Ollaan katsottu samalla silmällä ja samoihin aikoihin pelejä. Kirjoitit pitkälti samoja asioita kuin itse olin ajatellut kirjoittaa.
Lisään pari juttua lisää Hakametsän muistoista.
Piippuhyllyllä oli kolmikko 70-luvulla jotka heitteli käsittämättömän kantavalla äänellä kommentteja pelistä ja välillä muustakin. Useimmiten taisi kuulua ” Tappara tulee”.
Omalaatuisin suoritus lienee ” Aurinkokuninkaan” TPS pelissä vetämä napakka ranne B-pisteen kaarelta omiin ja ylänurkkaan. Tami pääsi yllättämään Valtasen ( vaiko Ylösen) täydellisesti. Ei ole tuosta paljon retostelut myöhemmin. Kun tuosta ei ilmeisesti nauhoituksia löydy, epäilin muistanko oikein. Entinen Tapparapelaaja onneksi vahvisti asian ja kertoi olleen samassa pelissä ( tuolloin vielä katsomossa).
Todellinen herkku oli höyrystetty lihapiirakka tulisella sinapilla. Aika monella tuntuu olevan sama maku.
Olin intoa piukassa odottanut areenalle siirtymistä, kunnes tämä ketju palautti maan pinnalle, iski melkoinen haikeus. Monennäköisiä hetkiä on Hakametsässä vietetty. Ikimuistoisia, vaikka onhan niitä tiistai pelejä pitkissä sarjoissa aina mukana.
Hyvä että muistit mainita sen sinapin! Itseltäni jostain käsittämättömästä syystä unohtui, mutta sitä on haikeudella usein muisteltu ja jälkipolville hehkutettu 
Olipa hienoa kun kaivoit lehtijutut Tamin maalista.
Monesti omat maalit tulee luistimien, mailan tai suojien kautta. Onhan napakka ranne aina makeempi, vaikkakin omiin.
Veikkauksen asiakaslehden ihan hieno juttu Hakametsästä.
Tämä oli joskus aiemmin toisessakin ketjussa, mutta varsin hyvä juttu muistumien herättelyyn ja historioiden kertailuun. Maksaa vaivan vilkaista, sisältö näyttää linkkilaatikkoa kiinnostavammalta…
Hienoja hetkiä tänne listattu. Nyt sen sijaan välikevennyksenä vähemmän merkittävä tapahtuma eli ensimmäinen visiittini Hakametsään ja siitä jääneet hyvin hatarat mielikuvat. Tämän on täytynyt tapahtua noin '85-'87 akselilla. Luulen että kyseessä oli tuon ajan vastine Tappara-päivällä, koska olimme isäni ja nuoremman veljeni kanssa hallissa noin kahden-kolmen aikaan iltapäivällä ja luulisin että siellä pelasivat juniorit. Sikäli perinteinen ensi visiitti pikku natiaiselle etten muista itse pelistä yhtään mitään. Yllättävää sen sijaan se, etten muista myöskään zambonista mitään. Se mitä muistan on että saimme pikkuveljeni kanssa päähämme, että haluamme hattarat. Kuului silloin hallin käytävillä myytäviin herkkuihin emmekä olleet ennen hattaraa syöneet. Taisimme jonkinlaisen kiukuttelukohtauksen järjestää ja lopulta iskä taipui hattarat ostamaan. Kumpikin otti yhden haukkauksen hattarastaan ja totesi, että pahaa, en halua syödä. Hattarat roskiin. Että sellainen ensimmäinen muisto Hakametsästä. 
Hakamettän Jäähalli. Tuo jokaisen tapparalaisen koti ja Suomi-kiekon kehto. Olisi niin monta muistoa kerrottavana, että siihen eivät riittäisi mitkään maailman keskustelupalstat. Omalta kohdalta suhde Hakametsään alkoi vuonna 1987, kun oma isä - kuinkas muutenkaan - vei katsomaan Tapparan peliä. Pelissä taisi tulla kuokkaan Helsingin IFK:lta, mutta pienen pojan sydämen valloitti sen sijaan Tappara. Ja hyvä niin; olin hieman aiemmin ihastunut Ilveksen räyhäkkääseen logoon, mutta tuolla reissulla lyötiin viimeinen sinetti sille, että suonissa alkoi virrata sinioranssi veri.
