Traumat, miten käsittelet vai käsitteletkö ollenkaan?

Ajattelin tästä avata ihan oman topikkinsa. Jokaisella varmaan on erilaisia traumoja - toiset haluavat puhua omistaan ja toiset ovat niistä hyvin hiljaa. Itse kuulun siihen porukkaan, joka haluaa mahdollisimman monelle availla omia traumojaan, koska niillä on ikävä tapa omassa päässä kasvaa ihan järjettömän kokoisiksi ja siten tulla sellaisiksi tunnemössöiksi, joita ei pysty käsittelemään yhtään mitenkään. Yleensä luotettavat tutut ihmiset pystyvät jotenkin tasaamaan sitä ja tuomaan pöytään vähän realistisemman näkökulman - tai ainakin suhteellisuutta.

Omat traumani tulevat pääsääntöisesti työjutuista ja yksi asia on edelleen yli muiden, jonka huomaan toistuvasti peräti traumatisoivan itseni uudestaan eli mitä enemmän asiaa käsittelen sitä enemmän tuntuu, etten siitä irti päästä. Olen yrittänyt “harhauttaa itseäni” ja välttää koko teeman, mutta se tuntuu olevan vaikeaa.

Ihmisenä olen sellainen, että haluaisin viimeiseen asti sopia asiat jotenkin. Vaikka asioista menee aikaa ihan tolkuttoman pitkään - vuosi tai kaksi - niin siltikin ne “kalvavat” minua ja haluaisin sopia tai päästä ihmisten kanssa yhteisymmärrykseen - haluaisin, että asia jotenkin käytäisiin läpi osallisten kanssa. Jos joku asia jää minulle ns. auki ja sitä ei pystytä sopimaan mitenkään - tavallaan juna ohittaa aseman ja mitään paluuta ei enää ole - niin jään herkästi siihen kiinni enkä myöskään salli itseni päästä siitä eteenpäin.

Olen kyllä ollut tästä asiasta visusti hiljaa, koska trauman syvyys ja jaksotukset tuntuvat vaihtelevan. Kuvittelen esimerkiksi, että olen asiasta päässyt yli kunnes huomaankin jonkun yksittäisen lauseen jälkeen, jonka puolituntematon sanoo, meneväni aivan syvälukkoon ja kadottavani itseni aivan totaalisesti. Eihän kukaan voi tietää asiasta ellen sitä erikseen kerro, joten tilanteen hallinta vaatii itsehillintää.

No, mikä se itse trauma nyt sitten on? Olen suorituskeskeinen ihminen ja suurin osa minusta (vähän liiankin suuri osa minusta) on vuosia - oikeastaan koko aikuisikäni - elänyt työlle. Suhteeni työhön on omalla tavallaan sairas, koska minä sairastan henkisesti ihan valtavasti, kun olen lyhyenkin ajan vailla töitä. Työ on ollut minulle monessa kohtaa elämässäni sellainen pelastusrengas, kun kaikki muu on mennyt vähän miten on mennyt. Pitkäaikainen työnantajani antoi minulle erittäin vaikeassa elämäntilanteessa vuonna 2012 ison mahdollisuuden ja nappasin siihen kahdella kädellä kiinni. Se käynnisti elämässäni todella hyvän vaiheen ja juuri sitä kautta tuli ihan valtava kunnioitus työnantajaa kohtaan.

Sitten vuonna 2016 tapahtui sellainen tapahtumien sarja tuolla työpaikalla, jonka loppupäässä koin, että minä saatoin jopa huomaamattani palaa pikkuisen loppuun. Olin kehittänyt siinä yhteisössä itselleni ihan valtavan sosiaalisen verkoston ja tiesin, että minulla on ihan valtava vaikutus koko työyhteisöön, kun haluan kanavoida energiani työyhteisöön. Tuossa kohtaa oli työpaikalla sellainen vaihe menossa, että tunnit olivat tosi tiukassa ja monet työkaverit kääntyivät puoleeni ja purkivat omaa tuskaansa. Tämä luonnollisesti kiristi ihan valtavasti ilmapiiriä töissä, kun ihmiset olivat perheineen hätää kärsimässä, kun pienillä tunneilla ei meinannut saada elantoa aikaiseksi. Samaan aikaan työnantaja käynnisti erilaisia uusia projekteja ja työryhmiä, jotta työpaikalla oltaisiin saatu käännettyä uusi lehti. Tuo projekti vei sitten mukanaan todella monta ihmistä: toiset nostivat kytkintä heti, koska katsoivat, etteivät tuota rulianssia haluaisi käydä läpi.

