Olen yrittänyt miettiä, että mitä tämä ketjun otsikko oikeastaan merkitsee minulle. Mitä on tämä Tapparan finaaliputki? Kyse on todella laajasta kuviosta. Tapparan jäädessä edellisen kerran finaalien ulkopuolelle olin Niinisalossa varusmiespalvelusta suorittamassa. Sittemmin olen ehtinyt suorittamaan tradenomin ja maisterin tutkinnot sekä siirtymään työelämään. …ja vasta nyt Tappara on jälleen finaalien ulkopuolella.
Itselleni kuitenkin on kyse ensisijaisesti mukana kulkeneesta rakkaasta harrastuksesta, tärkeästä osasta elämää. Finaaliputki on laaja tarina, joka koostuu lukemattomista tarinoista. Iloista ja suruista. Yksi viesti palstalle on aivan väärä formaatti yrittää pukea tätä tunteiden vuoristorataa sanoiksi. Edes tällainen puoliromaanin pituinen viesti ei kykene kertomaan koko tarinaa. Mutta yritetään silti:
Kevät 2012. Tampereen kiekkoylpeys vaikutti olevan vain häilyvä muisto. Alakulo vallitsi. Fanien lohduksi liikkeellä oli huhuja tulevasta muutoksesta. Pelaajistossa ja valmentajistossa oli tulossa merkittävä muutos seuraavan kauden alkuun mennessä. Keväällä 2012 todellisuus kuitenkin oli, että eräs silloisen Urheilulehden hieman provokatiivisesta tyylistään tunnettu nuori toimittaja kirjoitti, kuinka kumpikaan tamperelainen jääkiekkojoukkue ei kuuluisi Liigaan, vaan näiden paikka olisi Mestiksessä. Eikä siinä. Tapparan kauden päätyttyä jälleen kerran runkosarjaan, niin alashan se veti fanienkin mielet. Pronssia seuranneiden neljän kauden aikana edes sääleihin oli selvitty vain kerran. Todellisesta menestyksestä alkoi olla jälleen liian kauan. Surullista oli, että kauden päättyminen runkosarjaan ei edes pettymys oikeastaan ollut. Alakuloon vaipunut seuraajakunta jopa odotti sitä.
Mutta kelkka kääntyi. Pelaajisto uudistui. Rautakorpi palasi jälleen kerran ruoriin kääntämään tuuliajolla seilannutta laivaa oikealle kurssille. Yksi suomalaisen kiekkoilun todellisista suurista nousi kuin Feeniks tuhkasta. Oikeastaan yhden kesän aikana Liigan kestovitsiksi ajautumassa ollut entinen suuruus nousi takaisin paikalleen Liigan kärkipaikoille.
Finaaliputki on hienoja tarinoita valmennuksesta:
Jukka Rautakorpi. Jälleen kerran kaivattu messias ilmestyi Jukan hahmossa. Mies saapui Tampereelle ja jälleen Tappara alkoi voittaa. Henki koko organisaatiossa vaikutti muuttuneen. Tappara palasi finaaleihin Rautakorven johdolla. Meni sinne toistamiseenkin. Hopeaa vuoltiin. Rautakorpi päätti jälleen kerran häipyä. Tällä kertaa KHL oli suuntana, mutta sattuneista syistä unelma jäi toteutumatta.
Rautakorpi kuitenkin jätti jälkeensä aseenkantajan, josta tehtiin Tapparan päävalmentaja. Tapolan taival Tapparassa ei alkanut ruusuisesti. Ennen joulua medialähteet vuoronperään ilmoittivat milloin Jukka Jalosen, milloin Karri Kiven Tapolan korvaajaksi. Leinonen jossain haastattelussa irvileukojen iloksi mainitsi, kuinka Tapolaan luotetaan peli kerrallaan. Mutta kelkka kääntyi ja Tapparan kausi päättyi kolmannen kerran putkeen hopealle. Kaksi kautta, kaksi mestaruutta myöhemmin Tapola astui syrjään ja päästi sisään Rautakorven saattamaan Tapparan jälleen kerran hopealle. Jotenkin soveliasta on, että finaaliputki päättyy Rautakorven alaisuudessa. Jotain runollista siinä on. Rautakorven johdolla “pettymys” ilmenee pronssipelin muodossa.
Finaaliputki on pettymyksiä:
- Barkovin ja Connollyn loukkaantuminen aloitti kierteen, joka heijastui viimeiseen finaaliin asti. Savinaisen jatkoaikamaali ja Metsolan silmistä Isomäen yleisömereen kadonnut kiekko murskasivat unelmia.
- Finaali. Game seven. Jatkoaika. Olli Palolan tuhannen taalan paikka. Karhusen maaginen torjunta. Juhamatti Aaltosen maali toisessa päässä…
- Osa 2. Finaali. Game seven. Jatkoaika. Eihän se voi tapahtua kahtena vuonna putkeen, eihän? Toinen jatkoerä. Sebastian Aho polkee karkuun ja ujuttaa kiekon Metsolan puikoista… Tyrmistys, epäusko, jopa epätoivo.
