Suomi voitti taistellen, nöyrästi ja kollektiivisesti jääkiekon mm-kultaa 2019. Suomen nuoret ovat oppineet voittamaan ratkaisevia ja vaikeita otteluita kv. tasolla. Ruotsalaisten tapaan. Enää ei puhuta ’onnesta’ vaan enemmänkin osaamisesta. Taistelutahdosta ja halusta voittaa Suomessa ei ole koskaan ollut puutetta.
Minua puhutteli hyvin paljon Kärppien tyylikkyys liigan loppuotteluissa 2019. Tuomarivirheestä johtunutta loppuratkaisua hyvin tiukassa sarjassa ja kriittisessä tilanteessa ei jääty veivaamaan eikä valittamaan julkisesti vaikka aihetta olisi ollutkin. Kohtalo osattiin ottaa hyvin tyynesti ja omin käsin vastaan.
Tappara otti myös tyylikkäästi tappionsa välierissä 2019 HPK:lle. Eleettömästi ja enemmänkin tutkiskellen kuin valitellen sitä. Ei syytellen. Itse asiassa jo tappio 2018 finaaleissa Kärpille sujui aika ammattimaisesti: hävittiin paremmalle, siinä se. Ei muuta.
Olen itse sitä mieltä, että oppiakseen voittamaan tehokkaasti sarjoissa pitää a) voittaa tärkeää ja saada voittamiskokemus itselleen ja b) ei voi pelätä tappiota peleissä. Pitää siis tuntea peli, asetelma, vastustaja ja tärkeimpänä itsensä läpikotaisin. Paremmin kuin vastus. Pitää osata pelata sisäistyneesti, ei suhteessa ulkoisiin odotuksiin.
Kärpillä oli vuosituhannen alkaessa sellainen ikäluokka, johon voittamisen kulttuuria kasvoi paljon: Jari Viuhkola, Mika Pyörälä, Lasse Kukkonen, Ilkka Mikkola, Antti Aarnio, Mikko Lehtonen, Jussi Jokinen jne. Hyvin hommansa tekeviä pelaajia, joilla oli/on arvot kohdallaan. Oikeita asioita on varmasti tehty jo näiden junioriaikoina. Nuoremmat pelaajat ovat tuoneet hyvää jatkumoa Kärppiin näitä mainittuja myöhemmin.
Minusta Kärppien voittamisen kulttuuri oli kovimmalla tasollaan Kari Jalosen valmennuksessa 2004-2008. (Kolme mestaruutta ja pronssi. Neljä runkosarjan voittoa.) Aika voi vähän kullata muistojani mutta mieleeni on jäänyt, miten Kärpät tappiolla ollessaan monet kerrat nousi pelissä väkisin vastustajan kanssa tasoihin ja ohi. Joukkueen selkäranka oli luja. Toki yksilötaitoakin oli KJ:n joukkueissa paljon.
Kärpillä oli Jalosen ja Lauri Marjamäen aikojen välissä heikompi jakso menestyksen suhteen. Suurimman osan siitä päävalmentajana toimi Hannu Aravirta. Lahjakas valmentaja mutta ehkä hän jotenkin pelkäsi liikaa tappioita kevään tärkeissä peleissä.
Väitän että asenne kaukalon ulkopuolellakin on muuttunut.
Takavuosina asenne esim. Suomi -Ruotsi otteluissa oli että hävitään kuitenkin kun hannuhanhilla käy hirveä tuuri.
Voittamisen kulttuuri on tarttunut katsojiinkin ja se leuka on nostettu irti rinnasta.
Nyt on lupa odottaa voittoa joka pelistä, oli sitten vastassa Venäjä, Kanada tai rakas naapurimme Ruotsi.
Kari Jalonen oli pelaajana tähtipelaaja+voittaja ja vähitellen sitten kehittyi valmentajanakin voittajaksi. Hän oli oppinut voittamaan mutta valmentajana kehitys tapahtui kuitenkin portaittain. Marjamäki on nuorta sukupolvea, epäitsekäs valmentaja, joka aidosti ymmärtää nimenomaan kollektiivisen joukkueen merkityksen ja potentiaalin vaikka joitakin muita rajoitteita saattaa olla. Kenelläpä ei olisi. Ara on vanhaa, (jääkiekko) ‘sodat’ hävinnyttä sukupolvea, jolla on ollut rasitteena vaistomaisesti paljon kunnioitusta jättiläisiä kohtaan.
