Huomenna se viimein alkaa, Liigan runkosarja mallia 2016-2017. Tapparalaisille tämä uusi kausi alkaa poikkeuksellisen hyvissä tunnelmissa, koska Liiga on vuosien harjoittelun jälkeen osoittanut hieman pelisilmää ja mahdollistanut Tapparalle ns. ympyrän sulkeutumisen. Tapparan raastava finaaliputki alkoi vuonna 2013, jonka ensimmäiset kolme kautta tuottivat kyllä menestystä, mutta jokaisella kerralla se viimeinen kruunu jäi saavuttamatta. Jos ajatellaan historiaa, tämä finaaliputki on poikkeuksellinen ja todennäköisesti tämä neljän vuoden rupeama on jättänyt jokaiseen faniin jälkensä. Ässät oli juurikin se joukkue, joka aloitti Tapparan hopeakaudet ja nyt se on myös ensimmäinen joukkue, jonka saamme kohdata runkosarjassa mestaruuden varmistuttua.
Ajatus on hieno ja ainakin täältä suunnnalta tämä avausvastustaja saa pisteet, vaikka rehellisyyden nimissä huomisella Tapparan joukkueella ja Ässien joukkueella ei olekaan paljoa tekemistä niiden joukkueiden kanssa. jotka joskus kauan sitten finaalissa mättivät. Tai no, onhan niillä sen verran, että Veli-Matti Savinainen kuumentaa nyt Ässien pelaajia, kun aikanaan kuumitteli Tapparafaneja.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa; nämä hetket ovat syöpyneet verkkokalvoille:
Muistan tuon ensimmäisen finaalitappion myötä ajatelleeni, että ensi vuonna tää on jo varmasti meidän. Noh, ei se sitten ollut vielä lähelläkään. Kärpät syötti Tapparalle katkeraa kalkkia seuraavat kaksi vuotta, joista kuvakoosteet voisivat olla, vaikka seuraavat:
Se tunne, kun itse et tee niin kaveri tekee. Ei riitä, ei riitä.
Ja sitten ne hetket, kun siirrytään 24 tunnin sisällä euforiasta takaisin arkeen:
Mutta tottakai tämä kaikki viimein jäi unholaan, kun viime kauden välierässä usko alkoi palata Tapparan voitettua Kärpät seitsemännessä ottelussa. Kolme kautta, kolme seitsemän pelin sarjaa. Katkeruus muuttui hetkessä iloksi, vaikka tuosta seitsemännestä ottelusta todennäköisesti kukaan Tapparafani ei muista juuri mitään, koska silloin urheilun karuus ja hienous tiivistyivät niin vahvasti: kumpi on suurempi - pelko vai halu voittaa. Ollaanko matkalla kohti unelmaa vai tiputaanko finaaliputkien jälkeen ynnä muut -kerhoon? Oikeastaan itse aloin vasta tuon kyseisen Kärppä-sarjan jälkeen uskoa, että meidän joukkue oikeasti voisi tänä vuonna voittaa sen vikankin pelin.
Sarja IFK:ta vastaan toi nopeasti takaisin maan pinnalle; ei kai taas? Tästä voisi ottaa materiaaliksi vaikka tämän pätkän:
Tuolla pelillä IFK johti sarjaa 2-1 ja eka ajatus oli, että “ei vaan riitä, ei vaan riitä, me ei ikinä voiteta tuolla Nordiksella peliäkään” mutta mitäs sitten tapahtuikaan?
Ja sitten se viimeinen silaus…Ei me ikinä ratkaista mestaruutta Hakametsässä, ei ikinä. Ja joukkue vastasi taas kerran huutoon:
Tässä voisi olla ihan riittävä pohjustus huomiselle siitä, mitä kaikkea tuo viiri, joka sinne kattoon huomenna ripustetaan on vaatinut. Se on vaatinut pelaajia, valmentajia ja paljon harjoitusta, kipua, pettymyksiä ja vihaa. Mutta kun sen viimein saa olo on tyhjä: mitäs nyt? No tietysti lähdetään hakemaan heti uutta, koska mehän eletään näistä tarinoista. Fanitkin pääsevät huokaisemaan, on tää meiltäkin vaatinut. Tuon joukkueen mukana ollaan petytty ja iloittu, mutta siltikin se on meidän joukkue. Välillä on ollut epäuskoisia hetkiä, näin ei voi tapahtua, mutta kun näkee tuon viime kauden käsikirjoituksen ja kaiken, mitä tässä vuosien varrella on tapahtunut alkaa ymmärtää, että näin tän pitikin mennä. Mikään muu tapa ei olisi ollut enempää tapparalainen.
Huoh wall of text, toivottavasti jaksatte huomenna lähteä innolla kauteen! =)
P.S. videot ovat youtubesta ja minulla ei ole niihin minkäänlaisia lupia tai oikeuksia.