80-luvun menestysvuosista ei ole jäänyt juurikaan muistikuvia, koska hallissa pääsi käymään harvoin. Sen sijaan 90-luvulla Hakametsän atmosfääristä saikin nauttia säännöllisesti. Tästä olen todella kiitollinen oman kotipaikkakunnan nuorisotyönohjaaja Veskulle, jonka uurastuksen ansiosta Hakametsän pihaan kaartoi bussi jos toinenkin aina täältä Pirkanmaan laitakulmilta asti.
90-luvulta erityisesti mieleen on jäänyt jo täällä mainittu lippumeri. Saatan vieläkin tuntea ihollani maalin jälkeisen viiman, jonka satojen Tappara-logolla varustettujen, valkoisten katsomolippujen liehuminen sai aikaan. Lukematon määrä legendaarisia pelaajia ja legendaarisia hetkiä. Kuten Pekka Laksola oransseissa hanskoissaan kiertämässä Tappara-pömpeliä useampaan kertaan ennen hyökkäykseen lähtöä Jaromir Šindelin antaessa samaan aikaan aplodeja maalinsa suulla. Tämä(kin) temppu sytytti Hakametsän liekkeihin.
Samalta vuosikymmeneltä on myös ensimmäinen ja kauan odotettu kokemus maajoukkuepelistä Hakametsässä, ja maajoukkuepelistä ylipäätään. Muistan tiirailleeni E-parvelta ihmeissäni kentän lyhimpien miesten, Timo Jutilan ja Sakari Lindforsin astellessa ensimmäisinä jäälle, että tultiinkohan epähuomiossa katsomaan junnujen peliä, kunnes tajusin etäisyyden tuoman perspektiiviharhan.
2000-luvulla koitti muutto metsäkyliltä Tampereelle ja Hakametsästä tuli melkein toinen koti. Tältä ajanjaksolta voisi muistella vaikka mitä. Mutta nostetaan nyt vaikka jostain syystä ikuisesti verkkokalvoille syöpynyt kuva, jossa nuorimies hakkaa apinanraivolla C-päädyn seisomakatsomon (silloiset puulauteet) yläpuolella kulkevaa ilmastointiputkea voitetun paikallispelin jälkeen. Se kertoo myös omalla tavallaan jotakin oleellista Hakametsän omalaatuisesta olemuksesta, jossa yhdistyvät suuret tunteet, voitot ja tappiot sekä arki ja juhla hyvin käsinkosketeltavalla ja maanläheisellä tavalla. Meidän koti, totta tosiaan.
Kelataan 2000-luku pikakelauksella vuoden 2013 finaaleista alkaneeseen menestysputkeen. Tuolta 2013-keväältä mieleen on jäänyt paikan päällä nähtynä Jukka Peltolan ekan finaalin maali viisi sekuntia ennen täyttä aikaa. Luceniuksen maalin on toki vielä legendaarisempi, jos kohta sitä tuli ihmeteltyä töllön ääressä. Vuosien 2013-2015 keväät ovat viiltäneet sieluun upeiden hetkien ohessa sen verran syvät rannut, että niitä ei paljon pysty muistelemaan. Katkeran kalkin nauttimista ei varsinaisesti helpottanut se, että tie oli jo tuossa vaiheessa vienyt Varsinais-Suomalaiseen rannikkokaupunkiin ja suurin osa (hävityistä) finaaleista tuli Hakametsän sijaan katsottua paikallisissa urheilubaareissa. Niistä kotiin kävellessä kadut tuntuivat elämänmittaisilta. Välillä sitä ihmetteli itsekin, miten niinkin yksinkertainen asia kuin jääkiekko voi aiheuttaa näin monimutkaisia tunteita. Oli se pojat raskasta aikaa.
Niin tai näin, ehkä me mieleenpainuvimmat Hakametsä-muistot löytyvät kuitenkin keväältä 2016, monestakin syystä. Ensinnäkin Laineen 59.59-maali. Kiekon sujahtaessa yläkulmaan itsellä veti ihan mustiin ja hetken jo luulin kuolleeni. Olo olikin hetken aikaa kuin taivaassa, kunnes Mika Pyörälä palautti jalat tukevasti seisomakatsomon rappusille jatkoaikamaalillaan. Pelin jälkeen Hakametsän käytävillä äänitettiin Mansesterin Saravon Pekan kertosäettä faniporukan hoilaamana. Sen verran otti koville, että en mennyt mukaan jollotteluun. Näin jälkeenpäin vähän kaduttaa.
