset nuorukaiset saivat 8+ arvosanoilla korotukset ysiin ja tämä oli kyllä koko luokan tiedossa.
Minähän olen tunnetusti “vaikea” persoona ja minuun eivät tepsi (eivät myöskään toimineet, kun olin nuori) ns. halpahintaiset vertailut. Meidän opettajalla oli pääsääntö motivoida surkeudella ja yleensä minua sitten verrattiin aina, kun en selvinnyt jostain suorituksesta (oli se sitten mitä tahansa liikuntaa) luokan huonoimpiin ja julkisesti todettiin, että aika noloa “z pystyi ja sinä et pystynyt.”
Vanhemmat eivät olleet tuohon aikaan mitenkään erityisen liikuntaorientuneita ja kotoa kannustaminen oli heikkoa. Äiti yritti kannustaa ja isää ei juuri kiinnostanut. Muutama laji olisi silloin kiinnostanut, mutta vanhemmat aika suoraan ilmoitti, että meillä ei ole varaa noihin harrastuksiin. Ja se piti kyllä paikkansa: vanhemmilla oli rahat tiukilla ja mailaostoksille ei todellakaan ihan pienestä syystä lähdetty. Isä yritti kannustaa uimaan, koska se oli edullista ja tykkäsi itsekin lähteä mukaan.
Nämä huonot kokemukset liikuntatunneilta sitten seurasivat yläasteelle asti ja päähän oli ehtinyt muodostua aika vinksahtanut kuva koko liikunnasta. Näin liikunnan kilpailuna, jossa en voinut pärjätä ja pelkästään tietoisuus siitä, että olin surkea (silloin opettajatkin pitivät sen aktiivisesti tiedossani) johti siihen, että liikunta jäi sitten murrosiässä aivan kokonaan.
Limpparit ja hampparit sekä pizzat tekivät kauppansa ja kyllähän minä lihoin. Vapaa-aika kului mukavasti tietokoneella. Yläasteella taas tuntui, että ketään muutakaan ei tuo liikunta juuri napannut, joten koin, että ihan sama se on, mitä minä siellä teen. Ne kuitenkin jäivät mieleen hyvinä kokemuksina, kun opettajat kuitenkin olivat reiluja ja silloin taisi ekaa kertaa olla sellainen opettajakin, joka oikeasti pyrki pureutumaan ns. motivaatiopuoleen ja hakemaan enemmän sitä terveysnäkökulmaa mukaan. Kuitenkin siihen mennessä se kaikki pohja, joka olisi ollut saatavissa oli kyllä menetetty ja jatkoin haahuilua.
Lukiossa liikuntaa oli entistä vähemmän ja koulumääräkin lisääntyi. Silloin toki hyvä juttu oli se, että silloin tuli liikuttua sitten omaksi iloksi lähinnä kävellen kavereiden kanssa, kun ei oikeasti ollut hirveästi mitään järkevää, mitä olisi saanut tehdä. Kangasala on pieni paikka ja ei siellä oikein alaikäiset oikein baariin päässeet niin sitten se vapaa-aika oli kavereiden kanssa tallustelua paikasta toiseen ja maailman ihmettelemistä.
No, milloin se kaikki sitten muuttui? Tuolla pohjalla on julmaa sanoa, mutta kaiken muutti analyyttinen lääkäri. Tämä tapahtui lukiossa. Siihen kuului pakollinen lääkärintarkastus ja sellainen topakka nuori lääkäri oli hän, jolle minut määrättiin. Nuori nainen punnitsi, tutkaili selkääni, katsoi pitkään jalkojani ja istui pöytänsä taakse. Hän kysyi jotenkin sellaisilla sanoilla, että kuinka kaunistellun version todellisuudesta haluaisin kuulla? No suoraan kysymykseen vastasin suoraan, että voisin vaihteeksi kuunnella totuuden niin hän veti henkeä ja sanoi about näin:
“Tuo sun ryhti on oikeasti huolestuttavan huono. Vatsalihakset ei voi mitenkään tuon vatsan alta jaksaa toimia - ja jalat on sellaisessa kunnossa, että ne ei oikeasti jaksa enää monta vuotta kannatella tuota kaikkea, mitä sulla on niiden päällä. Jos haluat oikeasti vielä 30-vuotiaana ylös sängystä niin nyt kannattaisi oikeasti aloittaa pikaisesti laihduttaminen. Tavalla tai toisella. Ja kun sinä nyt ilmeisesti tupakoitkin niin ei sulle voi kukaan lääkäri mitään pitkää elämää luvata. Sulla on vielä vaihtoehto, että sä rupeat tekemään tälle asialle jotain nyt tai sitten odotat vielä viisi vuotta niin sitten ruvetaan miettimään leikkaushoitoja ja sellaisia…valinta on ihan oikeasti sun oma valinta. Juoksua sun paikat ei tule missään nimessä kestämään, että olisi paras aloittaa vaikka pitkillä kävelylenkeillä ja edetä siitä sitten vähitellen pyöräilyyn…”
Tuo oli varmaan eka lausunto, joka kolahti 17v. Ja jotenkin se kummasti vaan ärsytti mua niin paljon, että sitä rupesi oikeasti liikkumaan. Koko kevään kävin 5x viikossa 45 min kävelyllä ja jos aikaa jäi niin sitten vielä parina päivänä vartit päälle. Sain painon tuota kautta hallintaan ja sitten tuli armeija, jossa kyllä tuota lääkäriä pystyi kiittämään, kun ei siellä olisi varmaan pärjännyt ollenkaan niillä aikaisemmilla kiloilla.
