Elettiin sitä ennenkin
Kyllä ovat ajat muuttuneet melkoisesti siitä kun krobbe otti ensiaskeliaan Pohjois- Hämeessä pienessä n. 5000 asukkaan maalaispitäjässä. Silloinen niukkuus ja ahtaus ovat vaihtuneet yltäkylläisyyteen ja kulutushysterian aikaan saamaan runsauden ihrayhteiskuntaan. Yhteiskuntaan jossa tuntuu välillä ettei mikään riitä. Toisaalta hyvä näin, mitenkähän nykynuoriso ja perheet pärjäisivät ilman esimerkiksi sisätiloissa olevaa paskahuussia ja lämmintä vettä, jota tulee vipua vääntämällä.
50-luvun lopulla, eli ajoista jotka jo lapsuudestani muistan, eleli perheemme hulppeassa 2 huoneen ja köökin käsittävässä n. 65 m² talopahasessa (rakas koti se oli kuitenkin), pihassa jökötti pihasauna ja puuliiteri, jonka yhteydessä oli hyyskä eli puucee paremmin paskahuussina tunnettu. Siihen maailman aikaan ei höyhenkuvilla varustettuja silkinpehmeitä papereita tunnettu, vaan perse pyyhittiin reilusti Kansan Uutisiin, mieluummin se olisi tietysti tehty porvarien hätähuutoon (Aamulehti), mutta sitä ei perheeseemme luonnollisestikaan tilattu, olihan isäni tulipalopunainen kommunisti niin kuin moni muukin työläinen niihin maailmanaikoihin.
Saunaan, niin kuin sisällekään ei lämmintä vettä tullut, vaan kaikki vesi oli kannattava sisälle pihakaivosta ja lämmitettävä ”käyttökelpoiseksi” peseytymistä varten. Kuten kuvitella saatatte niin aamu- kuin iltapesut olivat melkoista sirkusta, tosin me miesväki emme juuri peseytymisestä piitanneet ellei ollut aivan pakko, kerran viikossa sauna, se oli siinä.
Isoilla tarpeilla käytiin siis ulkohuussissa, kusipolitiikka hoidettiin näppärästi sisätiloissa; alkeellisen tiskipöydän saranoilla aukeavassa alakaapissa seistä jökötti alumiiniämpäri johon kukin tarpeidensa mukaan kävi kusilastinsa heittämässä. Ilmanraikastimista ei ollut siihen maailmanaikaan mitään tietoa ainakaan meidän perheessä, joten haju saattoi olla joskus melkoinen, olihan meitä rakon tyhjennyksellä vierailevia eläjiä perheessämme yhteensä täysi tusina; isä, äiti, äidin äiti, viisi tyttöä ja neljä poikaa.
Kuten aiemmin kerroin oli talomme melkoisen pieni ja kyllä se suoraan sanoen melkoinen koppi olikin kun me 12 koetimme siellä sovussa elää. Välillä oli melkoinen kaaos ja hulina, mutta pääosin lapsuuteni tuossa pienessä punaisessa mökissä oli kuitenkin aikaa jota aika ajoin muistelen kaiholla.
Nykyiset olot ovat noihin aikoihin verrattuna aivan kuin eri maailmasta. Olenkin tyytyväinen, että pystyin tarjoamaan omille lapsilleni hieman helpommat elinolosuhteet. Usein mieleen kohoaa kuitenkin ajatus siitä kuinka hyvää nykynuorisolle ja lapsille tekisi elää noissa olosuhteissa joissa minustakin varttui kuitenkin ihan kohtuu hyvä ihminen.
Kuri ja ruokapuoli tuohon maailman aikaan oli ”hieman” poikkeavaa nykyisen sallivuuden ja yltäkylläisyyden kulttuurin verrattuna, väitän näin faktana, sillä söinhän elämäni ensimmäisen jugurttin 19-vuotiaana, koivuniemen herrasta sain sentään nauttia jo paljon nuorempana. No nämä ovat oman tarinansa ansaitsevia asioita…
Ps. Murrosiässä alkanut itsesaastutus oli melkoisen vaikeaa tuossa ahtaudessa, mutta kyllä kiima keinot keksi.