Onneksi nykypäivänä voi olla ylpeä siitä, kun on saanut jonkin verran yliopistossa olla vieraiden kielten kanssa tekemisissä, että se perisuomalainen synti eli kieliopin hinkkaaminen on jäänyt marginaalisemmaksi.
Kävin haastattelemassa pari vuotta sitten opettajia Nekalassa ja olin todella yllättynyt siitä, kuinka paljon opettajat puhuivat erityisesti marginaalisten kielten kohdalla siitä, kuinka tärkeää on löytää se kieli arkeen ja millä tavalla oppilaita motivoitaisiin hyötymään kielestä. Yksi oppilas oli kirjoittanut Petri Vehaselle kirjeen Saksaan.
Se on oikeastaan ollut meille monessa eri asiassa ongelma, että olemme vuosia kuvitelleet motivaation syntymisen aivan väärin. Kieli on väline - se ei ole opettamisen kohde. Siltikin erityisesti kielenopetus on pitkään ollut pelkästään sitä itseään eli kieltä kuvitellussa ympäristössä. Ismo Leikola sanoi joskus hyvin, että miksei voida opettaa niitä oikeasti tärkeitä asioita: aloitetaan jostain, missä on rautatieasema. Tarvitset kerran elämässä ja hups, sinne meni.
Kieli nousee arvoon vasta siinä vaiheessa, kun sillä on konkreettinen hyöty. Itse esimerkiksi opin lähes kaiken saksan sillä, että satuin pelaamaan kakarana sellaista peliä, jossa koko muu jengi oli vanhoja saksalaisia. Eivät osanneet englantia niin pakkohan se oli opetella saksaa ja yhtäkkiä se saksa tuntuikin tosi tärkeältä. Sen takia jokaisen on hyvä tietää, että oikeasti kieltä pitäisi opettaa lähes aina ns. CLIL-opetuksena eli Content and Language Integrated Learning -metodina. Se tarkoittaa, että kieltä käytetään sen luonnollisessa muodossa; se on väline ymmärtää sisältöä.
Jos itse sisältö on edes vähän motivoivaa niin äkkiä opitaan uudet kielet, kun historia opetetaan englanniksi, saksaksi tai ranskaksi. Se on valitettavaa, että monen vanhemman kohdalla tätä mahdollisuutta ei ole ollut eikä sitä ole ymmärretty. Mekaanisesta kielitaidosta ei ole mitään hyötyä: sen todistaa jo ruotsi Suomessa. Monet osaavat kieltä alkeet, kun ovat pakotettuna opetelleet sitä mekaanisesti eli kielioppia ja sanastoa on hallussa, mutta yhdessäkään oikeassa tilanteessa ei ole yhtään sanaa, jota osaisi käyttää.