Minä olin aina ajatellut tuolla työpaikalla, että jos teen oman työni hyvin ja keskityn positiivisiin asioihin - negatiivisten sijaan niin saisin sitä kautta itselleni hyvän maineen ja pystyisin myös salaisissa haaveissani etenemään siellä vähän parempiin tehtäviin. Toisin meni: en ollut edes itse ymmärtänyt, että minusta oli muodostunut työnantajalle ihan konkreettinen uhka, jonka aluepäällikkö ihan aidosti halusi eliminoida koko työpaikasta. En halunnut uskoa siihen silloin ja ajattelin, että minä aistin vain virheellisesti, vaikka omassa päässäni hälytyskellot soivat jo silloin punaisella. Muutos tapahtui rehellisesti yhdessä yössä: ensin tein töitä ihan normaalisti ja luulin, että kaikki on hyvin. Yhtäkkiä erään henkilöstöpalaverin jälkeen minusta tulikin työnantajan silmätikku, koska nostin palaverissa esille huoleni siitä, että työnantajan suunnitelma asioiden parantamiseksi ei ole oikeasti kovin loppuun asti mietitty ja se tulisi vaikuttamaan koko työyhteisöön lähinnä negatiivisesti. Vaikka en pidä itseäni kovin järkevänä niin siitä huolimatta minulla on aina ollut sellainen ominaisuus, että jos joku asia tuntuu minusta todella huonolta niin yleensä se oma intuitiivinen arvio ei mene hirveästi metsään.

Tämä tapahtui joskus kevättalvella 2016. Aika on mennyt vuosien varrella aivan sekaisin. Olin varsin selkeäsanaisesti tehnyt tuolla palaverissa selväksi oman kantani ja kertonut rehellisesti tuntoni - kaikkien esimiesten ja työkavereiden läsnäollessa. Kertonut oman visioni siitä, mitä tulee tapahtumaan, jos nuo muutokset tehdään tuolla tavalla kuin on esitetty. Tästä alkoi sellainen tapahtumien sarja, josta en oikein vieläkään ole toipunut. Yhtäkkiä minä jouduinkin juoksemaan jatkuvasti erilaisissa puhutteluissa, jossa minua syytettiin mm. ilmapiirin myrkyttämisestä, tahallisesta työkavereiden manipuloinnista ja milloin mistäkin. En luonnollisesti syytöksiä ostanut vaan lähdin rohkeasti taisteluun, koska ajattelin, että totuus voittaa lopulta. Noh, maine kirii miehen edellä. Työpaikalla ei hommat kehittynyt siten kuin olin toivonut ja syksyyn mennessä huomasin yhä useammin, että painostus lähdölleni alkoi ympärilläni olla todella kova. Esimiehet kävivät vuorotellen suosittelemassa opiskelua ja nyt olisi hyvä hetki pitää vähän paussia. Tyhmänä lankesin ansaan, en tajunnut silloin, että idea olikin ainoastaan saada minut ulos talosta ja laittaa ovi kiinni, jotta en enää koskaan takaisin pääsisi. Ei riitaa - lähdin vapaaehtoisesti.

Vuosi opiskelua ja 2017 työtä hakemaan. No totta kai olin laiska - olin mielessäni laskenut sen varaan, että eiköhän vanhaan työpaikkaan vielä ovi aukea. Eihän ne nyt hyvää työntekijää pidä ulkona. Ensin tein pari ihan suoraa työhakemusta entiseen työpaikkaan, josta ei tullut mitään vastausta. Ei haastattelua, ei puhelua - ei yhtikäs mitään. Haistelin, että nyt ei kaikki ole ihan kohdillaan. Seuraavaksi aloin hakemaan siitä vierestä eli samankaltaisia tehtäviä, lyhyitä pestejä - samassa firmassa - ympäri Pirkanmaata. Vaikka hain kahdeksaa eri paikkaa, pääsin kuuteen haastatteluun, joissa kahdesta minulle käytännössä luvattiin paikka - aina meni kaksi viikkoa ja sitten ilmoitus sähköpostilla “taso on kova, sori.”

