Hakamettän Jäähalli. Tuo jokaisen tapparalaisen koti ja Suomi-kiekon kehto. Olisi niin monta muistoa kerrottavana, että siihen eivät riittäisi mitkään maailman keskustelupalstat. Omalta kohdalta suhde Hakametsään alkoi vuonna 1987, kun oma isä - kuinkas muutenkaan - vei katsomaan Tapparan peliä. Pelissä taisi tulla kuokkaan Helsingin IFK:lta, mutta pienen pojan sydämen valloitti sen sijaan Tappara. Ja hyvä niin; olin hieman aiemmin ihastunut Ilveksen räyhäkkääseen logoon, mutta tuolla reissulla lyötiin viimeinen sinetti sille, että suonissa alkoi virrata sinioranssi veri.
80-luvun menestysvuosista ei ole jäänyt juurikaan muistikuvia, koska hallissa pääsi käymään harvoin. Sen sijaan 90-luvulla Hakametsän atmosfääristä saikin nauttia säännöllisesti. Tästä olen todella kiitollinen oman kotipaikkakunnan nuorisotyönohjaaja Veskulle, jonka uurastuksen ansiosta Hakametsän pihaan kaartoi bussi jos toinenkin aina täältä Pirkanmaan laitakulmilta asti.
90-luvulta erityisesti mieleen on jäänyt jo täällä mainittu lippumeri. Saatan vieläkin tuntea ihollani maalin jälkeisen viiman, jonka satojen Tappara-logolla varustettujen, valkoisten katsomolippujen liehuminen sai aikaan. Lukematon määrä legendaarisia pelaajia ja legendaarisia hetkiä. Kuten Pekka Laksola oransseissa hanskoissaan kiertämässä Tappara-pömpeliä useampaan kertaan ennen hyökkäykseen lähtöä Jaromir Šindelin antaessa samaan aikaan aplodeja maalinsa suulla. Tämä(kin) temppu sytytti Hakametsän liekkeihin.
Samalta vuosikymmeneltä on myös ensimmäinen ja kauan odotettu kokemus maajoukkuepelistä Hakametsässä, ja maajoukkuepelistä ylipäätään. Muistan tiirailleeni E-parvelta ihmeissäni kentän lyhimpien miesten, Timo Jutilan ja Sakari Lindforsin astellessa ensimmäisinä jäälle, että tultiinkohan epähuomiossa katsomaan junnujen peliä, kunnes tajusin etäisyyden tuoman perspektiiviharhan.
2000-luvulla koitti muutto metsäkyliltä Tampereelle ja Hakametsästä tuli melkein toinen koti. Tältä ajanjaksolta voisi muistella vaikka mitä. Mutta nostetaan nyt vaikka jostain syystä ikuisesti verkkokalvoille syöpynyt kuva, jossa nuorimies hakkaa apinanraivolla C-päädyn seisomakatsomon (silloiset puulauteet) yläpuolella kulkevaa ilmastointiputkea voitetun paikallispelin jälkeen. Se kertoo myös omalla tavallaan jotakin oleellista Hakametsän omalaatuisesta olemuksesta, jossa yhdistyvät suuret tunteet, voitot ja tappiot sekä arki ja juhla hyvin käsinkosketeltavalla ja maanläheisellä tavalla. Meidän koti, totta tosiaan.
Kelataan 2000-luku pikakelauksella vuoden 2013 finaaleista alkaneeseen menestysputkeen. Tuolta 2013-keväältä mieleen on jäänyt paikan päällä nähtynä Jukka Peltolan ekan finaalin maali viisi sekuntia ennen täyttä aikaa. Luceniuksen maalin on toki vielä legendaarisempi, jos kohta sitä tuli ihmeteltyä töllön ääressä. Vuosien 2013-2015 keväät ovat viiltäneet sieluun upeiden hetkien ohessa sen verran syvät rannut, että niitä ei paljon pysty muistelemaan. Katkeran kalkin nauttimista ei varsinaisesti helpottanut se, että tie oli jo tuossa vaiheessa vienyt Varsinais-Suomalaiseen rannikkokaupunkiin ja suurin osa (hävityistä) finaaleista tuli Hakametsän sijaan katsottua paikallisissa urheilubaareissa. Niistä kotiin kävellessä kadut tuntuivat elämänmittaisilta. Välillä sitä ihmetteli itsekin, miten niinkin yksinkertainen asia kuin jääkiekko voi aiheuttaa näin monimutkaisia tunteita. Oli se pojat raskasta aikaa.
Niin tai näin, ehkä me mieleenpainuvimmat Hakametsä-muistot löytyvät kuitenkin keväältä 2016, monestakin syystä. Ensinnäkin Laineen 59.59-maali. Kiekon sujahtaessa yläkulmaan itsellä veti ihan mustiin ja hetken jo luulin kuolleeni. Olo olikin hetken aikaa kuin taivaassa, kunnes Mika Pyörälä palautti jalat tukevasti seisomakatsomon rappusille jatkoaikamaalillaan. Pelin jälkeen Hakametsän käytävillä äänitettiin Mansesterin Saravon Pekan kertosäettä faniporukan hoilaamana. Sen verran otti koville, että en mennyt mukaan jollotteluun. Näin jälkeenpäin vähän kaduttaa.
Tuona keväänä pitkä odotus kuitenkin vihdoin palkittiin ja tuskien taival muuttui ilon kyyneliksi. Itselleni merkittäväksi kyseisen kevään tekee myös se, että playoffien alla nuorin lapseni sairastui vakavasti. Suureksi iloksemme kaveri pääsi kuukauden sairaalajakson jälkeen parahiksi päivää ennen finaalien alkua terveenä takaisin ja uskalsin itsekin lähteä katsastamaan kullanhohtoisia finaaleja Hakametsän kiihkeään tunnelmaan. Sinä keväänä ralli ”Poika on tullut kotiin” sai vähän syvempiä merkityksiä.
Viikko sitten perjantaina ympyrä sulkeutui omalta osaltani, kun vein isäni ja omat muksuni viimeistä kertaa Hakamettään Liiga-peliin. Tälläkin kertaa pelissä tuli kuokkaan, mutta rakkaus Tapparaa kohtaan ei ole kadonnut minnekään. Pelin jälkeen hallia viimeisen kerran hyvästellessämme tyttäreni puhkesi lohduttomaan itkuun. Syyksi paljastui se, että hän luuli Tapparan pelien päättyvän nyt tykkänään Hakametsän hallin eläköitymisen myötä. Helpotus oli valtava, kun selvisi, että niin ei käykään. Hakametsä jää muistoihin mutta, matka jatkuu. Uuteen halliin on mukava mennä, mutta salaa kuitenkin toivon, että jotakin niin rakkaan Hakametsän tuoksuista, äänistä ja ennen kaikkea atmosfääristä matkaa Pohjosen Vellun laukussa myös kansiareenalle. Silloin siitäkin voi kukaties tulla Meidän koti.
Ohhoh, tästä tulikin melkoinen tilitys. No, kerrankos sitä - ei ole olemassa kuin yksi aito ja oikea Hakametsä, eikä sitä voi hyvästellä kuin kerran.