Olet tietenkin aivan oikeassa, tilanteet eivät mene aina täysin teorian mukaan. Onneksi usein voidaan myös tehdä linjaus, että kun teholta pääsee vaikka osastolle tai valvontaan, ei enää sillä hoitojaksolla oteta teholle – tai edes osastopaikalta takaisin valvontaan.
Ydinajatuksenani on se, että vaikka kuolema ja lähdön hetki pelottavat, Suomessa on hyvät edellytykset mahdollisimman humaaniin siirtymiseen sairaalan ylimmästä kerroksesta vielä yhtä kerrosta ylemmäksi.
Tietenkin sitten ovat tällaiset tapaukset, joissa alle 30-vuotias saa armokuoleman. Autismiin ja erityisesti Aspergerin oireyhtymään (tai autistiseen kirjon häiriöön ilman kognitiivisen tilan laskua) liittyy aika paljon itsetuhoisuutta. Koko elämän jatkunut kamppailu on rankkaa, mutta miten tehdään ero itsetuhoisten ajatusten ja vakaan kuolemantahdon välillä? Masentunut henkilö ei esimerkiksi osaa välttämättä itse määrittää tätä eroa, ja vaikka masennus on usein elinikäinen matkakumppani, sitä voidaan usein onnistuneestikin helpottaa – jopa aika tekee sitä. Onko erittäin vakava masennus tarpeeksi painava syy yhteiskunnalle painaa nappia tuossa (rehellisesti aika kammottavassa) typpikammiossa?
Esitän siis näitä kysymyksiä lähinnä pohtimismielessä. En osaa sanoa, olenko eutanasian puolesta vai vastaan ja milloin.
Tästä olen samaa mieltä, ja oikeastaan se on yksi syy minkä takia olen eutanasian laillistamisen kannalla. Uskon vakaasti, että eutanasia(kin) hoidettaisiin suomessa järkevästi, ts. lupaa ei myönnettäisi sillä perusteella että nyt vähän ■■■■■■■■■ vaan tarpeen tarvisi olla oikeasti hyvin perusteltu. Toki rajanveto, varsinkin lainsäädännöllisesti, olisi melko vaikeaa, joten päätös olisi aina enemmän tai vähemmän kliinikoiden varassa.
Ei sillä että mullakaan mitään valmiita vastauksia tähän olisi. Aiemmin tässä ketjussa kirjoittamani esimerkki neliraajahalvaantuneesta nuoresta kuuluisi omasta mielestäni ehdottomasti eutanasian piiriin, samoin kun esimerkiksi ALSia sairastavat, mutta entäs @Armas mainitsema vaikeasti masentunut ihminen? Kauanko pitää olla masentunut, ja kuinka vaikea masennuksen täytyy olla, että eutanasia olisi oikeutettua? Entä jos ihminen yrittää toistuvasti itsemurhaa siinä onnistumatta?
Mitä typpikammioon tulee, niin en oikein ymmärrä tarvetta sille. Kanadassa eutanasia toteutetaan lääkkellisesti, käytännössä samoilla lääkkeillä kun yleisanestesiakin, ja on vaikea nähdä mitä etuja typpikammio tuo siihen verrattuna.
Itse olen periaatteessa eutanasian kannalla koska oman elämän varrella on tullut vastaan tapauksia joissa rappeuttava tauti on ajanut ihmisen itsemurhaan.
Tieto siitä mitä on tulossa ja pelko joutumisesta laitokseen on jouduttanut päätöstä vaikka elinvuosia olisi ollut vielä jäljellä.
Hyvää pohdiskelua tämän ketjun viimeiset postaukset.
Jossain on sitkeä harhakäsitys, että eutanasian vastustaminen tarkoittaa sitä, että ihminen halutaan pitää väkisin elossa, jopa vuosikymmeniä. Letkut irti ei ole eutanasiaa. Jos ihmisen elimistö ei kykene itse pitämään itseään hengissä letkujen irroittamisesta ei aiheudu samanlaista taakkaa lääkärille kuin siitä, että pitää antaa myrkkyruiske. Jälkimmäinen on aktiivista, edeltävä ei. En yhtään ihmettele, etteivät lääkärit halua ottaa moista vastuuta. Joillekin kyseessä voi olla ylipääsemätön moraalinen taakka.
Eikä niitä letkujakaan pidä tietenkään irti kiskoa, jos henkilö ei sitä itse halua. Suomen paras ydinenergiafyysikko on ALS-potilas. Hänellä ei liiku kuin silmät. Jos hänen kotonaan tapahtuu sähkökatko, niin elämä loppuu siihen. Aloitti silti hommat alan yrityksessä hiljattain.
Itseäni ihmetyttänyt koko keskustelu, että miksi Suomessa ei ole eutanasiaa. Oma äiti lähti vuosia sitten keuhkosyövän takia (ei polttanut päivääkään), ja hänen tahtonsa oli että pääsisi tuskistaan mahdollisimman nopeasti.
No saattohoito kesti sänkypotilaana kuukausia ja viimeiset ajat morfiinia täyteen pumpattuna, odottaen tukehtumista.
Itsellä nousee karvat pystyyn tuon kokemuksen jälkeen esim. Päivi Räsäsen kommenteista ja yleensäkin jos lähdetään tähän asiaan sekoittamaan uskontoa. Itse vielä kirkkoon kuulumattomana.