Armeijan jälkeen liikunnasta tuli “normaalia.” Siitä oli tullut semmoinen hyvä huume ja suhtautuminen oli muuttunut ihan toisenlaiseksi. Liikunta ei ollut mulle enää “suorittamista” vaan kaikki liikunta, mitä tein oli sitä oman terveyden parantamista. En käynyt liikkumassa, jotta mun ajat paranisi vaan sen takia, että voisin paremmin. Ja sillä tiellä ollaan vielä tänäkin päivänä.
TL:DR: koululiikunta on tärkeää, mutta sen pitäisi olla oikeasti vain pieni osa sitä kokonaisuutta. Suurimman vastuun siirrän edelleen kotiin ja siihen, että sun ympärillä on ihmisiä, jotka osaavat
- kannustaa
- motivoida
- juhlia sun kanssa
- liikkua sun kanssa
Liikunnasta saa ihan valtavat hyödyt, mutta jos mulla olisi ollut yksikin parempi liikunnanopettaja - tai edes yksi yhtä “autoritäärinen” toimija nuoruudessa kuin toi lääkäri silloin lukiossa niin liikunnan riemun ja ilon itselle olisi voinut löytää jo kauan sitten. Tärkeintä kuitenkin on se, että se löytyi joskus.
Suomessa tuntuu, että liikunnassa ei mennä koulussa heikoimpien ehdoilla vaan parhaimpien. Se pitäisi kääntää ihan toisin päin: koko ryhmän suorituksen määrittää se huonoin ja se on koko ryhmän tehtävä auttaa sitä yhtä onnistumaan.
17 tykkäystä
Pärjäsin koululiikunnassa hyvin ja arvosanat olivat sen mukaiset. Kova voitontahto ja harrastusten parissa kovaan suoritustasoon tottuminen tuotti tosin ajoittain vähän ongelmia, kun en oikein halunnut hävitä. Ala-asteen opettaja hoiti homman tyylillä ja lupasi kympin liikunnasta vain jos loin hyvää henkeä ja tarjoilin paikkoja heikommillekin yksilöille. Tuo toimi. Ryhmähenki oli hyvä, enkä usko että kenellekään jäi traumoja liikunnasta.
Rankkaan kyseiset opettajan kevyesti ykköseksi oman koulu-urani aikana. Oli selvästi ymmärtänyt, että liikuntatunnilla ei kenestäkään tehdä olympiavoittajaa, mutta liikuntatunneilla voi saada lapsille ja nuorille positiiviset fibat liikunnasta. Auttaa sitten myöhemmin elämässä.
Mielestäni nuo kuntotestit voitaisiin jättää kokonaan pois nykypäivän liikuntatunneilta. Turhaa kiusaamista. Itseäkin vitutti ja ahdisti vaikka pärjäsin.
5 tykkäystä
Onneksi sinä olet niin paljon nuorempi. Tämä antaa toivoa siitä, että nykytilanne on aivan toinen kuin se esim. itsellä oli
1 tykkäys
@peterra arvostan. En löydä nyt mistään sellaista hattu ylös emoja, mutta sen ja monta olisit ansainnut tuolla tekstillä.
Sitten voin kertoa oman tarinan lyhyesti.
