Mistä kumpuaa tämä ajatus, että urheilijoiden on lopetettava uransa, kun se on laskusuunnassa tai muuten vaan urheilija on iällä? Nyrkkeilyketjua selatessa ollaan jo päättämässä Heleniuksen uraa, koska taso on tippunut ja ikää on mittarissa. Keke Rosberg sanoi, että Suomessa kyseltiin uran loppuvaiheilla että milloin sä oikein lopetat, kun taas ulkomailla kyseltiin että kai sä nyt oot vielä jatkamassa. Ajattelumaailma siis täysin päinvastainen. Vähän samaa on havaittavissa Kimi Räikkösessä. Yksi suosituimpia F1-kuljettajia maailmanlaajuisesti ja iso osa suomalaisista miettii että taitaa jäädä viimeiseksi kaudeksi. Tai että lopettaisi nyt jo. Selänteen “One more year” oli ihan legenda aina kausien jälkeen, ja olisi kiva saada tämäntyyppistä kulttuuria myös Suomeen.
Omasta mielestä kaikkien aikojen urheilija Jari Litmanen kärsi tästä eniten. Tai en tiedä kiinnostiko tämä häntä yhtään, mutta itseä ainakin harmitti miten hänestä puhuttiin ja uraa oltiin päättämässä jo useaan kertaan. Ja Kuningas-dokkarissa Litti kyllä kyseenalaisti silloista maajoukkueen “nuorennusleikkausta” (jota vaadittiin joka paikassa), koska hänen taso olisi edelleenkin riittänyt maajoukkueeseen. Littihän ei ole vieläkään virallisesti lopettanut jalkapalloilijan uraansa.
Kokeeko suomalaiset että urasta tulee jotenkin vähemmän arvokas, jos sitä jatkaa niin pitkään kuin pystyy, jopa alemmilla tasoilla? Tämä on jäänyt itseltä ihan epätietoisuuteen.
Suomalaiset taitaa saksalaisten ohella olla aika tulosorientoitunutta kansaa.
Urheiluromantiikkaahan se on tavallaan kumpaankin suuntaan. Urheilija on ennen kaikkea yksilö ja kaikki päätökset, jotka liittyy yksilöön tulisi tulla yksilöstä itsestään.
Se, kuinka paljon yksilö antaa asian vaikuttaa itseensä on yksilökohtaista. Toiset ihmiset pitävät suuremmassa arvossa sitä, mitä muut on mieltä ja toisaalta se on myös kasvatuksellista: kai meidät opetetaan aika aikaisin uskomaan siihen, että joku tietää aina paremmin kuin itse. Itse ainakin näen itseäni siinä ajattelussa, että aina on joku, joka tietää paremmin.
Nykyään harjoittelen sitä, että yrittäisin kuunnella tätä tyyppiä, jonka kanssa elän 24/7. Yritän päästä eroon siitä, mitä muut haluaa vaan ajatella sitä, mitä minä haluan. Ei oo muuten mitenkään helppoa, joskus on helpompi ignorata itsensä kuin kaikki muut.
Menin aika kauaksi offtopiciin - en kuitenkaan yleistäisi asennetta. Mielipiteet on osa tätä leikkiä ja kaikilla on varmaan se omansa tai sitten kopioidaan sitä tyyppiä, jolla on uskottava mielipide. Lopulta ainoastaan urheilija itse tekee sen ratkaisun, mikä tuntuu hänestä oikealta. Siihen ei oikein voi kukaa sanoa mitään. Ehkä se on sitä urheiluromantiikkaa, että kaikkien pitäisi lopettaa huipulla.
Janne Ahonen puhui hiljattain tästä siinä Ylellä pyörineessä sarjassa, jossa Tuomas Grönman keskustelee urheilijoiden kanssa. Kertoi, että hänen lopettamispäätökseen vaikutti aikanaan juuri tämä painostus, jota kaikilta suunnilta tuli.
Pitäisi päästä eroon tästä lopeta huipulla -ajattelusta. Jos terveyttä piisaa ja aidosti nuoremmilleen yhä pärjää niin pitää jatkaa jos kiinnostaa. Maajoukkueesta kuitenkin pitää pudottaa oitis, kun taso ei enää riitä joukkueeseen. Arvokisakokemuksen ja vanhan tottumuksen nojalla ei pidä ikuisesti valita veteraania edustamaan nuoren lupauksen sijasta. Sellaista harrastetaan Suomessa ihan liikaa.