Noh - trauma oli vasta syntyvaiheessa, joten päätin, että jos ei suoraan niin sitten kiertotietä. Vuokrafirman kautta samaan paikkaan töihin - pari työvuoroa siellä täällä. Sillä sai vähän rahaa ja pääsi asiakkaiden kanssa jutulle, mutta se oikeastaan avasi silmät lopullisesti. Menit mihin tahansa toimipaikkaan niin muut työntekijät katsoivat kuin halpaa makkaraa. Kukaan, joka oli jotain kuullut, ei juttelemaan tullut. Ainoastaan eräs raskaana oleva työntekijä, joka teki keikkoja eri kaupoissa - ei tiennyt minusta mitään - antoi vuokratyöfirmaan palautteen, että varmaan paras tekijä tässä hommassa, jonka ikinä olen kohdannut. Ei sitä tuolloinkaan vielä halunnut uskoa, että näinkö tää oikeasti meni.

No se siitä. Lopulta sitten Facebookkiin avautuminen ja julkinen työnhakuilmoitus, jossa kerroin varsin avoimesti, mitä haluan, mitä osaan ja mihin olen valmis. Olin valmis ihan mihin vaan, jotta saisin töitä. Ja tärppäsi: kaksi päivää ja olin haastattelussa nykyisen työpaikkani konttorilla. Ei haastattelu hyvin mennyt ja huomasin, että rekrytoijat suhtautuivat minuun melkoisen epäillen. Kuitenkin sen verran sain vakuutettua asioita, että mahdollisuus tuli. Siitä alkoikin varmaan aikuisen elämäni paras vuosi, joka jatkuu vielä nytkin. Huomasin heti alkuun, kuinka sitä yhdessä työpaikassa sokeutuu maailmalle ympärillään. Käytännössä teen hyvin samanlaista työtä, mutta toisin kuin aikaisemmin, minua arvostetaan siitä, mitä osaan. Minulle tarjotaan mahdollisuuksia kehittyä, päästä eteenpäin ja pysyä mahdollisimman pitkään töissä. Olen edennyt vuodessa urallani sekä rahallisesti että tehtävätasolla enemmän kuin edellisessä työpaikassani ikinä. Olen onnellinen.

Mutta kaikesta tästä huolimatta: niin se vaan vieläkin säännöllisesti käy mielessä tuo “kova koulu”, jonka kävin päästäkseni tähän. Edelleen eri ihmiset muistuttavat minua siitä, kuinka vaikeaa minulla oli, vaikkeivat mitään tekisikään asiaa laukaistakseen. Olen yrittänyt vältellä tätä traumaa erilaisilla tavoilla: antanut olla, ottanut etäisyyttä, purkanut muuhun - you name it. Koska tästä pääsee yli? Koska mieli antaa periksi? Joko kohta olisi aika mennä eteenpäin?

Tavallaan otan joka päivä askeleen eteenpäin, koska jokainen hyvä kokemus uudessa vahvistaa välimatkaa vanhaan. Oikeastaan kaikki muu on helppo purkaa atomeiksi ja jättää olemaan, mutta eniten ärsyttää se vahvana koettu epäreiluus, se, että ei saanut uutta mahdollisuutta ja se, että ei päässyt itse koskaan puolustautumaan. Huomaan pelkästään kirjoittaessa, että pää alkaa sauhuta. Trauma on melkein muuttunut katkeruudeksi, joka on ihan täyttä ajanhukkaa. Ehkäpä tällä tavalla sen käsittely menee taas yhden stepin eteenpäin - tai viisi taakse. Kesken tää silti on.

