Voittaminen tyylillä

Eilen kirjoittelin vähän epäselvästi. On mahdollista, että olin Klubilla viettämässä iltaa ja kirjoitin hiukan heikosti täsmennettyjä viestejä puhelimella siinä ohessa.

Varoitus! Viesti on tolkuttoman pitkä (ns. “kukaan ei tätä kuitenkaan ikinä lue” -tasoa). Joten puretaan se osiin jo alkuun. Alussa kommentteja kolmen (3) lainatun viestinpätkän pohjalta. Sen jälkeen vähän yleistä lätinää. Kolmas osa viestiä on lyhyt tiivistys pointista, joka minulla joko oli tai ei ollut.

Laineelle kuittailut oli kuitenkin jotain ihan muuta. Ne oli peliin kuuluvaa. Vrt. case-Rantakari, jossa väitettiin Rantakarin kuitanneen jotain toisen kuolleesta isästä. Kuittailua molemmat? Kyllä. Samanlaiset tapaukset? Ei lähelläkään. Tuo Laineen kohtaama kuittailu oli sitä lajiin perinteisesti kuuluvaa vastustajan psyykkausta, joka ei silloin toiminut. Rantakarin väitetyt sanomiset eivät kuuluneet peliin mitenkään. Jos Rantakari olisi oikeasti sanonut, mitä väitettiin, niin tuo ristiinnaulittaisiin tälläkin palstalla.

Se on toki totta, että tässä vuosien varrella on tyylistä finaaleissa nähty esimerkkejä. Tapparankin puolelta niin hyvässä kuin pahassa. Porilaisten liaanikiekko huuteluilla päästiin niin vahvasti ihon alle, että Rautakorpi ei suostunut kaveria edes viimeisen vihellyksen jälkeen kätellen onnittelemaan. Ei liity tyylillä voittamiseen, mutta tuo tyylillä häviäminen sivuaa samaa teemaa.

Valmentajien itkuja tuomareita tai vastustajaa kohtaan? Lähes joka keväistä. Pelaajien keskinäistä huutelua, psyykkausta? Taitaa tapahtua joka pelissä. Pelaajan kuitti toisen kuolleesta lähiomaisesta tjsp.? En muista ennen kuulleeni vastaavasta tapauksesta. Eihän sitä toki tänäkään vuonna tapahtunut, mutta mediapaine saatiin aika kivasti tyhjästä nostettua. Ylivoimaisesti suurimmalle osalle media on se tiedonlähde. Aktiivisemmat fanit sitten selailevat keskustelupalstoja jne siihen päälle.

En väittänyt sinun niin sanoneen. En itse asiassa suunnannut sanomisiani suoraan kenenkään. Syy, miksi eilen ylipäänsä kirjoitin tähän ketjuun löytyy tuosta viestistä, joka nosti tämän ketjun pintaan. Boldaan olennaisen.

Tuossa boldatussa minulla ja muutamalla muulla tuntuu olevan suurempia eroja ajatuksissa. Mielestäni tuo joidenkin fanien toiminta ei kerro organisaatiokulttuurista tai organisaatiosta yhtään mitään. Se toiminta kertoo näiden fanien arvoista kyllä.

Faniryhmät ovat näkyvä osa seurojen toimintaa. Faniryhmät vaikuttavat toiminnallaan ihmisten mielikuviin seurasta organisaationa. Ongelma on siinä, että jo yksi vatipää riittää pilaamaan sen maineen. Tuosta voi halutessaan tehdä yleistyksiä. Ongelma on siinä, että millään tasolla validia yleistystä siitä ei voi tehdä mihinkään suuntaan. Ovatko faniryhmät oikeastaan edes osa seuroja (vrt. vaikka Sinioranssien ongelmat lippukiintiöiden jne. kanssa, vaikka nuo ovat Tappara-pelien tunnelman luoja)? Kuinka suuri osa kannattajista kuuluu siihen aktiiviseen faniryhmään? Riippuu, mitä lasketaan. Jos satunnaisemmatkin seuraajat hyväksytään faneiksi, niin sen aktiivisen faniryhmän osuus kaikista on murto-osa. Äänekkäin ja näkyvin murto-osa toki. Paljonko siitä faniryhmästä on jäseniä vieraspelissä? Edelleen vain pieni osa.