Isoveli oli innoittaja urheiluun. Taisin olla aikanaan kylän nuorin osallistuja koulujen välisiin kiekkopeleihin. Minulle kävi käytännössä ihan laji kuin laji. Jääkiekko tietysti oli läsnä kesät ja talvet, välillä minut haettiin kotiin iltayhdeksältä kaukalosta tekemään läksyt. Kotipihassa oli levyt ja maalit.
Suksi luisti. Pesäpallo oli kivaa, kaikki oli mukavaa. No juoksusta en niin välittänyt.
Yläasteella sattui vielä niin, että liikunnanopettaja oli vanha Tapparan valmentaja, joka piti liikuntatunteja vähän kuin treenejä yleensä. Lisäksi välillä sai lähteä hallille höntsään, vaikka yksinään. Toki sitten tein sitä mitä muutkin, mutta helpolla pääsin ja kymppiä paukkui.
Samallahan minä sitten vapaa-ajalla toki pelasin kiekkoa ihan kunnolla.
Sitten aikanaan, kun tuli stoppi, niin minua ei kiinnostanut urheilu n. 6-7 vuoteen kunnolla. Oli yksi talvi, kun hiihdin 700 km. Ei innostanut silti.
Nyt on mennyt sitten tuon yhden lajin kanssa n. 5 vuotta ja samalla tullut myös juoksu mukaan talviaikaan, mitä siis vihasin.
Erikoisia juttuja.
Voi olla, että olet ollut aktiivi ja kun stoppi tulee, niin ei kiinnosta mikään hetkeen.
Voi olla, että et ole ollut kiinnostunut kunnolla urheilusta, mutta sitten tulee oikea hetki ja urheilu onkin parasta maailmassa.
Erikoinen on ihmisen mieli.
Onneksi hoidin kuitenkin muutkin aineet tyydyttävällä tasolla.
5 tykkäystä
Itse olen jatkuvasti laajentanut ns. liikuntafrendien puolta. Huomasin joskus 20-vuotiaana, että ystäviä tarvitaan siihen mielenkiinnon säilyttämiseen. Mikään ei jumita eikä luo parempia ystävyyssuhteita kuin se, että hikoillaan yhdessä kunnolla. Tai näin mä sen olen todennut.
Jotkut ehdottelee töissä “vapaa-ajalla yhteistä olutta.” Minä ehdottelen työkavereille töissä yhteisiä lenkkejä - ja niille on ollut kovaa kysyntää. Taas on pitkäksi ajaksi uusia lenkkikavereita.
Jos joskus jää tilanteeseen, että olisi aivan pakko liikkua yksin niin käytän ns. vartin sääntöä: jos tänään ei huvita niin käyn vartin. Kävelen / juoksen / pyöräilen / rullaluistelen yhteen suuntaan 15 minuuttia ja pakkohan sieltä on jollakin tulla takaisin. Noin tulee joka viikko käytyä ne pakolliset liikunnat.
2 tykkäystä
Arvostan kirjoitusta, mutta miten käytännössä ajattelit tuon lainauksen?
Jos ryhmässä on ei-urheilullisia oppilaita niin liikuntatunnit menevät sitten miten?
Minä en halua nykyään juuri muiden kanssa liikkua. Mieluummin yksin.
Sulkapalloa ja tennistä voisin huitoa, jos olisi pelikaveri ja sellainen työ, että voisi varata vakiovuorot.
Mutta se siitä, nyt ollaan koululiikunnasta jo kaukana.
Testeistä koululiikunnassa, niin oli cooperia, 50m lentävällä lähdöllä, lihaskuntotestiä.
1 tykkäys
Käytännössä tarkoitin sitä aika pitkälle silleen, kun @Nevofoget03 tuossa kuvailee.
Laitetaan ne parhaat hommiin ja tukemaan niitä heikoimpia. He kyllä hoitavat sen oman leiviskänsä kunnolla. Toki eihän motivaatiota voi tyhjästä luoda kenellekään, mutta kyllä pääpaino pitää olla niissä, joita ei yhtään kiinnosta.
Ihmisellä on aina joku syy, miksi joku asia ei motivoi. Kun saat selville sen syyn, miksi joku asia ei motivoi niin sille voi tehdä jotain. Eli sellaistakin osaamista pitää löytyä, että opettajalla/valmentajalla/ohjaajalla liikunnassa on sitä aikaa keskittyä myös siihen yksilöön ja mitä ne yksilön syyt ovat.
