Pahoittelen raflaavaa otsikkoa - mutta mielestäni asiasta on viimein aika puhua oikealla nimellä. En perehdy tässä ketjussa sen tarkemmin Ilveksen valmennushistoriaan, koska jokainen voi Wikipediasta tarkistaa, kuinka usein Ilves on 2000-luvulla jossakin vaiheessa sopimusta kenkinyt valmennuksensa. Tilasto on ruma - ja edes juniorimaajoukkueen kulta sekä sensaatiomestaruus Ässissä ei riittänyt Ilvekselle, kun he päättivät 30.9.2019 ainoastaan seitsemän pelin jälkeen kenkiä Karri Kiven.
Missä on arvostus?
Valmentajat tekevät todella paljon työtä organisaationsa eteen ja yleensä he joutuvat lähes aina maksamaan talouden realiteettien vuoksi työpaikoillaan sen, että muilla osastoilla tapahtuu karuja virheitä. Teen härskin väitteen, että esimerkiksi Ilveksessä on tehty jälleen kerran virheitä rekrytoinneissa ja kauteen on lähdetty urheilujohdossa epärealistisen tilannekuvan kanssa. Kun tämä epärealistinen tilannekuva alkaa muuttua todelliseksi tilannekuvaksi niin tämä koko lysti kuitataan julkisuuteen kenkimällä päävalmentaja. Valmentajan työn arvostus on Suomessa ottanut viime kausina isoja steppejä eteenpäin, mutta viime vuosina yhä useampi organisaatio on jälleen palannut tähän toimintamalliin.
Valmentajan vaihtaminen ei tilastollisesti juuri koskaan johda toivottuun lopputulokseen tai merkittävään parannukseen - yleisin syy valmentajan vaihdokseen tuleekin organisaation sisältä, kun valmentajille sovitaan jatkosopimuksia joko liian aikaisin tai vastaavasti joku seuran sisältä nostetaan valmennuksen johtoon ja tämä on julkinen salaisuus. Tällaisesta valmentajasta tehdään “rampa ankka”, kun nykyinen ja tuleva esimies ovat samassa veneessä yht’aikaa. Ihmismieli on heikko ja juuri silloin, kun tulokset seilaavat niin yleensä ihminen kelpuuttaa minkä tahansa muutoksen, jolloin vanhan valmentajan kenkiminen alkaa tuntua hyvältä vaihtoehdolta.
Karri Kivi - mitä enemmän hän olisi voinut Ilveksen eteen vielä tehdä, jotta olisi saanut päättää sopimuksensa Ilveksessä kuten alkuperäinen suunnitelma esitti?
Vertailukohta
Vastaavia ratkaisuja on nähty ja koettu myös ennen - tämä ei ole ensimmäinen kerta. Juuri tähän tilanteeseen sopiikin vertaukseksi parhaiten JYPin potkut Risto Dufvalle 2011. Toki Karri Kivi sai tälläkin kaudella enemmän aikaa näyttää - JYPissä potkut tulivat jo kahden pelin jälkeen.
Risto Dufvan potkut johtivat JYPissä mestaruuteen, kun valmentajanvaihdoksesta irronnut energia suuntautui pelaajistossa hyvin ja peli kehittyi hyvin rakennetulla joukkueella koko kauden aina kevääseen asti.
JYPissä ei ollut puhetta tuloksista - olihan Dufva tuonut jo Jyväskylään yhden mestaruuden ja laittanut koko organisaation kuntoon. Tuossakin tapauksessa julkisuuteen nousivat vahvasti JYPin kertomukset, että Dufvan toimintatapa oli muille henkilöille seurassa liikaa. Sitä samaa perusteltua esitti jo Yle syyksi Kiven potkuille, että ote on ollut seurassa liian kova.
Ihmisyyden ongelmia
Menestyksellä, identiteetillä, pelitavalla - niillä kaikilla on yksi ongelma. Ne tuppaavat aina henkilöitymään yhteen henkilöön, vaikka todellisuudessa on isomman kuvan pienet palaset, jotka kaikki vaikuttavat lopputulokseen. Ketkä näitä sankaritarinoita haluavat ja kuka liittää menestyksen henkilöön? No ihmiset! Se on yksi jääkiekkojohtamisen kompatuskivi Suomessa, että fanit antavat kunnian lipsahtaa organisaatiosta päävalmentajalle.