En kiistä sitä, etteikö buuaaminen Rantakarille viimeisen vihellyksen jälkeen olisi tyylitöntä. Onhan se. Mutta se on tyylittömyyttä vain niiden yksilöiden osalta, jotka buuaamassa olivat. Jos joku yleistys halutaan tehdä, niin ehkä Etä-Kärpät voi tuolla leimata. Ei uskottavasti oikein muita. Oletettavasti vieraspäädyn fanikatsomo eilenkin oli juuri Etä-Kärppien hallussa. Mutta Etä-Kärpät on loppujen lopuksi hyvin pieni osa Kärppien kannattajakuntaa. Eikä edes Etä-Kärpät tainnut olla täydessä vahvuudessaan paikalla. Ei mahdu Hakametsään vieraana…


Tämä ketju on oikeasti aika vahva esimerkki siitä, että Tapparalla on mennyt viime vuodet lujaa. Tämä ketju on avattu tilanteessa, kun Tappara jatkoi Ilves-sarjasta jatkoon. Tilanteessa, kun Tapparalla oli edellisiltaä vuosilta takana Tripla-hopea, mestaruus ja vakuuttava runkosarjavoitto. Sitä ns. voittamisen kulttuuria oli ehtinyt kehittymään jo aika paljon alle.

Näiden vuosien aikana on aika paljon nähty. Lähtien sieltä liaanikiekottelusta, “Metsola sulaa” -huudoista ja Rautakorven päätöksestä jättää voittanut vastustaja kättelemättä. Tässä on nähty erilaisia tuomarifarsseja. Erilaisia mediapaineita. On ollut Tuonosen voitonmerkkiä Oulussa. On ollut Rantakarin “ansaitsemaa” lakanaa ja Ontuvaa Juntusta viime keväänä.

Aika harvalla Liigan faniryhmällä on vastaavia kokemuksia. On helppo voittaa tai hävitä tyylillä, kun luottamus siihen omaan suosikkiin on päässyt kasvamaan raudanlujaksi. Ne tripla-hopeat ja niiden kirkastuminen mestaruudeksi opettivat aivan jumalattomasti tälle seuralle ja toisaalta sen faniryhmille. Silti meilläkin on matka pahasti kesken. Katselee vaikka vain Jatkoajan puolelle, niin huomaa lällättely- provokulttuurin edelleen kuuluvan Tappara-fanienkin leiriin. (Toisaalta käsittämättömät avautumiset ja epätoivo sekä suoranainen paniikki tällä kaudella olivat vahvoja, vaikka luottoa luulisi jo olevan. Ei tosin kuulu tähän.)

Lyhyt tiivistys: Muutama (=lukumäärä ei tiedossa) Kärppä-värejä tunnustava veli teki eilen itsestään pienen. Etä-Kärppien maine otti ehkä hiukan hittiä, kun sortuivat vielä viimeisen vihellyksen jälkeen buuaamaan vastustajalle. Siinä se. Ei mitään enempää, ei mitään vähempää.

Onneksi olkoon. Tai Anteeksi. Olet saavuttanut viestin lopun!

7 tykkäystä

Lienee oikea ketju jatkaa tätä keskustelua, jos siis jätetään kontekstista Ilves pois.

Sanotaanko näin, että oma taustani liittyy lähinnä menneisyyden videopelaamiseen, jossa minulla oli korkeat tavoitteet. Siellä oikeastaan ensimmäistä kertaa opin, että minä olen aika huono häviäjä. Olen sitä edelleen tänä päivänä, mutta minulla on salaista sympatiaa huonoa häviäjää kohtaan, koska pidän sitä inhimillisenä ja osoituksena siitä, että tämä on tärkeää [minulle].

Jos asiat pitää rankata niin väitän, että karkeasti rasittavampaa on olla huono voittaja. Lyödyn lyöminen ei ole mitenkään missään olosuhteissa tyylikästä. Syyllistyn itsekin välillä tuohon häviäjälle huuteluun - kunnes sitten muistan, että tuo ei ole se otollisin hetki huutaa kenellekään yhtään mitään. Häviäjille on hyvä antaa aikaa nuolla haavojaan - asioista kannattaa puhua sitten, kun tunnetila vähän laskee voittajan & häviäjän leirissä.

Mielestäni jos nyt pitää tuon Tappara-Ilves -jutun tässä sen verran mukana niin 2017 puolivälierä osoitti Ilveksen joukkueelta kunnioitusta ja hienoa urheiluhenkeä sekä rehellisyyttä. Samaa ei valitettavasti voi sanoa faneista, koska ei todella uskaltanut heille edes puhua koko sarjasta ainakaan kolmeen kuukauteen. Kun Ilves käväisi sarjassa ihan johdossa niin minulle ehtivät jo julistaa ja lällättää tuota varmaa sarjavoittoa. En kuitannut asiaa mitenkään, mutta mielestäni tuo on sellaista “*itutus maximis” -meininkiä, jota ei toivo keneltäkään missään tilanteessa.

5 tykkäystä