Tuona keväänä pitkä odotus kuitenkin vihdoin palkittiin ja tuskien taival muuttui ilon kyyneliksi. Itselleni merkittäväksi kyseisen kevään tekee myös se, että playoffien alla nuorin lapseni sairastui vakavasti. Suureksi iloksemme kaveri pääsi kuukauden sairaalajakson jälkeen parahiksi päivää ennen finaalien alkua terveenä takaisin ja uskalsin itsekin lähteä katsastamaan kullanhohtoisia finaaleja Hakametsän kiihkeään tunnelmaan. Sinä keväänä ralli ”Poika on tullut kotiin” sai vähän syvempiä merkityksiä.
Viikko sitten perjantaina ympyrä sulkeutui omalta osaltani, kun vein isäni ja omat muksuni viimeistä kertaa Hakamettään Liiga-peliin. Tälläkin kertaa pelissä tuli kuokkaan, mutta rakkaus Tapparaa kohtaan ei ole kadonnut minnekään. Pelin jälkeen hallia viimeisen kerran hyvästellessämme tyttäreni puhkesi lohduttomaan itkuun. Syyksi paljastui se, että hän luuli Tapparan pelien päättyvän nyt tykkänään Hakametsän hallin eläköitymisen myötä. Helpotus oli valtava, kun selvisi, että niin ei käykään. Hakametsä jää muistoihin mutta, matka jatkuu. Uuteen halliin on mukava mennä, mutta salaa kuitenkin toivon, että jotakin niin rakkaan Hakametsän tuoksuista, äänistä ja ennen kaikkea atmosfääristä matkaa Pohjosen Vellun laukussa myös kansiareenalle. Silloin siitäkin voi kukaties tulla Meidän koti.
Ohhoh, tästä tulikin melkoinen tilitys. No, kerrankos sitä - ei ole olemassa kuin yksi aito ja oikea Hakametsä, eikä sitä voi hyvästellä kuin kerran.
Tälläinen fakta joka tuli itselle tänään tiedoksi.
Hakametsän hallissa on juhlittu 10 kertaa liigamestaruutta. Tappara on juhlinut viisi kertaa, TPS kolme ja Kärpät kaksi kertaa.
13 kertaa. Porin Karhut juhli Hakametsässä sen avajaisvuonna 1965.
Hakametsässä vietettiin mestaruusjuhlia ensimmäisen kerran helmikuussa 1965. Mestaruus ratkesi SM-sarjassa tasapisteisiin päätyneiden Ilveksen ja Karhujen välillä vasta uusintaottelussa, jonka Karhut voitti 5–1. Mestaruusmaalin teki Veli-Pekka Ketola . Paikalla oli 10420 katsojaa.
Neljä vuotta myöhemmin HIFK pelasi kauden päätösottelunsa Ilvestä vastaan Hakametsässä. HIFK oli varmistanut seurahistoriansa ensimmäisen mestaruutensa jo kaksi kierrosta aiemmin, eikä joukkueella ollut sarjan päätöskierroksella enää panosta. Ilves aiheutti HIFK:lle kauden toisen tappion lukemin 7–2. HIFK:n mestaruus oli helsinkiläisseurojen ensimmäinen 26 vuoteen.
Maaliskuussa 1973 Jokerit pelasi Hakametsässä kauden viimeisen ottelunsa. Jokerit oli varmistanut mestaruutensa jo aikaisemmin, mutta voitti päätösottelussaan pronssille yltäneen Tapparan 3–1 vajaan 8000 katsojan edessä. Mestaruus oli Jokereille sen seurahistorian ensimmäinen.
E. Aivan, tässä puhuttiin vissiin liigan aikaisista mestaruuksista. 
Saldo on surkea. Tapparalle 5 onnittelut, mutta että Ilves 0 ja se että joukkueet eivät koskaan ole finaalissa kohdanneet näillä historioilla. Toivotaan parempaa menestystä uuteen areenaan!
Siis onko nuo olleet hakametsän maksimit joskus? Ihan sairas määrä jengiä kun 7300 on jo ahdasta.
