Ajattelin tästä avata ihan oman topikkinsa. Jokaisella varmaan on erilaisia traumoja - toiset haluavat puhua omistaan ja toiset ovat niistä hyvin hiljaa. Itse kuulun siihen porukkaan, joka haluaa mahdollisimman monelle availla omia traumojaan, koska niillä on ikävä tapa omassa päässä kasvaa ihan järjettömän kokoisiksi ja siten tulla sellaisiksi tunnemössöiksi, joita ei pysty käsittelemään yhtään mitenkään. Yleensä luotettavat tutut ihmiset pystyvät jotenkin tasaamaan sitä ja tuomaan pöytään vähän realistisemman näkökulman - tai ainakin suhteellisuutta.
Omat traumani tulevat pääsääntöisesti työjutuista ja yksi asia on edelleen yli muiden, jonka huomaan toistuvasti peräti traumatisoivan itseni uudestaan eli mitä enemmän asiaa käsittelen sitä enemmän tuntuu, etten siitä irti päästä. Olen yrittänyt “harhauttaa itseäni” ja välttää koko teeman, mutta se tuntuu olevan vaikeaa.
Ihmisenä olen sellainen, että haluaisin viimeiseen asti sopia asiat jotenkin. Vaikka asioista menee aikaa ihan tolkuttoman pitkään - vuosi tai kaksi - niin siltikin ne “kalvavat” minua ja haluaisin sopia tai päästä ihmisten kanssa yhteisymmärrykseen - haluaisin, että asia jotenkin käytäisiin läpi osallisten kanssa. Jos joku asia jää minulle ns. auki ja sitä ei pystytä sopimaan mitenkään - tavallaan juna ohittaa aseman ja mitään paluuta ei enää ole - niin jään herkästi siihen kiinni enkä myöskään salli itseni päästä siitä eteenpäin.
Olen kyllä ollut tästä asiasta visusti hiljaa, koska trauman syvyys ja jaksotukset tuntuvat vaihtelevan. Kuvittelen esimerkiksi, että olen asiasta päässyt yli kunnes huomaankin jonkun yksittäisen lauseen jälkeen, jonka puolituntematon sanoo, meneväni aivan syvälukkoon ja kadottavani itseni aivan totaalisesti. Eihän kukaan voi tietää asiasta ellen sitä erikseen kerro, joten tilanteen hallinta vaatii itsehillintää.
No, mikä se itse trauma nyt sitten on? Olen suorituskeskeinen ihminen ja suurin osa minusta (vähän liiankin suuri osa minusta) on vuosia - oikeastaan koko aikuisikäni - elänyt työlle. Suhteeni työhön on omalla tavallaan sairas, koska minä sairastan henkisesti ihan valtavasti, kun olen lyhyenkin ajan vailla töitä. Työ on ollut minulle monessa kohtaa elämässäni sellainen pelastusrengas, kun kaikki muu on mennyt vähän miten on mennyt. Pitkäaikainen työnantajani antoi minulle erittäin vaikeassa elämäntilanteessa vuonna 2012 ison mahdollisuuden ja nappasin siihen kahdella kädellä kiinni. Se käynnisti elämässäni todella hyvän vaiheen ja juuri sitä kautta tuli ihan valtava kunnioitus työnantajaa kohtaan.
Sitten vuonna 2016 tapahtui sellainen tapahtumien sarja tuolla työpaikalla, jonka loppupäässä koin, että minä saatoin jopa huomaamattani palaa pikkuisen loppuun. Olin kehittänyt siinä yhteisössä itselleni ihan valtavan sosiaalisen verkoston ja tiesin, että minulla on ihan valtava vaikutus koko työyhteisöön, kun haluan kanavoida energiani työyhteisöön. Tuossa kohtaa oli työpaikalla sellainen vaihe menossa, että tunnit olivat tosi tiukassa ja monet työkaverit kääntyivät puoleeni ja purkivat omaa tuskaansa. Tämä luonnollisesti kiristi ihan valtavasti ilmapiiriä töissä, kun ihmiset olivat perheineen hätää kärsimässä, kun pienillä tunneilla ei meinannut saada elantoa aikaiseksi. Samaan aikaan työnantaja käynnisti erilaisia uusia projekteja ja työryhmiä, jotta työpaikalla oltaisiin saatu käännettyä uusi lehti. Tuo projekti vei sitten mukanaan todella monta ihmistä: toiset nostivat kytkintä heti, koska katsoivat, etteivät tuota rulianssia haluaisi käydä läpi.
