Fanittaminen on kehittymistä siinä missä moni muukin asia. Se on usein näkökulma, joka jää huomiotta, että fanitkin kehittyvät koko ajan ja pettymyksissä ei marinoida ainoastaan joukkuetta vaan pettymyksillä marinoidaan myös parempia faneja tulevaisuuteen.
Tapparafanit ovat olleet etuoikeutettuja viimeiset kolme vuotta, että olemme saaneet kokea niin paljon vahvoja tunteita oman joukkueemme kanssa. Itselläni aktiivinen jääkiekkofanitus alkoi vasta vuonna 2011, ei suinkaan mistään lapsuudesta. Tappara alkoi kiinnostaa, kun huomasin, että tarvitsen itselleni jonkin uudenlaisen, erilaiset ja mielenkiintoisen harrastuksen, joka irrottaisi minua enemmän oravanpyörästä. Itse olen kehittynyt fanina tässä viiden vuoden aikana melkoisesti.
En palaa sen enempää siihen, miksi “not so interested in ice hockey” -persoonani aikanaan valitsi Tapparan, sen olen kertonut jo niin monta kertaa, mutta siihen voin palata, että kuinka onnekas minä olin aloittaessani fanituksen. Tuolloin Dufvan kaudella Tappara oli aivan surkea lapanen ja koska olin jo jonkin verran joskus koulussa viettänyt aikaa, minulle oli luontevaa hakea tuon kauden aikana paljon tietoa Tapparasta. Tutustuin Tapparan menneisyyteen, tutustuin suomalaisiin nykyaikaisiin jääkiekkoilijoihin ja hain tietoa myös valmennuksesta.
Päätin siirtyä, kun kiinnostus 2011 aktivoitui, nopeasti 2012-2013 ns. kuninkuusluokkaan eli suoraan osastolle “hardcore.” Olen aina tykännyt antaa itsestäni kaiken, jos joku minua aidosti inspiroi ja kiinnostaa. Kiinnostukseni oli herännyt ja luettuani Tapparan historiaa, olin tullut analyysissani siihen tulokseen, että J. Rautakorven on pakko olla huippukoutsi. Mitäänhän en tuolloin jääkiekosta ymmärtänyt, mutta ajattelin, että nyt on varmaan sellainen hetki, kun kannattaa sijoittaa Tapparaan. Päätin sijoittaa heti kausikorttiin.
Ensimmäisellä kaudellani koin, että joukkue kasvoi koko ajan ja minä kasvoin joukkueen mukana fanina jatkuvasti. Tuolloin olin myös fanina vielä aivan alkutekijöissä, olin naiivi ja jopa typerä. Faniuteeni kuului paljon “uhoa” ja “nälvimistä” ja paalutin vielä 2012-2013, kun kausi meni niin hyvin, että Tappara on varma mestari. Kun Tappara sitten hävisikin mestaruuden, olin suoraan sanoen aivan riekaleina. En pystynyt kohtaamaan koko kesänä tuota Ässien mestaruusmaalia, saati katsomaan yhtään jääkiekkoa. Siinä opin jo sen omasta faniudestani, että uhoaminen ja ylioptimistiset odotukset eivät kuulu jääkiekkoon. Ymmärsin myös, että minä en edes fanina ansainnut mestaruutta, olin vain typerä.
Seuraavalla kaudella intohimoni oli jo kasvanut melkoisesti ja harrastuneisuuteni oli lisääntynyt. Opin myös tulkitsemaan ja näkemään erilaisia asioita pelistä, joita en aiemmin ollut ymmärtänyt. Katsoin niin paljon jääkiekkoa, että Tapparaa enemmän minua alkoi koukuttaa itse peli ja pienet asiat. Kiinnostus kohdistui vieläkin enemmän pelaajiin ja itse peliin, varsinkin, kun Tappara selkeästi pelasi aivan erilaista kiekkoa kuin 2012-2013 ja kontrasti oli suuri. Tuolloin en lähtenyt edes 3-1 johdossa finaalisarjassa leijumaan vaan olin lukenut edelliseltä finaalilta läksyni. Opin kunnioittamaan peliä ja pelaajia, mutta myös vierasjoukkuetta ja muita faneja. Kehityin tässä huomattavasti yhden kauden aikana ja tunteet eivät enää olleet niin vahvasti pinnassa, kun mielestäni Kärpät ansaitsi voittonsa paremmalla pelillä.
Viime kaudella fanitukseni huipentui ja joukkueen tarina oli poikkeuksellinen. Oikeastaan viime kausi oli yksi iso haaste fanille, joka terävöitti minut lopullisesti. Kausi oli niin vaikea, mutta kaikki vaikeudet, paitsi se viimeinen kääntyivät meille hyväksi. Silloin ymmärsin, kuinka hieno kehitystarina jääkiekko on. Mikään ei ole mahdotonta, mikään suo ei ole liian syvä ja loppujen lopuksi se joukkueen tarina voi auttaa myös minua arkielämässä tekemään paremmin. Kolmas hopea oli jälleen katkera, vähän kuin 2012-2013, mutta tällä kertaa minulla ei edes ollut enää halua jossitella. Olin oppinut tuossa vuosien aikana, että negatiiviset tunteet kuuluvat hommaan yhtä paljon kuin positiiviset. Jossittelu ei ole voittajien eikä häviäjien touhua eikä kaatunutta maitoa kannata surra vuodesta toiseen. Mestaruus ei tule minulle fanina pakottamalla, se tulee, jos se on tullakseen, mutta joukkueen tarina voi olla lujittava, vaikka se päättyisi miten. Viime kauden tarina oli sellainen, että silloin minusta tuli ensimmäistä kertaa oikea tunteva fani. Syksyllä kaikki toivo oli mennyt, kaikki oli vaan mustaa ja synkkää. Runko ei enää syttynyt, enää ei jaksanut. Olin itsekin jo kahden vaiheilla, että kannattaako edes halliin enää lähteä. Lopulta joukkue osoitti, että aina kannattaa lähteä ja aina kannattaa kasvaa.
Finaalipettymykset ovat tehneet minusta empaattisemman ja paremman fanin. Ymmärrän vastapuolen reaktioita, ymmärrän vastapuolen ajatuksia ja pystyn esimerkiksi poikkeuksellisen hyvin asettumaan Lukko-fanien saappaisiin. Tappara on ollut kauhea Lukolle jo neljä vuotta. Fanittaminen tuo elämään mielekästä sisältöä, paljon uusia kontakteja ja vierasfanit eli toisin ajattelijat tuovat näkökulmia. Me Tappara-fanit olemme etuoikeutettuja, koska meillä on niin paljon kokemusta raskaista tappioista viimeisiltä vuosilta, että kukaan ei tule pystymään juhlimaan mestaruutta kuten me, kun me sen saamme. Minulla ei ole tarvetta nälviä ketään tai kenenkään joukkuetta vaan minä kunnioitan jokaista vastustajaa. Myönnän vastuksen paremmuuden, jos mestaruutta ei tule ja elämä jatkuu. Faktoja myöntämällä pääsee eteenpäin, josittelemalla pysyy paikallaan, niin fanit kuin joukkuekin.