Osaako joku sanoa, että oliko tuolloin siis enemmän seisomakatsomoa vai miten tuonne saatiin tollainen määrä jengiä 
Sillon ei ollu nitä muovipenkkejä. Puulauteille mahtui istumaan enempi ja seisomakatsomojo oli paljon myös?
28.1.1965 eli päivää ennen Hakametsän vihkijäisiä ilmestyneen Aamulehden mukaan teräsbetonielemnteistä tehtyyn katsomoon mahtuu 10 200 henkeä, joista istumapaikoille 1573.
Keski-Eurooppalaisen jalkapallomatsin fiilinki siis. Samaisen artikkelin mukaan muuten myös Hakametsää viimeisteltiin vielä edellisenä iltana.
Viimeiset hitsaajat kiirehtivät töitään, smirkelit siistivät hitsausten jälkiä ja kipinäsuihkut sinkoavat, puupenkkeihin poltetaan paikkanumeroita ja siivoojat tekevät töitä urakkavauhdilla, sillä huomenna klo 18:45 on kaiken oltava valmista; Tampereen jäähalli otetaan silloin virallisesti käyttöön.
10200 henkeä oli maksimi 70-80 -luvuilla. Päätykatsomot oli seisomapaikkoja ja väkeä kylki kyljessä. Alarivillä rytmikkäät huudot TAPPARA + kolme kertaa käsillä lyötiin mainoksiin!!
Tuo on oma muisto ensimmäisestä Hakametsän pelistä 
pieni poika maalta oli ihmeissään.
Ensimmäistä matkaani Hakametsään en muista. Isäni vei, kun oltiin mummon ja papan luona, katsomaan peliä, kait.
Ensimmäinen varsinainen muisto on jostakin vuosien takaa Tappara-Ässät pelistä. Edessämme istui melko riehakas porilaisryhmittymä, alkoholilla saattoi olla asian kanssa tekemistä, jotka olivat erittäin innoissaan kun Ässät höykytti kotijoukkuetta. Tilanne taisi pahimmillaan olla 1-5 tjsp. Tappara kuitenkin jollakin ilveellä tuli tasoihin ja taisi voittaa lopulta jatkoajalla? Ainakin jotakin maalia kelailtiin VHS:ltä oliko kiekko ehtinyt maaliin ennen summerin soittoa.
Hieno muisto myös Skoda cup jonka putoamiskarsinnat pelattiin Hakametsässä. Liput eivät montaa rahaa maksaneet ja pieni poika pääsi ihan omineen halliin katsomaan kun Japani melkein voitti ottelun A-sarjan MM-kisoissa. USA oli noissa kisoissa pullahtanut myös karsintoihin ja veti aika hyvin yleisöä halliin.
Kun on tullut tässä elämän aikana haahuiltua jos jonkinmoisissa halleissa niin ihmeellisen modernin tuntuinen Hakametsä vieläkin on, varsinkin tuo että sen pääsee kävelemään ympäri on kohtuullisen harvinaista herkkua. Ei paljoa tarvitse katsoa mistä rööristä halliin iskee sisään kun voi vain lähtä laahustamaan käytävää ja kyllä sen oma paikka jossakin välissä tulee vastaan. Myöskään epämiellyttävää tungosta en muista, aina tietysti saa jonottaa vessan jos ihmisiä on mutta omaa tilaa tuntui aina riittävän kaikille.
Tämä(kin) peli myös omissa muistikuvissa yhtenä hienoimmista nousuista. Kausi 1997-98 ja ottelu Ässiä vastaan. Pahimmillaan tilanne oli 0-5. Tappara nousi varsinaisella peliajalla tasoihin, tuota Ässien tekemään mahdollista voittomaalia tarkisteltiin vielä jatkoajan ja pelin päättymisen jälkeen, mutta ottelu oli selkeästi ehtinyt jo päättyä kun laukaus edes lähti.
https://www.tappara.fi/liiga/historia/ottelut/9798/assat2.html
Taitaa tämän aamun tunnelmakin jäädä loppuelämäksi yhdeksi Hakametsä-muistoksi. Eli:
On kuin vietäisiin mummo, ja sanottaisiin, että viikon päästä saat jonkun ihan uuden tilalle.