Valmentaja ja johtavat pelaajaat ovat kulloisenkin joukkueen hengen ylläpitämisessä tai poissaolossa keskeisiä. Seurajohto puolestaan vastaa koko seuran kulttuurin ylläpitämisestä. Seurassa voi olla brändiä mutta ei liikaa. HIFK:issä ja Jokereissa on ollut paljon brändiä, Kärpissä ja Tapparassa enemmänkin kulttuuria.
Mielenkiintoista on, että suomikiekossa ohittamattoman Kalervo Kummolan ura läpäisee vanhat ajat mutta hän on ollut kuitenkin mukana vielä 2010-luvulla kun uusi huippujääkiekon kulttuuri on syntynyt kentällä ja katsomoissa.
Tänään ilmestyneessä paperisessa IS Urheilulehdessä on Sami Hoffrenin pitkä juttu otsikolla”Tapparassa alkaa uusi aikakausi”- ”Yhden aikakauden loppu”. Päähaastateltava on Pekka Saravo. Juttu käsittelee voittamista, menestystä, vaatimustasoa ja valmennusta seurassa. Lainaan jutun lopusta tulevaisuuteen katsovan osan:
”Helposti leimataan että Tappara-kiekko on sitä samaa Tappara-kiekkoa. Ainoa sama leima siinä on se, että se on ollut voittavaa jääkiekkoa kymmenen viime vuotta. Muuten peli on kehittynyt paljon.»
Tapparan kristallinkirkas peli-identi
teetti on pohjannut läpi vuosien tiiviiseen ja työteliääseen viisikkopuolustamiseen, jonka kivijalkana on keskialueen trap. Kurinalaisen puolustamisen rinnalla Tapparan hyökkäyspeli on viime vuodet ollut SM-liigan monipuolisinta ja dynaamisinta.
»Viisikkopuolustus on ohjannut toi
mintaa, koska monesti se ohjaa myös menestymistä», Saravo sanoo.
Saravon mukaan Tappara on aina pyrkinyt saamaan hyökkäyspeliä paremmin esille, mutta sitä ei ole koskaan tehty puolustuksen kustannuksella.
»Voittaminen on ohjannut toimintaa
siihen suuntaan, että välillä on ollut pakko pelata vähän hitaampaa jääkiekkoa. Voittoa ei ole haluttu uhrata siihen, että lähdetään raikkaasti uudistamaan, jos homma ei heti toimikaan.»
Tämän kauden jälkeen tapparalainen
traditio on taitekohdassa. Grönborg edustaa valmentajana aivan eri maailmankuvaa kuin mihin tapparalainen traditio tiukan viisikkopelaamisen ja tarkan puolustamisen muodossa on perustunut. Pysyykö Tappara menestyksessä
kiinni?
Vaikka yhden aikakauden loppu lähenee, Tapparassa ei ole painettu pudotuspelejä varten »Tapolan viimeinen tanssi» -paitoja tai fiilistelty vuosikymmenen mittaista menestysputkea.
Kuinkas muutenkaan. Kyse on Tapparasta, missä fokus pysyy vuodesta toiseen työnteossa ja kaikki tekeminen tähtää maksimaalisen tuloksen saavuttamiseen. »Meitä valmentajia ei pidä missään nimessä nostaa jalustalle tai nähdä sitä niin, että valmentajana viimeinen kausi olisi pelaajille energiaa tuova juttu», Tapola hymähtää.
»Jokainen joukkue on oma tarinansa.
Isoin energiaa tuova tekijä pitää olla siinä, että tämän kevään jälkeen tämä joukkue ei enää pelaa yhdessä. Kun summeri soi ja sen jälkeen joukkue haluaisi olla yhdessä vielä pidempään, se on paras palaute”.