Tappara on jo vuosia toiminut toisella tavalla - Mikko Leinonen on puhunut tästä varsin suoraan ja siitä on useita sitaatteja olemassa. Silloin kun Tapola aloitti omaa Via Dolorosaansa Tapparassa ja koko fanikenttä - minä mukaan lukien - henkilöivät nousun kaudella 2012-2014 Rautakorpeen - vaadimme täälläkin potkuja Tapolalle. Leinonen väisti nuo kyselyt julkisuudessa toistuvasti esittämällä, että Tappara haluaa olla organisaatio, johon pelaajat ja ihmiset haluavat tulla. Tapparasta on toki helppo huudella, koska menestys on ollut mittavaa ja 2010-luvulla Tapparasta on kasvanut organisaatio, joka Kärppien ohella vaikuttaa selviävän myös henkilövaihdoksista hukkaamatta menestyksen elementtejä.
Leinonenkaan ei ole Tapparassa päässyt sitä tosiasiaa karkuun ellei hän itse olisi tehnyt niin pitkää päivätyötä, että useamman vuoden myös Tapparassa on kasvatettu henkilökulttia ja palvottu tiettyjä valmentajia. Rautakorpi & Tapola ovat käytännössä Tapparassa koskemattomia ja paljon nykyisestä identiteetissä nojaa jatkossakin heihin.
Parempaa urheilujohtamista
Kiven potkut Ilveksestä kertovat samaa tylsää viestiä, jota olemme viime kausina kuulleet. Ilves on ollut Kiven hellässä ohjauksessa matkalla samanlaiseksi organisaatioksi, jolla on identiteettiä, pelitapaa ja tyyliä myös ilman Karri Kiveä. Yksi ongelma Ilveksessä kuitenkin on - ja hyvät kaksi vuotta uudessa urheilujohdossa eivät vielä ole riittäneet muuttamaan tätä tosiasiaa.
Ilveksen uusi tuleminen on henkilöitynyt hyvin vahvasti Karri Kiveen ja urheilujohtoa on vaihdettu koko ajan taustalla. Jalo on pitänyt lankoja käsissään, mutta esimerkiksi tällä kaudella aloittanut uusi urheilujohtaja ei ole vielä ehtinyt oikeastaan ihmeitä tehdä. Nyt hänen ensimmäinen päätöksensä - ensimmäisen todellisen vaikeuden edessä - on vapauttaa päävalmentaja vastuustaan. Se on huono päätös - ja kertoo ainoastaan huonosta urheilujohtamisesta.
Mestaruus on liian iso unelma monelle organisaatiolle
Yksi syy siihen, miksi Ilves tekee näitä huonoja urheilupäätöksiä on fanien ja organisaation ympärille pesiytynyt alistaminen ja tästä seuraava huono itsetunto, joka asettaa utopistisia odotuksia organisaation päälle. Ilves ei ole tällä kaudella valmis top 4:n. En nähnyt tätä kauden alla, mutta esimerkiksi @Oijennus ja monet muut toivat jo esille, että Ilveksen materiaali ei ole riittävä tuohon. Menestysnälkä Ilveksen ympärillä ohjaa päätöksiä - myös valmentajien urakehitystä. Halu voittaa mestaruus on niin kova, että tuon tavoitteen edessä uhrataan vahingossa paljon muuta.
On tietysti vaikea asettua Ilveksen asemaa, joka ei ole päässyt kunnolla nauttimaan vuosikymmeniin - oikeasta menestyksestä. Tosiasia kuitenkin on, että pohjatyötä ei voida jättää kesken - työ täytyy tehdä. Vaikka kaikki toimijat Ilveksessä vaihtuvat vuodesta toiseen niin yksi asia pysyy: kyltymätön mestaruusnälkä ajaa organisaation lyhytjänteisyyteen. Seuraavaksi tuota unelmaa saa jahdata varsin heikoista lähtökohdista hommiin ryhtyvä Myrrä.
Mielestäni tämä ansaitsee oman ketjunsa.
