On kivaa kirjoitella ulkokehältä analyyseja ihan vaan kirjoittamisen ilosta. Vihaan jälkiviisautta, mutta kipinävahdin innoittamana päätin avata tälläisenkin ketjun, jos jollain vaikka sattuisi energia ja ilo riittää lukemiseen. Yhtä kaikki, toimin tässä ketjussa - ja analyysissani - periaatteiden vastaisesti ja esitän ainoastaan jälkiviisaita huomioita Tapparan viime kausien toiminnasta.
Jos kyllästyit jo, vaihda ketjua. Tappara on kirinyt viimeisen viiden vuoden aikana suomalaisen jääkiekkourheilun kiistattomaksi ykköstähdeksi. Osittain tämä on vaatinut ilmiömäistä tuuria, mutta taustalla on myös kasoittain osaamista. Aloittaakseni analyysini haluan kurkata hieman historiaan. Mistä tämä kaikki oikeastaan alkoi? Se alkoi vuonna 2011-2012, Dufvan alaisuudessa. Tappara oli valahtanut organisaationa syvälle maan alle, urheilutoimittajat Vesa Rantasen johdolla haukkuivat kilpaa tamperelaista jääkiekkokilpailua, jonka syvin olemus oli se, kumpi olisi huonoista vielä huonompi. Tapparan peliesitykset olivat kauttaaltaan kamalaa katsottavaa, muisteluni kääntyy keväisiin helmikuun matseihin, kun yksittäiset kannattajat hallissa huusivat: “Leinonen, MISSÄ NE VAHVISTUKSET ON?” samalla Brett Skinner seuraili silmillään, kun vastustajan pelaaja kävi tuikkaamassa kiekon Tapparan maaliin.
Leinonen piilotti rahatukkunsa visusti ja jätti vahvistukset odottamaan parempaa aikaa. Dufva yritti kääriä materiaalistaan kasaan, mitä pystyi, mutta Tampere oli apaattisempi kuin vuosiin. Kevään aikana tietoon oli jo saatu, että seuraavaksi kaudeksi oli suunniteltu ryhtiliikettä - tutun johtajan alaisuudessa: Rautakorven. Kesän hankinnat antoivat osviittaa paremmasta ja pieni uskon siemen alkoi kasvaa ympäristössä. Odotukset olivat edelleen maltillisia, mutta nimekkäät paluumuuttajat ja uudet kasvot joukkueessa lupasivat hyvää tulevalle kaudelle. Rautakorpi toi mukaan kasan luotettavia, uransa loppupäässä olevia pelaajia. Eihän Tapparan rakennusprojektin ekat palat mitään kovin kauniita olleet: aikamoinen sekoitus kokemusta ja nuoruutta, mutta tarkoitus oli kuitenkin hyvä. Kokeneiden pelaajien panosta tarvittaisiin nostamaan Tappara takaisin urheilun kärkeen.
Ehkä hieman yllättäen, pyytämättä - jo ensimmäiselle kaudella kokenut runko oli lähellä iskeä kultasuoneen, mutta ei kuitenkaan lähellekään. Vaikka kruunu Rautakorven paluulle jäikin saavuttamatta, siemen tulevaisuuteen oli kylvetty. Tappara oli palannut kokeneiden pelaajiensa johdolla takaisin sinne päähän Liigaa, jossa sen resursseilla eittämättä pitäisi pystyä taistelemaan. Seuraavalle kaudelle rekrytoinnin onnistuivat entistä paremmin ja nyt Tappara sai jo kasan kehittyviä pelaajia rosteriinsa; imu markkinoilla oli voimistunut riittävästi. Pienet marginaalit käänsivät taas menestyksen muualle - sinne, missä pienet asiat tehtiin vielä piirun verran paremmin. Juha-Matti Aaltonen upotti vastustamattomasti Tapparan haaveet mestaruudesta. Ja Olli Palolan kädet tärräsivät Karhusen käsittelyssä. Pelaajien ja organisaation pettymys näkyi vastuttamattomasti Raksilan jäällä taistelun tauottua - ei vaan riitä.
Pienet mustat pilvet hiipivät Tampereen ylle ja kesä vaikutti vaikualta. Rautakorpi lähti yllättäen hakemaan uusia haasteita uralleen ja ympäristössä velloivat pelot valahtamisesta takaisin samalle tasolle kuin ennen. Olihan Tapola kirjoittamaton kortti päävalmentajana. Tappara onnistui kuitenkin säilyttämään joukkueensa rungon ja asemansa markkinoilla, vaikka kautta leimasivatkin kovat vaikeudet. Leinosta ja organisaatiota koiteltiin median ristitulossa jouluna, mutta jääräpäinen Leinonen piti päänsä ja halusi katsoa valitsemansa päävalmentajan kortit loppuun asti. Kevät oli Tapparan voittokulkua alusta loppuun ja taustalla oma pelaajatuotanto kypsytti hedelmää seuraavaksi kaudeksi, joka viimein ratkaisisi mestaruuden Tapparalle. Tapolan toinen kausi onnistui - rekrytoinnit onnistuivat, oma pelaajakehitys onnistui ja joukkueesta saatiin viimein se urheilun täydellisin mikstuuri: kokemusta ja nuoruutta oikeassa tasapainossa. Edellisten kausien henkinen kantti riitti nyt aivan loppuun asti; mestaruuteen asti.
