Laitan tähän nyt oman kokemuksen ja tiedon mitä minulla on:
Se roikkuu ja riippuu monista asioista ja on hyvin yksilöllistä ja tilannekohtaista. Joku voi yhtenä päivänä sisuuntua kolmesta helposta, ja toisena päivänä tämä sama hlö ei sisuunnu näistä kolmesta helposta. Sitten on tyyppejä joka murenee täysin aina, ja sitten on tyyppejä jotka ei murene ikinä.
Ihan nyt näin nopeasti ulkomuistista muistan Markus Kettererin* aikoinaan todenneen ääneen sen minkä itse varsinkin nuorempana välillä koin. Lämmittelyssä on usein tietty tuntuma miten kiekko tarttuu kyseisenä päivänä, ja usein se tuntuma ja kiekon tarttuminen sitten alkulämmittelyn jälkeen jatkui peliin. Mutta kuten Kettererkin totesi kerran joskus 20-25v sitten hänen osaltaan plörinäksi menneen pelin jälkeen, että hänellä oli alkulämmittelyssä sekä pelin alussa hyvä fiilis ja ote, mutta mikään ei sitten vain heti pelin alusta alkaen tarttunut ja hänet otettiin vaihtoon.
Ja sitten kääntäen edellinen esimerkki joskus lämmittelyssä on heikko fiilis eikä kiekko tartu, mutta sitten itse pelissä alkaakin tarttua.
Huom! Alkulämmittelyistä tai harjoituksista ei kannata sitten katsojan vetää mitään johtopäätöksiä, tämä on ainoastaan lähes maalivahdin itsensä tiedossa miten menee. On maalivahteja jotka eivät esim. kuormituksesta riippuen esim. lämmittelyissä ja joissakin harjoituksissa edes yritä torjua kuin tiettyyn kohtaan maalia tulevat laukaukset jos niitäkään.
Ja sitten on niitä päiviä, että tarttuu ihan mikä vaan ja ihan miten vaan. Urpo Ylönen* totesi kerran, että esim. Suomen eka voitto Tsekkoslovakiasta vuonna 1967, se oli sellainen pelipäivä häneltä, että kiekko vain tarttui. Vaikka hän olisi heittänyt silmät kiinni hanskan jäälle, niin kiekko olisi jäänyt siihen. Tällainen on lukemattomien ja lähes kaikkien vähänkin enemmän pelanneiden maalivahtien kokema pelipäivä. Se on ihan uskomaton. Ja sitten se seuraavassa pelissä ei välttämättä todellakaan ole.
Sitten on sellainen juttu, että jonain päivänä samat kiekot vain tarttuvat jotenkin mystisesti ja toisena päivänä samat kiekot eivät vain mystisesti tartu, vaikka ei olisikaan tätä edellä mainittua uskomatonta päivää. Tämän muistan esim. Mika Norosen* todenneen Urheiluruudussa tms. silloin kanssa joskus 20v sitten, kun nuorena hän Tapparassa aloitti uraansa, ja taisi pelata huippupelin HIFK:ta vastaan ja Tapparahan oli tuolloin ns. alakerran seuroja Liigassa, joten Tapparan voitto HIFK:ta vastaan oli lähes sensaatio. Noronen totesi jotenkin ehkä tähän tyyliin, että “Tänään oli sellainen päivä, että ne kiekot jäi kiinni torjuntatilanteissa, jonain toisena päivänä ne olisi voinu mennä”.
Joskus sitten puolustuspeli on niin sekaisin ja luokatonta, aneemista ja heikkoa että maalivahdista riippumatta maaleja menee. Silloin taas maalivahti ei välttämättä itse halua jatkaa enää tuossa pelissä maalissa, koska se alkaa syödä itseluottamusta ja saattaa sekoittaa peliä, kun asioita tekee oikein, mutta muista ei ole apua. Tällöin maalivahti saattaa itse haluta pois, tai valmennus haluaa yrittää herättää joukkuetta vaihtamalla maalivahdin (vaikka maalivahdissa itsessään ei sinänsä syytä ole).
Ja sitten on myös se, että maalivahti itse tuntee, että nyt ei vaan kulje ja itseluottamuksen ja kaiken kannalta on vaan parempi jättää peli kesken. Mutta onhan niinkin käynyt esim. Pasi Nurmiselle*, että hän halusi vaihtoon, mutta parivaljakko Westerlund-Summanen tylysti osoitti Nurmiselle, että hän luistelee vain takaisin maalille. Nurminen yritti purnata, mutta hänet vain pakotettiin jatkamaan maalilla.
Ja vielä on se, että jos valmennus vaihtaa maalivahdin, niin se on välillä/ usein aika suuri juttu monin tavoin. Toki nykypäivänä ehkä hiukan lievempi kuin aiemmin.
Nykypäivänä maalivahdit ovat jo urheilijoita, mutta ihan oikeasti tiedän muutamia fyysisesti aika kammottavan huonokuntoisia maalivahteja jopa tämän vuosituhannen alusta, jotka ovat pelanneet lähes huipulla ihan kammottavan huonokuntoisina. Näissä jutuissa on tietty ollut myös kyse siitä, että tyypin fysiikka ei vain ole riittänyt ja peli ei ole siksi kulkenut. Sitten taas parin päivän palauttelun jälkeen fysiikka on riittänyt huippupeliin. Tätä en nyt enää usko nykyisin olevan mahdollista, vaikka vielä noin kymmenen vuotta sitten oli todellakin mahdollista…
Kuten tämän topikin otsikko kertoo, niin maalivahtipelin maailma on ihmeellinen. En tiedä auttoiko tämä yhtään “kultaisen keskitien” löytämisessä 
.
Itsellä toki nyt jo yli viiden vuoden tauko kaukalohommista ja tiiviistä yhteydestä maalivahtipelin ytimeen. Voihan olla, että nykyään on maalivahdin vaihtamisessa joku muu trendi, joka ei ole enää mun tietoon kantautunut runsaassa viidessä vuodessa. Varmaan tähän tulee muiltakin mv-pelin tuntijoilta kommenttia.
*= Nämä mun esimerkit on kaukaa parinkymmenen vuoden päästä. Mutta nämä esimerkit ovat jääneet parhaiten mieleen, koska silloin se oma kokemus asioista on vahvistunut, kun joku muu on kuvannut saman asian. Toki näitä vahvistuksia on tullut jälkeen päin monta kertaa ja useasti joidenkin muiden toteamana ja sanomana, mutta parhaiten siis muistaa sen ekan kerran jolloin asia vahvistui.
(Meillä oli nuori junnu silloin toisena)
Nykyäänhän toki tuo butterfly eli perhostyyli on lähes pakollista ja sitä opetetaan joka molarille jo junnuna. En oo mikään maalivahtivalmentaja, mutta tässä asiassa vois tehdä kompromisseja. Garteig pudottaa polvilleen juuri sopivasti, kun veto lähtee, hieman vastaan ja pystyssä, niin kuti ois jääny kiinni. No toki pitää aina kaikki syötön mahdollisuudet huomioida, mutta minusta nyky Molari pelaa liikaakin jään kautta.