15 tykkäystä

Luin koko kirjoituksesi vaikka nyt kommentoinkin vain pientä pätkää alusta. Olen myös kokenut, että puhuminen auttaa. Minulle riittää yksi tai muutama kuuntelija, en halua enkä koe tarvetta mahdollisimman monille asioita kertoa. Tietysti isosta joukosta voi paremmalla todennäköisyydellä löytyä joku, joka osaa neuvoa juuri oikealla tavalla pääsemään eteenpäin. Toivottavasti niin käy nytkin.

Aika auttaa moneen traumaan. Sitä vain voi kulua joskus ikävän paljon.

Hyvä ketjun aihe.

4 tykkäystä

En tiedä onko jopa vähän epäkohteliasta meikältä vastata tähän tavallaan pelkän asian pinnalta. Pitkän matkan joskus ihminen saa yhtäkkiä taivallettavaksi, kaikki on sitä ennen aina tyyntä, täysin normaalia, sitten alkaa myrskyämään. Mikä pahinta, oman päänsisällä, onkin syntynyt lukkoja toimintamalleihin, traumoja.

Vaikka omat tarkoitukset olisi täysin puhtaat ja nk. hyvät. Musta välillä tuntuu että joissain työpaikoissa on helvet*n volatiili ilmapiiri. Sen olen myös huomannut.

Itse vähän luonnollisesti erilaisena persoonana joudun joskus silmätikuksi ja sitten alkaa se lumipallo-effekti, ja kenties tulee erilaisia uusia traumoja. Tähän mainittakoon että en ole mikään friikki tms tai lainkaan edes hankala tyyppi, en mitenkään oikein liian “erottuvakaan”. Olen vähän yliherkkä ainoastaan sille, jos joku loukkaa mun tunteita tai koen vahvasti että ollaan oltu epäoikeudenmukaisia. Sitten alan sekoilla ajatusteni kanssa, lopputulos on yleensä katastrofi.

Itsellekin tähän ketjuun kyllä esimerkkejä tulee, kunhan saan ne sanoiksi puettua, ja jopa järkeviksi ajatuksiksi ensin. Meikä on kova traumatisoitumaan erilaisista ikävistä kokemuksista. Siitä en koskaan en ole traumatisoitunut, jos tulee elämässä vaikka oikeasti pelottava/järkyttävä tilanne, en tiedä miksi. Olen nimittäin aika rohkea, tai oon luonut itselleni sellasen “never give up”* brändin. Se on taistellut aina traumoja vastaan.

Oma hoito : Mää puhun ne muutamalle ystävälleni läpi,ympäri,päältä ja alta – kaikki. Joskus jopa erittäin katkeraan sävyyn, se hautoo jonkin aikaa - joskus pitkäänkin. Joskus syytän itseäni kovin.

Kunnes kaivan aina tuon oman “brändin”* :arrow_up: esiin ja alan taistella. Oon ajatellut niin, että traumat ei ole vakioita lopulta. Mä vaan ajattelen pessimisesti että asia olisi aina näin, mietin että ei ole. On niin paljon muuttujia, ettei mikään ole vakio. Sama asia, jossain toisessa paikassa voisi toimia. Nyt puhun siis “pienemmistä” traumoista. Vaikka työhaastattelu, työpaikan ilmapiiri, yms.

No tulipahan kyllä itseltä nyt aika sekasotkua. Lukekoon ken jaksaa.
@peterra , tosi mahtava että juttusi kääntyi noin. Arvostan suuresti. Ja hyvä ketju.

6 tykkäystä

En päässyt tässä ihan kärryille, että liittyikö tämä nyt yläpuolella olevaan avautumiseen traumastani vai yleismaallisesti niin kuin palautteena?

Vastaan tähän nyt siten, kun monet ovat sanoneet asian. Sama asia on nimittäin ärsyttänyt joskus, jos jotakin jonoa ihmisiä eri konteksteissa.

Mielipidehän on fakta - itselleni. Luulen, että monella ihmisellä on sama juttu. Minä vihaan ns. paraverbalisointia eli se, että lukijan vastuu sivuutetaan. Jääkiekon ulkopuolisista asioista on kaikilla mielipiteensä - myös minulla. Minun mielestäni lukijan vastuulla on ymmärtää se, mikä asia on kirjoittajan oma mielipide ja mikä on fakta.