Kolme vuotta putkeen finaaleita, kolme vuotta ilman kauan kaivattua mestaruutta. Kaksi todella tuskaista tappiota Kärpille. Miten voi joukkue kahdesti putkeen venyä finaalien seitsemännen pelin jatkoajalle asti, ja hävitä? Peltolan tyhjä katse Raksilan jäällä symboloi ehkä vahvimmin pettymyksen suuruutta. Fanienkin pettymystä.
2018 finaalitappio Kärpille tuntuikin sitten kahden mestaruuden jälkeen jo huomattavasti siedettävämmältä. Sattuihan se seuraajia, kun jo ennen kauden alkua maasta taivaisiin hehkutettu joukkue ei päätyyn asti mennyt. Mutta kuudes finaalikevät putkeen, kolmen hopean ja kahden mestaruuden jälkeen pahin terä pettymyksistä oli jäänyt jo taakse.
Finaaliputki on pelaajien menestystarinoita.
Tapparassa pelasi finaaliputken aikana aivan tolkuton määrä upeita pelaajia.
- Junnuputken helmet Barkov ja Laine. Barkov työsulkukaudella pelasi historiallisen kovan kauden varausikäisenä pelaajana. Mopoautoikäinen sentteri dominoi Liigaa ja siinä sivussa auttoi Ville Niemisen aivan järjettömänn kovaan kauteen. Laine puolestaan junnukisojen hypen myötä pääsi lentoon. Kärppäsarjan maalit lämmittivät erityisesti, lämmittävät edelleen. Käsittämättömiä suorituksia, käsittämättömiä hetkiä.
- Haapalan kasvu. Oma junnu, joka kasvoi nelosen kautta Liigan pistepörssin voittajaksi repimään Liigaa palasiksi. Kaikki ne tärkeät voittomaalit aina nelosketjun ajoista joukkueen tähtipelaajaksi. Se terrierimäinen taistelu, se joukkueeseen puhallettu tunne.
- Peltolan kasvutarina. Aikanaan ihmeteltiin miksi hieman tuntemattomasta työmyyrästä leivottiin Tapparan kapteeni. Kukaan ei kysy enää. Peltolasta kasvoi yksi Tapparan kaikkien aikojen kapteeneista, monien silmissä jopa se kaikkein kovin. Kiekkoja syövä puolustuspään taistelija oppi ratkomaan pelejä hyökkäyspäässä. Taisipa tuo panoksellaan jonkun IFK-sarjan ratkaisupelinkin hoitaa. Tyhjä katse Raksilassa, musta silmä ratkaisevassa IFK-finaalissa… Vahvoja, vahvoja kuvia symboloimaan 2010-luvun Tapparaa.
- Jan-Mikael Järvinen. Syksyjen surffailija, keväiden ratkaisija. Aika pitkän matkan on JMJ:kin kulkenut Mestiksestä Tapparan toistaiseksi viimeiseksi jääneen finaaliputken johtavaksi sentteriksi.
- Kuusela. Vuodesta toiseen. Yksi selkeä tykkikausi, yksi harharetki itään. Muuten Kuusela on tappavan tasaisesti ollut johtamassa Tapparaa eteenpäin. “Tiedetään mitä saadaan”. Yksi Liigan kokonaisvaltaisimmista pelaajista.
- Hrachovina. Sympaattinen zambonikuski, huippuluokan mestari.
- Metsola, aliarvostettu huippuveskari.
- Karhunen, Palola, Koskiranta, Lajunen, Savinainen, Parlett, Tömmernes, Bailen, Plastino, Green, Repo, Karjalainen, Nurmi, Elorinne, Umicevic…
Lista Tapparassa ihastuttaneista pelaajista on liian pitkä. Tapparassa kävi tämän finaaliputken aikana aivan tolkuton määrä pelaajia, joista tahtoisi kertoa enemmänkin. Tapparan fanina on saanut olla todella etuoikeutettu. Tapparassa on päässyt seuraamaan todella kovia pelimiehiä. Kaikki eivät ehkä absoluuttisesti niin kovia ole olleet, mutta sitäkin mielenkiintoisempia. Kyllä minä ainakin esim. Umicevicin aikanaan ällistyttäneitä syöttöjä muisteleen edelleen lämmöllä. Vaikka ehkä joskus olisi laukoakin voinut…
Finaaliputki on ollut mielenkiintoisia vastustajia.
Ei Tappara ole yksin pelannut. Erityisesti Kärpät, Lukko ja IFK tulivat tutuiksi. Hienoja, vaihtelevia sarjoja. Sarjat aaltoilivat laidasta laitaan. 3-1 johto ottelusarjassa ei merkinnyt oikeastaan mitään varsinkaan Kärppien ja Lukon kohdalla. Tasaisia vääntöjä, todella suuria tunteita.
Hienoja yksittäisiä pelaajia: Savinainen, Raanta, Zapolski, Karhunen, Kukkonen, Kemppainen, Donskoi, Ramstedt… Tappara pelasi näiden vuosien aikana pelejä, joissa vastustajalla oli todella kovia pelaajia. Pelaajia, joille tulee hattua nostettua joko taitojen, sitoutumisen, tunteiden tai joidenkin muiden syiden vuoksi. Ihanaa saatana, Raannan jumalmoodi, Donskoin ja Kemppaisen dominointi jne. ovat jättäneet ikuisen muistijäljen. Ilman näitä, tämä finaaliputki olisi jotenkin vähemmän erityinen.