Minä avasin ne omat syyni - ja kyllä minä vielä edelleen uskon, että olisi minua auttanut aika paljon se, että olisi ollut kannustusta liikuntatunneilla. En kyllä tietysti voi sanoa, että se olisi kaiken muuttanut, menee jossitteluksi.
Kannusta - motivoi - löydä aikaa sille ihmiselle. On se sitten 5v tai 50v niin etsi aikaa sille ihmiselle. Jos tiedät syyn johonkin asiaan niin silloin sinulla on jotain kättä pidempää auttaa ihmistä. Jos et tiedä syytä ja sinua ei kiinnosta (opettajana, ohjaajana, valmentajana) sen yksilön syyt niin voit ammuskella avaruuteen, miksei liikunta nappaa.
Samaa teoriaa voi soveltaa kasaan muitakin asioita kuin vain koululiikunta.
Talvisin minä elän ulkokentillä nuoruuttani uudestaan maalivahtina. Ja minun kanssa saa tulla kaikki pelaamaan, jotka on kentällä. Ja niissä jutuissa keskityn vain ja ainoastaan siihen, että yritän kannustaa koko sen hetken, kun yhdessä pelataan. Se johtuu siitä, että minua ei kannustettu ja tiedän seuraukset.
1 tykkäys
Näitä pointteja hain itsekin noissa ylempänä olleissa kirjoitelmissa. Pelkistettynä: saada ne ei-niin-liikunnalliset tuntemaan itsensä hyväksytyksi, tarpeellisiksi ja kenties tuntemaan onnistumisen elämyksiä. Koululiikunta on kivaa. Ei suorittamista.
2 tykkäystä
Karmea tilanne muuten opettajalle. Miten saada ei-niin-liikunnalliset innostumaan ja samalla saatua ns. liikuntaa harrastavat motivoitumaan.
1 tykkäys
Mulle maistui koululiikunnassa perus joukkuelajit, mutta kaikki juoksut, hiihdot ja cooperit oli ihan myrkkyä.
Nykyään tunnistan omasta luonteestani miksi näin oli, sillä olen sen henkinen kaveri joka ei vertaa omia tekojaan tai saavutuksiaan muiden mittapuilla vaan omien mukaan. Tykkään siis itse haastaa itseni kun siltä tuntuu ja asettaa omat tavoitteeni.
3 tykkäystä
Tämä kyseinen testi on otettu käyttöön 90 luvun lopulla ja ilmeisesti tämä valitettava tapaus on ensimmäinen ja tietysti toivottavasti viimeinen enkä sen käyttöä tuomitse mutta hiukan ihmetyttää miksi sitä kouluoloissa pitäisi edes käyttää kun eikös se ole käytetympi urheiluseuroissa mutta oli miten oli niin kauan kun kaikkea faktaa tapauksesta ei ole tiedossa niin olettamus on että oppilas on ollut varmaan flunssassa ellei jopa kuumeessa ja sydän on pettänyt joten mielenkiinto kohdistuu terveystarkastukseen ennen testiä eli millainen se on vai oliko sitä?
Itse olen sen Cooperin testin kannalla mutta kun en tiedä kaikkea faktaa mitä tästä testistä saadaan niin en siis tuomitse,eikä minun tyttäret ainakaan ole sitä moittineet.
Mutta siis lähtökohtaisesti parempi olisi kun kouluissa vain tutustuttaisiin uusiin lajeihin ja liikuttaisiin monipuolisesti.
Yhtä “vaarallinen” sekin on:
Yläaseella ja lukiossa tutustuttiin aika kiitettävästi moneen lajiin. Oli luistelua, hiihtoa, ringetteä, ultimatea, jalkapalloa, polttopalloa, lentopalloa, koripalloa, golffia, eri tanssilajeja kuten jazzia ja hiphoppia, kuntopiiriä salilaitteilla ja ilman, uintia, juoksua, pituushyppyä, pesistä, keilausta, sählyä, suunnistusta, tennistä… toki olin Sammon yläasteella ja lukiossa, jossa oli myös se urheilulinja, joten sekin varmasti vaikutti lajien monipuolisuuteen. Toisista jutuista tykkäsin ja toisista en niin välittänyt, mutta oli kiva että oli useampaa lajia ja pääsi kokeilemaan monipuolisesti eri juttuja. 7. luokan olin Norssissa ja siellä oli vähän suppeampi valikoima lajeja, mutta ihan ok sielläkin se koululiikunta oli. Ala-asteella pahimmillaan juostiin liikuntasalissa päkiäjuoksua wanhan tätiopettajan lyödessä tahtia rummulla 
Cooperin testikin tuli tutuksi, mutta ei kyllä mitään mielikuvaa ollut miten siinä kävi. Ei nyt ainaakaan mikään erityisen mieleenpainuvaa (miellyttävää) ollut. Meillä oli aina sääntönä liikuntatunneilla PPP eli pitää pystyä puhumaan. Myös notkeutta ja lihaskuntoa testattiin useampia kertoja.