Mielipiteet saavat olla erilaisia ja ne saavat jopa olla rankasti ristiriidassa keskenään. En kuitenkaan aio jatkossakaan (missään kontekstissa) ryhtyä paraverbalisoimaan ajatuksiani. Lukijan vastuulla on se, miten hän suhtautuu näkemäänsä kirjoitukseen ja hänen täytyy arvostella ne faktat itse. Kirjoittajan vastuulla on about kirjoittaa omat ajatuksensa julki ja sellaisena se kai pitää ottaa.

En oikeasti ole edes kovin mustavalkoinen vaan itse asiassa varsin huomioiva, monia mielipiteitä huomioon ottava ja niitä kunnioittava. En vaan ehkä osaa esittää sitä oikein.

2 tykkäystä

Huoh. Tulihan paikkaan tämä ketju. Lapseni on sairastanut syovän 2013-… Puhtaat paperit ollut pari vuotta. Eilen, yön aikana tuli ongelmia… Ei ehkä niitä pahimpia, mutta ne takautumat ajasta jolloin oikeasti elettiin teho-osastolla ensin sekunti kerrallaan, sitten minuutti jne. Nyt kaikki sama avuttomuus rävähti jälleen silmille. Ahdistaa ihan ********. Meillä kaikilla on omat traumamme. Joskus isompia, joskus vähäisempiä. Jos jotain olen elämässäni oppinut, älä arvostele toisen traumaa, vaikka kuinka pieneltä se tuntuisi. Toiselle se voi olla aivan eri kuin sinulle.

Sekavaa mutta sekava on mielikin nyt…

28 tykkäystä

Tuntuu niin väärältä painaa tässä ”tykkää” nappia. Voimia sinulle ja perheellesi. Itsekin syöpäsairaan vaimon kanssa eläneenä tiedän ettei ole helppoa aikaa.

10 tykkäystä

Juups. Ei onneksi ollut sitä pahinta pelkoa! Jotain on kuitenkin pielessä ja tutkimuksia. Liittynee eniten myrkkyjen jälkimaininkeihin. Nyt paljon parempi olo itselläkin ja tavallaan “hyvä” tämä ensimmäinen kunnollinen takapakki on käyty läpi. Nyt tietää mitä kaikkia haavoja taantumat avaavat ja sai joitain työkaluja mukaan.

Seuraava on vain henkilökohtainen mielipiteeni ja on sopinut juuri minulle eli en ole tuputtamassa mitään.
Elämä on joskus ennenkin tarjonnut haasteita elämänhallintaan ja tullut käytyä niin rajalla kuin vain voi käydä. Vasta kun pystyi katsomaan itseäni peiliin, jutella itseni kanssa asiat halki. Silloin asiat lähtivät paranemaan ja kyllä tässä nykyään uskaltaa enemmän näyttää erilaisia tunteita. Vaikka joskus vaimo “motkottaa”, että onko pakko olla niin positiivinen. :slight_smile:

Traumat, pas**ja asioita, mutta ei niistä eroonkaan pääse, mukana seuraavat. Toivottavasti jokainen löytää omat työkalunsa niiden hoitoon, musiikki, taide, urheilu, kaverit jnejne

Kiitos kaikille tuestanne!

13 tykkäystä

Nyt tuli Traumat. Ei saat*nan s**tana. En varmaan enää ikinä uskalla tehdä mitään tuollaista tehtävä härdelliä.

Työelämä ketjussa löytyy minun casen prelude. Videohaastatteluiden jälkeen soi päässä Starship - Nothing gonna stop us(me).

Oli tehtävien aika netissä kellolla ajoitettuna. “Keskity, se menee hyvin” - Ajattelin

  1. Induktiivinen tehtävä läjähtää ruudulle :
    Annettiin YHDEKSÄN vaihtoehtoa joista YKSI oli väärin. "Miten selviän tästä?"- Jo hieman epäröin.

