En mä muista tiedä, mutta olen venaillut syksyn tasaisen tappavaa Tapparaa jo aika pitkältä tuntuneen ajan. Peli on ollut ailahtelevaa niin pitkään kuin muistan. Positiivista tässä on, että osataan nousta tappioasemasta tasoihin ja voittoonkin kolmannessa erässä. Silti tuntuu, että annetaan aina liikaa eteen. Toisinaan haparoinnin, toisinaan laiskuudelta vaikuttavien otteiden myötä.
Koskaan ei tiedä, millainen peli on tulossa. Yhdessä erässä voi olla taivas ja helvetti samassa paketissa. Hyvä peli alla ei tarkoita mitään. Vastustajalla ei ole merkitystä. Kaikki on arvaamatonta. Voiko haparoivalla peli-ilmeellä lähteä kannujahtiin? Tietenkin voi, mutta onko se tuloksellista, siitä en tiedä.
“Vielä Rautakorven aikaan kun minä olin nuori” tuollaiset Blues-pelit vedettiin kliinisesti 3–0 kotiin ja odoteltiin kiltisti seuraavaa peliä. Nyt taas kolmannen erän turvin maalirikas 5–6-voitto, eikä kukaan tiedä, mitä perjantaina tapahtuu. Luotan tähän jengiin, mutta silti toivoisin jatkuvuutta enemmän. Nyt ainut jatkuvuus on ailahtelevissa otteissa.