Musta ei ole tullut urheiluhullua, se geeni siirtyi minulle jo isän ejakulaation tehtyä tehtävänsä äidin munasolussa. Eli verenperintönä uskoisin saaneeni kiinnostukseni urheiluun. Nykyisin tuo kiinnostus kohdallani ilmenee eri lajien intensiivisenä seuraamisena. Meidän perheen pojat, samoin kuin naapureidemme lapset olimme kloppi-ikäisinä innokkaita harrastamaan urheilua niissä vaatimattomissa puitteissa kuin pihapiirimme ”stadionit” meille tarjosivat. Jalkapalloa ja nelimaalia (nelimaali oli kehitelmämme pesäpallosta) harrastimme ”kenturalla” joka sijaitsi aivan kotimme lähistöllä. Pelatessamme saimme olla tarkkoina, ettei pelipaikan oikea haltija yllättäisi meitä. ”Kenturaan” hallintaoikeuden omistivat paikkakuntamme tehtaan sen aikaisen johtajan perhe. Johtajan talo sijaitsi huomattavasti kauempana kuin meidän ja en muista kertaakaan nähneeni heidän hyödyntävän tuota lapsuutemme rakasta leikkipaikkaa.
Kesäisin juostiin kilpaa, hypättiin pituutta ja kaikkea muuta mahdollista. Jossain vaiheessa tulimme siihen tulokseen, että ”track and fieldiltämme” puuttui korkeus- ja seivähyppypaikka. Tuumasta toimeen ja matkalle kohti kylän myllyä josta kuljetimme hyvän määrän sahanpurua pihaamme. Useamman reissun se vaati, mutta pian oli hyppypaikka valmis, Seipään virkaa sai hoitaa äidin tarkasti varjelema pyykkiseiväs.
Talvisin teimme lumityöt innokkaasti jotta saimme jääkiekon pelaamiseen vaadittavan alueen kuntoon. Kiekon sijaan käytimme palloa koska se oli huomattavasti osumaystävällisempi kuin kova kiekko. Taisi olla melkoinen mökä välillä kun firsovit, ragulinit ja konovalenkot kikkailivat pihapiirissämme. ”Sieltä tulee Firsov, harhauttaa ja laukoo MAALIN!! Kyllä oli muuten hauskaa!
Sitten kouluikäisestä harrastin useita eri lajeja ihan kilpailumielessä jopa joissakin niistä menestyenkin, jos ei nyt ihan huipputasolla, mutta kuitenkin. Armeijan jälkeen aktiiviurheilu jäi kohdaltani pois. Omaksi ilokseni toki jotain höntsäilyä tuli harjoitettua.
Aloitetaan miten tuo kilpaurani alkoi. Isäni oli vannoutunut painimies, olihan hän omien sanojensa mukaan Perä-Pohjolan mestari niin painissa kuin nyrkkeilyssäkin. Joten eihän siinä muu hyvinyt kuin seurata isää painiharjoituksiin. Vanhempi veljeni oli ruumiinrakenteeltaan ihanteellinen ajatellen painia ja hän pärjäsikin molskilla erinomaisesti, voitti mm. lukuisia piirinmestaruuksia. En minäkään ilman menestystä jäänyt. Kerran koitti minunkin momentumini; voitin pronssia alle 27 kilon sarjassa. Ylpeyttäni lusikan suhteen ei häirinnyt tippaakaan se, että sarjassa oli vain kolme poikaa ja hävisin molemmat otteluni selätyksellä.
Menetin kuitenkin melko pian innostukseni painiin. Olin poikasena melkoinen kukkakeppi, laiha luikku joka oli varustettuna jykevän painijanniskan sijaan kamelikurkimaisella pään jatkeella. Siitä oli helppo pikkujässiköiden kiepauttaa niskalenkillä minut mattoon, tarttumapintaa siis riitti. Viimeinen pisara painijan urallani oli se kun jälleen makasin molskilla tiukassa niskalenkkiotteessa pää punaisena ja satuin syrjäsilmällä tavoittamaan maton reunalta isäni hahmon. Ei paljon lämmittänyt se kuinka hän pyöritti päätään kasvoillaan ilme ”vituiks meni, taas kerran”. Tuolloin ei edes aiemmin saavuttamani pronssinen lusikka lämmittänyt tippaakaan, pettymys, ei tappioon vaan isän suhtautumiseen, oli vaan niin suuri.
Paini jäi ja tilalle tuli yleisurheilu. Pikajuoksu ei ollut minun juttuni, en saavuttanut ikinä etusuoran porhalluksessa sitä valmentajien peräänkuuluttamaa rentoutta. Jäykällä repimisellä parhaaksi ajakseni poikasarjoissa jäi 12,7. Kestävyyttä (ainakaan urheilussa) minulta ei myöskään ole koskaan löytynyt, joten virenmäisestä urasta oli turha haaveilla. Sisukas nuorempi veljeni sen sijaan oli todella lahjakas pitempien matkojen kirmaaja, harmi ettei pojasta löytynyt kilpailuviettiä joten lahjat menivät hänen kohdallaan täysin hukkaan.
Kenttälajit luonnistuivat puolestaan melko mukavasti. Tekniikkalajejahan nuo ovat ja havaitsin, että tuo tekniikkapuoli oli minulla aika hyvin hallussa. Laji jossa pärjäsin parhaiten, oli korkeushyppy. Piirinmestaruuksia siinä tuli jokusia, parhaaksi tuloksekseni jäi 16-vuotiaana hyppäämäni 188 cm. Kymmenen senttiä yli oman mittani, joten ei ihan paskasti sittenkään. Toki tänä päivänä tuon ikäiset pojat floppaavat selvästi korkeammalta, hyvä niin, kehitys kehittyy. Telinevoimistelu oli myös minun juttuni, voimistelun opettajalta tipahteli lyseoaikoina tasaiseen tahtiin kympit todistukseen.
Joukkuelajeista jalkapallo oli juniori-ikäisenä myös mukana lajikirjossa. Myöhemmin tuli mukaan lentopallo, tosin vain nk. patukerhon merkeissä, mutta se oli kuitenkin todella mukavaa touhua. Useat kerrat palloa kävimme kurittamassa nuoremman veljeni kanssa, joka pelasi jopa sarjassa ja hyvin pelasikin. Monta mukavaa muistoa on jäänyt mieleen noista ajoista!