Esimerkit oikein hetkessä!
Glen Frey - Heat is on :fire:

Osiossa oli 20 Tehtävää ja 4 minuuttia aikaa.
Se mulla meni ihan ok, tyydyttävä tulos! Kaikki mahdollista.

Olin kuulemma harvoja, jotka ehti sen tehdä edes kokonaan. Ja oli todella samanlaisia kaikki loogiset kuviot. 12/20 eli ihan ok. Oli meinaa hieman clusterf*ck : Eriäväisyyksiä ja logiikkaa sekaisin ja huumekoirien kanssa joutui päättelemään 1mm levyiset erot.

np. Eric Clapton - I Still got some blues for you

MuistiSpeli time! Aikaa oli niin vähän laittaa objektit järjestykseen, että aloin melkein itkemään ja nauramaan. Jos jäi hetkeksi empimään, niin sayonara Kahvis, seuraava tehtävä olikin jo edessä! Taas 12 kuvaa, 12 ruutua. Muutama sekunti aikaa. Odota ei vielä

np. Aikakone - Odota

Objektit piti vielä roudata palkista oikeisiin ruutuihinsa, hyvä kun ehti edes reagoimaan että missäs se hassu kukkanen onkaan. Meni niin sysipask*sti tämä Speli että huhhuh.

np. Him - Join me in death.

Jäi varmasti Traumat, mietin koko ajan asiaa ja sätin itseäni. Alkoi heti v:tuttamaan oikein kunnolla. Ja hei jos olisin selvinnyt, vielä olisi ollut 1-kierros ensi viikolla. Sen jlk kai haastattelu, mikäli hengissä olisi selvinnyt.

Videothan mulla meni loistavasti. Keräänkö voimaa silti valmistumisestani (Taloushallinnon AT osatutkinto)? Vai myynkö heti maani ja xboxini ?

Isoja droppauksia eri tunne skaaloista.

Tähän vaikka biisiksi Kake Randelin - Tilipäivä koittaa ja Opuksen - Live is Life

3 tykkäystä

Mihin ihmeeseen sää haet. :joy::joy:

3 tykkäystä

Itse olen hakenut aikanaan sekä OP:lle että erään toiseen isoon yritykseen, johon pääsin myös töihin vähän vastaavalla setillä. Muistan vaan sen, kun tein ne jotkut “pällitestit” niin eka fiilis oli, että mä en todellakaan pääse tänne. Olin hidas, mutta tarkka :smiley: Eli tulos oli tosi huono.

Lopulta se ei onneksi merkannut mitään haastattelussa ja valinta osu kohdilleen. Toki tarvittiin pari suosittelijaa messiin.

3 tykkäystä

Määräaikainen Reskontranhoitajan pesti ja tämä kaikki ! Juuri sain pätevyyden siihen, ja kokemusta löytyy tilitoimistostakin. Kirjanpidosta ihan.

Mutta kyllä otti jotenkin koville, mä oon hyvä häviään reilulla pelillä mutta tämmösissä todella kriittinen itseäni kohtaan.

ps. Tänkin jlk olis pari pudotuspeliä

Eli ammattitutkinnon juuri tuon osan hoitoon.*** edit.

1 tykkäys

@peterra @Kahvanaama

Kuulostaa siltä, että testi on tarkoituksella suunniteltukin sellaiseksi, ettei kukaan ehdi sitä annetussa ajassa tekemään. Pitää vain tehdä hyvin sen verran kuin ehtii eikä antaa tuon epäkohdan häiritä.

2 tykkäystä

Olisiko mahdollisesti stressin sietokykyä ja jotain paineen alla työsketelyn tutkailua?
Mistä noita tietää, välillä tuntuu että aivan perusduunarinkin pitäisi osata kvanttifysiikasta lääketieteen syvimpään olemukseen ja kaikki siltä väliltä! Tosin eihän oppi ojaan kaada eikä tietio oikeasti lisää tuskaa, mutta…
Tsemppiä seuraavalle kierrokselle @Kahvanaama uskon että sinne selviydyt, jos et tässä prosessissa niin seuraavassa!

4 tykkäystä