Tämä pätee myös joukkuelajeihin. Se on osittain tehnyt minut ainakin surulliseksi, että jotkut valmentajatkin ovat Leijonissa puhuneet sisäänajosta ja konkareiden viimeisistä kisoista.
Esim. Westerlund teki aika selväksi olympialaisissa 2014, että kyseessä on yhden ikäpolven viimeinen mahdollisuus. Kisat meni hyvin, mutta seuraava valmentaja joutui nähdäkseni vähintään epämiellyttävään tilanteeseen, kun hänelle luodaan jo ennakkoon odotukset siitä, että hän on se valmentaja, joka vie tuon sukupolvenvaihdoksen läpi.
Ehkä ylireagoin vähäsen - toisaalta onhan huipulla myös aina ihan hirveät tulosvastuut ja tulosodotukset. Aika harvalla kuitenkaan perse kestää niin paljoa merivettä, että uskaltaisivat kaikesta huolimatta viedä pakollisen prosessin lävitse. Ehkä aasinsilta Tapparaan, mutta Rautakorvella on tällä kaudella kestänyt pelihuumori aika hyvin kaiken kritiikin, kun nähdäkseni (huom. minun nähdäkseni) hänkin tekee muutosta, jonka jonkun on pakko jossain vaiheessa tehdä.
Enemmän toi toive Robben lopettamisesta kumpuaa kai siitä että viimesimmät matsit on ollut ihan vitsejä. Vastustajaks roudataan joku lähinnä baaritappeluissa kunnostautunut perunasäkki jostain argentiinasta, Robbe hehkuttaa kuinka kova vastus on ja jos joku “yllättävän” “tyrmäyksen” jälkeen kyseenalaistaa vastustajan tason niin Robbe kehuu et käy ite kokeilemassa, sössönsöö. Eiköhän aika moni suomalainen haluais nähdä Heleniuksen kuitenkin ihan oikeissa ja tasokkaissa nyrkkeilyotteluissa tommosten sketsien sijaan.
Toki kamppailu-urheilussa toi “huipulla lopettamisen” tärkeys ehkä korostuu erilailla. Hyvä esimerkki on UFC:ssä otellut Antonio “Bigfoot” Silva, jolla oli joskus ihan hyvä 16-4 recordi. Sittemmin Bigfoot on hävinny viimesestä 10 ottelustaan 8 ja tappioista 7 on tullu tyrmäyksellä tai teknisellä tyrmäyksellä. Väkisinkin tulee mietittyä että “oisko pitäny lopettaa aiemmin”, kun ei varmaan ihan hirveän hyvää tee pääkopalle tuommonen.
Toisen ääripään esimerkki on esim. Jagr, josta moni varmaan voi sanoa että olis pitäny lopettaa viimestään kesällä, mutta kenen kohdalla mä en ainakaan näe minkäänlaista imago-tappiota siinä että yritti pärjätä NHL:ssä vielä tälläkin kaudella, mutta ei siinä kuitenkaan onnistunu. Tuskin kukaan kuitenkaan Jagria sen takia ihan häviäjänä pitää.
Otetaan vain yhteen kohtaan kiinni, mutta tuo Selänteen “one more year” -venkoilu oli se mikä sai minun arvostukseni Selännettä kohtaan tippumaan nolliin. Mies oli saanut itsensä vihdoinkin fyysisesti kuntoon ja tämän jälkeen aloitti tuon itsekeskeisen näytelmän uransa jatkon suhteen. Toista se oli yhdelle oman aikakautensa parhaista pelaajista eli Peter Forsbergilla jolta löytyi paloa jääkiekkoa kohti ihan loppuun saakka. Kuluttava pelityyli oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Forsberg meni uransa lopulla jopa niin pitkälle, että käytti pelin aikana sähkösokkeja antavaa laittetta turruttamaan kivun, jotta olisi pystynyt jatkamaan pelaamista.
Yksilöurheilijoille tuo arpominen on ihan ymmärrettävää, kun omat toimesi vaikuttavat vain itseesi, mutta tuollaiselle Selänteen aseman joukkueessaan saavuttaneelle pelaajalle arvuuttelu jatkon suhteen tekee vain hallaa joukkueelle. Toki uran jälkeen viimeistään kaikki ovat huomanneet, että Teemu tykkää olla huomion keskipisteessä ehkä vähän liiaksikin.
Mutta mä näkisin ton asian niin että “One more year” lähti liikkeelle enemmänkin yhteisöstä ja faneista, niin että Suomessakin tästä innostuttiin. Eikä mun mielestä Selänne tehnyt mitään väärää.