Toisaalta ei sovi unohtaa fanejakaan. Muidenkin joukkueiden fanit ovat osa tätä erityistä tarinaa. Poriin juhlimaan lähteneet Ilves-fanit, Rantakarille tifoilleet kuopiolaiset yms. Välillä on mennyt paremmin muiden fanien kanssa, välillä hieman lähtenyt laukalle.
Finaaliputki on kokoelma sekalaisia, suurelta osin lämpimiä muistoja.
- Barkovin & Niemisen tykkikausi, EJ-Koskiranta-Connolly samalta kaudelta. Peltolan ohjuri Raannan yli, Umicevicin lätty ja Luceniuksen viimeistely…
- Palolan nousu mummon mökiltä Liigan maalikuninkaaksi.
- Kuuselan tykkikausi
- Laineen maalit
- Savinaisen kasvu visiittinsä ensimmäiden kauden hieman “meh” pelaajasta Liigan maalikuninkaaksi.
- Aallon ja Dixonin maalit Raksilassa, seitsemännessä välierässä. “Lopultakin”. Kerrankin Kärpät ei ollut ylitse käymätön.
- Saravon Pekkaa laulanut yleisö.
- Ontuva Juntunen & miekan isku
- Pokaalin nousu Peltolan käsivarsille
- Saravo ja Peltola pokaalia nostamassa
- IFK:ta kiittänyt Hakametsä
- Karjalaisen voittomaali IFK-finaalin Game 5.
- Parlettin voittomaali jatkoilla Ilvestä vastaan, kun moni faneista oli jo ehtinyt epätoivoon vaipumaan.
- Nurmen haastattelu miehen lopulta päästyä pokaalia kotona nostamaan…
Joten mitä Tapparan finaaliputki oikeastaan on? Finaaliputki on organisaation kasvutarina. Kyntänyt entinen suuruus nousi takaisin jaloilleen ja osoitti, että oikealla tekemisellä ei tarvitse puhua “entisestä” suuruudesta. Tappara on yksi Liigan voimatekijöistä, menestynein niistä kaikista. Soveliasta on, että finaaliputki päättyi loistavan HPK:n käsittelyssä, niin jossiteltavaa ei jää. Hiljalleen ajatus pronssista on alkanut kiinnostaa. Se olisi sopiva päätös Finaaliputkelle ja hyvä lähtökohta uudelle tarinalle.
Finaaliputki on aikakausi. Paljon on muuttunut. Ihmisten elämät ovat muuttuneet vuosien vieriessä. Ihmiset ovat varttuneet ja uusia on syntynyt. Ihmiset ovat päässeet elämässään eteenpäin. Menestyvä Tappara on siinä vierellä ollut monille. Tappara-yhteisölle tätä aikaa muistellaan lämmöllä. Monille muille Tappara asetti standardin sille, mitä Liigassa menestyminen vaatii.
Finaaliputki on kasa tarinoita. Meillä jokaisella lienee suosikkimme. Jos yksittäisiä hetkiä mietitään, niin itselleni Parlettin (Ilves G6) tai Luceniuksen (Ässät G3) voittomaalit ovat ehkä ne mieleenpainuneimmat, eniten lämmittävät yksittäiset hetket mestaruuksien ratkeamisen ohella. Olen vahvasti sitä mieltä, että ilman finaaliputken aikana koettuja pettymyksiä eivät ilotkaan tuntuisi yhtä suurilta. Finaaliputken erityisyys vaikuttaisi syntyvän omituisesta yhdistelmästä ilon ja surun hetkiä. Sirpaleita, joista muodostuu ainutlaatuinen tarina.
Finaaliputki tarinana on ehkä kaikki, mitä penkkiurheilija voi todella toivoa. 2012 epätoivo muuttui menestykseksi. Suuren menestyksen sisään mahtui iloa ja todellista epätoivoakin. Voiko penkkiurheilija odottaa laajempaa tunteiden vuoristorataa, voiko penkkiurheilija realistisesti odottaa suosikiltaan enemmän? Mielestäni ei voi.
Finaaliputki on historian kirjoissa. Tappara on ensimmäinen ja täten luonnollisesti ainoa joukkue Liigan historiassa, joka on kuudesti peräkkäin kyennyt finaaleihin etenemään. Tämä sopii luonnollisesti Suomen menestyneimmän jääkiekkoseuran kunniataulukkoon.
Haluankin loppuun kiittää. Kiittää Tapparaa, kiittää koko yhteisöä Finaaliputkesta ja sen tarjoamista elämyksistä. Tästä on hyvä jatkaa Pronssipeliin, tuleviin kausiin ja hiljalleen kohti uutta areenaa. Epäilemättä Tappara yhtenä Liigan suurista jatkaa menestyksen sävytteisten elämysten tarjoamista jatkossakin.