Minä olin aina ajatellut tuolla työpaikalla, että jos teen oman työni hyvin ja keskityn positiivisiin asioihin - negatiivisten sijaan niin saisin sitä kautta itselleni hyvän maineen ja pystyisin myös salaisissa haaveissani etenemään siellä vähän parempiin tehtäviin. Toisin meni: en ollut edes itse ymmärtänyt, että minusta oli muodostunut työnantajalle ihan konkreettinen uhka, jonka aluepäällikkö ihan aidosti halusi eliminoida koko työpaikasta. En halunnut uskoa siihen silloin ja ajattelin, että minä aistin vain virheellisesti, vaikka omassa päässäni hälytyskellot soivat jo silloin punaisella. Muutos tapahtui rehellisesti yhdessä yössä: ensin tein töitä ihan normaalisti ja luulin, että kaikki on hyvin. Yhtäkkiä erään henkilöstöpalaverin jälkeen minusta tulikin työnantajan silmätikku, koska nostin palaverissa esille huoleni siitä, että työnantajan suunnitelma asioiden parantamiseksi ei ole oikeasti kovin loppuun asti mietitty ja se tulisi vaikuttamaan koko työyhteisöön lähinnä negatiivisesti. Vaikka en pidä itseäni kovin järkevänä niin siitä huolimatta minulla on aina ollut sellainen ominaisuus, että jos joku asia tuntuu minusta todella huonolta niin yleensä se oma intuitiivinen arvio ei mene hirveästi metsään.
Tämä tapahtui joskus kevättalvella 2016. Aika on mennyt vuosien varrella aivan sekaisin. Olin varsin selkeäsanaisesti tehnyt tuolla palaverissa selväksi oman kantani ja kertonut rehellisesti tuntoni - kaikkien esimiesten ja työkavereiden läsnäollessa. Kertonut oman visioni siitä, mitä tulee tapahtumaan, jos nuo muutokset tehdään tuolla tavalla kuin on esitetty. Tästä alkoi sellainen tapahtumien sarja, josta en oikein vieläkään ole toipunut. Yhtäkkiä minä jouduinkin juoksemaan jatkuvasti erilaisissa puhutteluissa, jossa minua syytettiin mm. ilmapiirin myrkyttämisestä, tahallisesta työkavereiden manipuloinnista ja milloin mistäkin. En luonnollisesti syytöksiä ostanut vaan lähdin rohkeasti taisteluun, koska ajattelin, että totuus voittaa lopulta. Noh, maine kirii miehen edellä. Työpaikalla ei hommat kehittynyt siten kuin olin toivonut ja syksyyn mennessä huomasin yhä useammin, että painostus lähdölleni alkoi ympärilläni olla todella kova. Esimiehet kävivät vuorotellen suosittelemassa opiskelua ja nyt olisi hyvä hetki pitää vähän paussia. Tyhmänä lankesin ansaan, en tajunnut silloin, että idea olikin ainoastaan saada minut ulos talosta ja laittaa ovi kiinni, jotta en enää koskaan takaisin pääsisi. Ei riitaa - lähdin vapaaehtoisesti.
Vuosi opiskelua ja 2017 työtä hakemaan. No totta kai olin laiska - olin mielessäni laskenut sen varaan, että eiköhän vanhaan työpaikkaan vielä ovi aukea. Eihän ne nyt hyvää työntekijää pidä ulkona. Ensin tein pari ihan suoraa työhakemusta entiseen työpaikkaan, josta ei tullut mitään vastausta. Ei haastattelua, ei puhelua - ei yhtikäs mitään. Haistelin, että nyt ei kaikki ole ihan kohdillaan. Seuraavaksi aloin hakemaan siitä vierestä eli samankaltaisia tehtäviä, lyhyitä pestejä - samassa firmassa - ympäri Pirkanmaata. Vaikka hain kahdeksaa eri paikkaa, pääsin kuuteen haastatteluun, joissa kahdesta minulle käytännössä luvattiin paikka - aina meni kaksi viikkoa ja sitten ilmoitus sähköpostilla “taso on kova, sori.”