Jos Tapparan tekemistä vertaa muiden tekemiseen: mitä Tappara & Leinonen tekevät muita paremmin? Miksi vastaavat tarinat eivät tunnu onnistuvan muualla? Itse löydän historiasta kaksi olennaista syytä, miksi tämä onnistuu Tapparassa:
a) urheilustrategia on kaiken ytimessä. Urheilustrategia, jonka tavoitteena on kehittää parempia urheilijoita jokaisella elämän osa-alueella. Urheilun hienous on siinä, että se on aina rehellistä. Saat juuri sen verran kuin ansaitset; et yhtään enempää etkä vähempää. Tapparasta huokuu urheilun rehellisyys ja rehellisten kokemuksien tuoma “rentous ja uskallus.”
b) rekrytoinnit. Jos Tapparan rekrytointeja - tai enemmänkin Leinosen oivalluksia - vertaa esim. IFK:n tekemiseen, niistä ei voi puhua edes samana päivänä. Tekikö Antti Törmänen jotain väärin Juha-Matti Aaltosen kanssa? Ehkä, ehkä ei. Tekivätkö Törmänen ja Nybondas IFK:ssa jotain eri tavalla - esimerkiksi Juha-Matti Aaltosen - palkkaamishetkellä kuin Mikko Leinonen teki Savinaisen sopimusta sorvatessa?
Vastaus on: Kyllä. Kärpät palkkasi Juha-Matti Aaltosen, kun hän vielä tavoitteli aktiivisesti paikka parrasvaloista NHL:stä. Silloin Aaltosen kaikesta tekemisestä paistoi halu mennä eteenpäin ja lopulta hän palkitsi organisaation mestaruusmaalilla. IFK taas palkkasi Aaltosen, kun hänen uransa sojotti KHL:ssa alavireeseen ja vaikutti siltä, että Aaltosen ura ei olisi enää lähdössä SM-liigaa kauemmaksi.
Urheilu on elämää. Leinonen on käsittänyt - poikkeuksellisen hyvin - että urheilu elää aina tulevaisuudessa. Tämän päivän panokset eivät voi olla eilisen pelaajia. Tapparan rekrytointien onnistuminen on silkkaa neroutta, ihan sama, mistä kulmasta sitä katsot. Tappara hankkii pelaajia - vailla ikärasismia - jotka osoittavat urheilullisuutta ja halua eteenpäin - seuraavalle stepille.
Ja näistä syistä - kaudella 2016-2017 ei ole nähty häivähdystäkään mestaruuskrapulasta. Tapparan strategian hienous on siinä, että sitä ei voi edes pahin kilpailija kopioida mitenkään. Pelaajamarkkinoilla ratkaisee maine ja osaaminen - ja Leinosella on vuosien kokemus pelaajamarkkinan haistelusta. Leinosen kuudetta aistia tulee Tapparassa tulevaisuudessa vielä kova ikävä: Leinonen on haistellut poikkeuksellisen hyvin entisten runkopelaajien uran suunnan ja jättänyt välillä kipeästikin sopimukset allekirjoittamatta. Julkinen kritiikki on ollut välillä kovaa niin mediasta kuin faneiltakin, mutta jokainen päätös jälkeenpäin, on vaikuttanut oikealta ja perustellulta. Samalla Leinonen on haistellut samasta tilanteesta tulevan pelaajan - Veli-Matti Savinaisen - aidon halun ja pyrkimyksen mennä urallaan eteenpäin ja tuonut hänet Tapparaan laittamaan itsensä kuntoon.
Ja jos Tapparassa kaiken toiminnan onnistuminen edes päättyisi onnistuneeseen urheiluun: ei todellakaan. Tappara kehittää pelaajia, mutta samassa tuotantotalossa syntyvät uudet valmentajat - oman organisaation sisältä. Tappara on hankkinut itselleen niin kiistattomia kilpailuetuja, että näin kipinävahdin jälkeen on hyvä antaa täysi tunnustus organisaatiolle: fanien odotukset on täytetty tälläkin kaudella. Tapparassa saa olla ylpeä paitsi pelaajista, myös organisaatiosta.
Hienoja aikoja.
Tämähän “jälkilatteuksien” ja “jälkiviisauksien” ongelma juuri on: silloin tahallaan laittaa asiat väärään perspektiiviin.
ja 
ovat tuon jälkiviisaan hehkutuksensa ansainneet. Ei voisi fanina juuri olla tyytyväisempi: Tapparan juna puksuttaa kohti mestaruutta - onhan sinne vielä pitkä matka, mutta tällä hetkellä pyöritään kuninkuusluokassa aika lailla yksin. Jälkiviisaudet pitää ansaita - ja Tappara ne on todella ansainnut.
