Lukioaikoina tapasin olla kesätöissä kenttämestarina ja meidän toimiston vastuulla oli aika monta kenttää, joten kahdessa vuorossa oli aina kaksi miestä eikä pomo kauheasti paikalla ollut, kun tiedettiin että mitä pitää tehdä.
Vähintään maanantaisin pomo kuitenkin aina kävi tarkistamassa tilanteen ja paikalle tullessa vakiovitsi oli: “Täällä ei olla taas muuta tehty kuin haisteltu sormia.”
Se on sitten, kuulkaas, harrastettava vaan ulkona! Paitsi jos tulee se kielto. Mutta sitä ei varmaan täällä saa sanoa. Ei provota poliittista keskustelua!
KooKoon kannattajat jotka olivat Hakametsän ovien ulkopuolella katsomassa läppäriltä peliä, Tappara tarjosi heille makkarat. Todellista urheiluhenkeä kannattajilla
Mietittiin tuossa tietyllä porukalla, että pitäisikö mennä VIP-lipuilla johonkin peliin MM-kisoihin Areenaan ja vähän tuli mielipiteidenvaihtoa siitä, että aika kalliit on liput yhteen peliin jos omalla rahalla maksaa.
Sitten joku kommentoi, että oltiin katsomassa Superpesistä Kaupissa ja sieltä sitten pienissä pieruissa mentiin syömään Stefan’s Steakhouseen ja lasku oli 100€ per nokka, hmmm…
Nyt on sovittu saunailta, jossa asia päätetään, joten eiköhän niitä lippuja kohta osteta.
Tänään hammaslääkäri paikkasi yhden hampaan, arvaatte varmaan minkä niistä…
Kyseinen hammas oli n. 10 vuoden ikäinen jo 70-luvulla kun Hakametsässä seurasin lukemattomat pelit alkurituaaleineen, joissa Leppä aina otti siniviivalta vasemman laidan vierestä pari potkua, kumartuen ja maalia kohti liukuessaan kopauttaen kolme kertaa maalivahdin mailan kulmallaan jäähän. Marja odottaa oikealla tolpalla (muut pelaajat ovat siirtymässä kohti vaihtoaitiota). Lepän ja Marjan sananvaihto taisi jäädä ikuiseksi arvoitukseksi, mutta aina se päättyi Marjan hymyyn ja kevyeen pyyhkäisyyn Lepän naamariin, jonka jälkeen Leppä maalivahdin mailallaan antoi Marjan persuksille vauhtia kun tämä lähti luistelemaan viimeisenä pelaajana kohti vaihtoaitiota.
Tavallaan ajankohtainen tarina ainoasta kerrasta kun olen jääkiekkovarusteet päälleni kiskonut; urakoitsijamme haastoi firmamme jääkiekko-otteluun. En ole koskaan pelannut ja luistelukin vähän niin ja näin, mutta innoissani olin. Pääsi pelaamaan halliin ja varusteet päällä. Siinä sitten varusteita pukiessa pengoin paita-kasaa, lainakamoilla siis vedetiin. Kävi hirveä säkä ja löytyi numero #27 ja juuri oikean kokoisena pelipaitana. Vetäisin sen sieltä pinosta ylpeänä päälle. Työkaveri sitten heti kommentoi, että jaa, #27, Kontiola, johon minä vastasin että ei sinne päinkään; #27 Roenick!