Noh - trauma oli vasta syntyvaiheessa, joten päätin, että jos ei suoraan niin sitten kiertotietä. Vuokrafirman kautta samaan paikkaan töihin - pari työvuoroa siellä täällä. Sillä sai vähän rahaa ja pääsi asiakkaiden kanssa jutulle, mutta se oikeastaan avasi silmät lopullisesti. Menit mihin tahansa toimipaikkaan niin muut työntekijät katsoivat kuin halpaa makkaraa. Kukaan, joka oli jotain kuullut, ei juttelemaan tullut. Ainoastaan eräs raskaana oleva työntekijä, joka teki keikkoja eri kaupoissa - ei tiennyt minusta mitään - antoi vuokratyöfirmaan palautteen, että varmaan paras tekijä tässä hommassa, jonka ikinä olen kohdannut. Ei sitä tuolloinkaan vielä halunnut uskoa, että näinkö tää oikeasti meni.
No se siitä. Lopulta sitten Facebookkiin avautuminen ja julkinen työnhakuilmoitus, jossa kerroin varsin avoimesti, mitä haluan, mitä osaan ja mihin olen valmis. Olin valmis ihan mihin vaan, jotta saisin töitä. Ja tärppäsi: kaksi päivää ja olin haastattelussa nykyisen työpaikkani konttorilla. Ei haastattelu hyvin mennyt ja huomasin, että rekrytoijat suhtautuivat minuun melkoisen epäillen. Kuitenkin sen verran sain vakuutettua asioita, että mahdollisuus tuli. Siitä alkoikin varmaan aikuisen elämäni paras vuosi, joka jatkuu vielä nytkin. Huomasin heti alkuun, kuinka sitä yhdessä työpaikassa sokeutuu maailmalle ympärillään. Käytännössä teen hyvin samanlaista työtä, mutta toisin kuin aikaisemmin, minua arvostetaan siitä, mitä osaan. Minulle tarjotaan mahdollisuuksia kehittyä, päästä eteenpäin ja pysyä mahdollisimman pitkään töissä. Olen edennyt vuodessa urallani sekä rahallisesti että tehtävätasolla enemmän kuin edellisessä työpaikassani ikinä. Olen onnellinen.
Mutta kaikesta tästä huolimatta: niin se vaan vieläkin säännöllisesti käy mielessä tuo “kova koulu”, jonka kävin päästäkseni tähän. Edelleen eri ihmiset muistuttavat minua siitä, kuinka vaikeaa minulla oli, vaikkeivat mitään tekisikään asiaa laukaistakseen. Olen yrittänyt vältellä tätä traumaa erilaisilla tavoilla: antanut olla, ottanut etäisyyttä, purkanut muuhun - you name it. Koska tästä pääsee yli? Koska mieli antaa periksi? Joko kohta olisi aika mennä eteenpäin?
Tavallaan otan joka päivä askeleen eteenpäin, koska jokainen hyvä kokemus uudessa vahvistaa välimatkaa vanhaan. Oikeastaan kaikki muu on helppo purkaa atomeiksi ja jättää olemaan, mutta eniten ärsyttää se vahvana koettu epäreiluus, se, että ei saanut uutta mahdollisuutta ja se, että ei päässyt itse koskaan puolustautumaan. Huomaan pelkästään kirjoittaessa, että pää alkaa sauhuta. Trauma on melkein muuttunut katkeruudeksi, joka on ihan täyttä ajanhukkaa. Ehkäpä tällä tavalla sen käsittely menee taas yhden stepin eteenpäin - tai viisi taakse. Kesken tää silti on.