Tämä sopisi myös tuonne “Jääkiekon fyysisyys - Mihin suuntaan lajia pitäisi kehittää?” -ketjuun, mutta mennään täällä.
Lukusuositus. Nick Boyntonin tarina The Players’ Tribunesta. Kovaa tekstiä, ei mitään kaunista sanottavaa tuosta “lajiin kuuluvan kovan pelaajan -roolista”:
Nostan pätkien muutaman lainauksen tuosta pitkästä jutusta, mitkä ainakin itseni saivat ajattelemaan, boldaankin jotakin:
I’ve thought about death a lot over the past few years.
About dying. And what it might be like if I wasn’t around.
**I mean, I had eight or 10 confirmed concussions when I played in the NHL, but who knows how many others I just simply played through? I’d bet I had actually more like 20 or 30 of them altogether, and even that might be a bit low.
**I have a three-year-old son named Russell. And let me tell you … does that kid ever love hockey.
Loves watching it, loves talking about it, and loves taking the mini-stick out and whacking away at some pucks.
He wants to be like his dad, you know what I mean?
But I cannot, in good conscience, let him play the game of ice hockey until something changes and we start looking out for our players by taking the problems of head hits and concussions — and their potential impact on mental health — more seriously.
**
I honestly wish I would’ve retired when I was 26 or 27, even before I won a Stanley Cup. And I wish I could go back to that time and have a redo.They can scratch my name off that cup, and I’d hand my ring back in right now if I could go back and make it so that I wouldn’t have had to experience all this pain and sorrow and anger and sadness.
**
Lyhyt tiivistelmä jutusta: Boynton sanoo tuossa jutussa näkemyksensä aika suoraan. Boynton oli pelaaja, joka pelasi toisia satuttaakseen. 11 vuotta NHL:ssä. Stanley Cup. Rahaa. Useita aivotärähdyksiä tappeluista ja taklauksista. Seurauksena lääkeriippuvuutta ja alkoholiongelmia. Mielenterveysongelmia jne. Boynton ei pidä Stanley cupia tai tienattuja rahoja päävammojen aiheuttamien ongelmien arvoisena.
“Pelaajat ottavat vapaaehtoisesti riskin. Ovat riskistä tietoisia mennessään kaukaloon.” Mutta paljonko näiden “kovien kaverien” ulostuloja tarvitaan, ennenkuin faneista viimeisetkin näkevät, että ehkä se ei ole sen arvoista? Tuossa jutussa Boynton toteaa ihan suoraan, ettei tekisi asioita samoin, jos voisi. Ei pelaisi peliä, kuten pelasi. Ei anna poikansa pelata, jos laji ja laji-ihmisten suhtautuminen päävammoihin/fyysisyyteen ei muutu.