Itse tykkäsin aina kun oli jotain omasta mielestä kivaa (eli semmosta missä olin hyvä) ja inhosin jos oli jotain tyhmää (ne missä en ollut niin hyvä 
). Mutta mukana mentiin kuitenkin aina.
4 tykkäystä
Itselle ei ole juuri muuta jäänyt omasta koululiikunnasta mieleen kun jalkahöntsy huunalassa. Jotain testejä varmaan oli mutta ne mentiin varsilenkkarit auki sinnepäin eikä se ole mulle traumoja urheilusta jättänyt vaan päinvastoin, sitä on harrastettu niin yksin kun muidenkin seurassa ihan oman tahdon mukaan.
Liikunta ei ollut koulussa vahvinta aluettani. Opettajat olivat ok. Ikävää oli välillä joiltain muilta ikätovereilta tullut palaute. Kyllä liikunnasta kuitenkin nautti ja välillä tuli onnistumisia ja positiivista palautettakin. Ehkä kaiken kaikkiaan muistot menevät myönteisen puolelle.
Pesäpallo ei ollut yhtään minun lajini. Onneksi sitä ei pelattu usein. Mutta kerran onnistuin sisävuorolla tekemään tyhjään kenttään kunnarin lyötyäni ensin pallosta kolmesti ohi. Lukkarin heittoa ei saatu kiinni ykköspesällä, päätin yrittää kakkoselle, jonne tuli vielä pahempi harhaheitto ja ehdin hyvin kotipesään asti, kun ulkokentällä oleva porukka haki palloa. Muistaakseni siihen aikaan ei jääty kolmospesään yrittämään toista juoksua.
2 tykkäystä
Tämän erittäin valitettavan kuolemantapauksen johdosta on keskustelua käyty aiheesta somessa. Vaikuttaa erikoiselta valtaosa jutuista siellä, kun puhuvat, ettei liikuntatunneilla opetettu mitään. Itse kävin aivan tavallisen ala-asteen ja kyllä tekniikoita, lajista kuin lajista, yritettiin opettaa. Ala-asteen opettajat, ainakin omassa koulussani, olivat tosin niitä yleisopettajia, joten varmasti puutteellisiakin opetuksia tekniikoissa oli.
Yläasteella ehkä homma oli puolivillaisempaa, vaikka oli erikseen liikuntaan erikoistunut opettaja. Ehkä se oli ihan tietoinen valinta päästää teinipojat purkamaan energiaansa pallon perässä juoksemiseen.
Urheiluharrastusten kautta tämä piip-testi tullut hyvinkin tutuksi. Eikä itsellä ole sen kanssa ikinä ongelmia ollut, ei toki cooperinkaan. Erikoiseksi ja hölmöksikin tilanteen tekee se, että ilmeisesti piip-testi kuuluu opetussuunnitelmaan, mutta opettaja ei saa antaa sen vaikuttaa oppilaan arviointiin. Eikä ilmeisesti liikunnanopettaja saa oppilaan terveystietoja, eikä mahdollista riskiryhmää muutenkaan rajata pois.
3 tykkäystä
Yksikään terve yksilö ei kuole piip testiin. Testattavan asenteesta on kiinni onko se kivaa, vaiko ihan ok, vai sittenkin aivan kamalaa. Vetääkö täysillä niin pitkälle ku ehtii, vai nostaako selän vähän niinku ipan pakit.
Opiskelupaikathan jaetaan lukuaineiden keskiarvojen perusteella, että sinällään vaikka opettaja vastoin ohjeistusta tätä testiä käyttäisikin numeron pohjana, ei tulevaisuuttaan liikuntanumerolla vaaranna. Fiksu opettaja antaa liikuntanumeron lähinnä yrityksen ja osallistumisen pohjalta. Itselläni onneksi on tällaisia opettajia ollut koko koulupolun matkan.