Toivottavasti tällainen aiheen laajentaminen sallittaneen, koska se mielestäni liittyy aiheeseen. Uskonto on sikäli oleellinen osa keskustelua, että se ohjaa monen ihmisen moraalikäsitystä. Lainsäädännön pohjana se toimiikin sitten vähän eri tavalla, ja mielestäni tämä pohjoisen luterilaisuuden malli on siinä aika toimiva. Oma mainintani siitä, että kuulun kirkkoon, oli oikeastaan tarkoitettu alleviivaamaan sitä, että tiettyyn uskontokuntaan kuuluminen ei suoraan tarkoita tietynlaisen näkökulman hyväksymistä. Näissä asioissa uskonto on pikemminkin väline kuin lähtökohta – minun mielestäni.
Moraalin ja uskonnon yhteneväisyydestä ja ristiriidoista on kirjoitettu maailman sivu, mutta Esko Valtaojan (tähtitieteilijä) ja Juha Pihkalan (pappi ja ex-piispa) kirjevuoropuhelu Tiedän uskovani, uskon tietäväni on minusta mukava katsaus aiheeseen ja myös maallikolle sopivaa luettavaa.
Mutta no, en jatka siitä aiheesta enempää. Toivon välttäväni lipun tällä viestillä, koska minusta se kuuluu aiheeseen.
Samantyylinen kokemus itsellä, eräs vanhempi sukulaismies kitui syövän viimeiset kuukaudet sairaalassa letkuissa, itse ei pystynyt syömään mutta ravintoa painettiin sisään. Oma toiveensa oli että pääsisi vaan pois eikä heräisi aamulla. Kamalaa katsottavaa kun valittaa janoa ja suuta kuivaa, ottaa suullisenkin nestettä niin oksentaa samantien kaiken ulos. Jos olen aiemminkin ollut järkevän eutanasian sallimisen puolella, niin kyllä tuollaista sivusta seuranneena on suorastaan käsittämätöntä, että pois ei päästetä. Se on suorastaan ihmisoikeusrikkomus. Sen ymmärrän ettei kriteerit voi olla kevyitä, mutta tällaiset selkeät tapaukset pitäisi ymmärtää inhimillisesti päästää pois tuskistaan.
Sitä toivoo että edes ne, jotka vastustavat eutanasiaa, eivät ikinä kohtaisi sellaista loppua. Sitä ei toivo kenellekään. Ja jos sellainen kohdalle osuu, niin on myöhäistä toivoa että olisi pitänyt jonkinlainen lainsäädäntö asiasta tehdä.
Toisaalta on hyvä myös erottaa eutanasia ja palliatiivinen hoito tai saattohoito. Eutanasiassa elämä päätetään aktiivisesti, esim. antavalla kuolettava annos lääkeaineita, siinä missä palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa sallitaan jo tulossa oleva kuolema ja pyritään lääkkeillä ym. asioilla tekemään lähdöstä mahdollisimman kivuton, rauhallinen ja inhimillinen. Ei siis aktiivisesti aiheuteta kuolemaa, mutta ei myöskään pyritä sen tuloa millään lailla estämään. @Tapparajovuodesta-67 esitti myös hyvän pointin: jos keinotekoiset hoidot (esim. verenpainetta ylläpitävä lääkitys, hengityskone ym.) ovat ainoat seikat jotka pitävät kuolemassa olevaa ihmiskehoa elossa, ei ko. hoitojen lopettaminen tarkoita eutanasiaa. Tehohoidossa kyse on pelkistettynä siitä: elämän tilapäisestä ylläpitämisestä sillon kun keho ei siihen itse pysty. Eutanasia taas liittyy yleensä eteneviin, parantumattomiin pitkäaikaissairauksiin, ja sillon tilanne on tietyllä tapaa jopa päinvastanen: keho kyllä pitää itsensä elossa, mutta elämänlaatuun nähden ihan liian pitkään.
Esimerkiksi tuo @Fizz mainitsema letkuruokinta varmuudella kuolemassa olevan ihmisen loppumetreillä on vain kärsimystä pitkittävää, ja suoraan sanottuna epäinhimillistä. Kipua ja ahdistusta lievittävät lääkkeet on siinä vaiheessa elämää ainoa asia mitä elimistöön pitäisi enää työntää.
On kuitenkin termi passiivinen eutanasia, mikä Suomessa on sallittua. No samasta asiasta kirjoitit, mutta toi kohta, että letkut irti ei ole eutanasiaa, sai tuomaan tämänkin termin mukaan keskusteluun.
Onhan eutanasia todella vaikea kysymys ja mielipiteitä saattaa ohjata hyvinkin paljon se, minkälaisia kohtaloita omilla läheisillä on ollut. On myös niitä tilanteita, että tilanne on päiviä, viikkoja, kuukausia käytännössä toivoton ja eutanasia alitajuisesti mielessä. Sitten jostain tulee se auringon säde risukasan läpi ja yllättäen uutta toivoa roppakaupalla. Siksi lopullisen päätöksen tekeminen on varmasti hirvittävän vaikeaa, koska se on niin lopullinen. Lääkäreiden kielteinen kanta on erittäin helppo ymmärtää, heillä tässäkin asiassa kuitenkin sitä vastuuta lankeaa ja sotiihan eutanasia Hippokrateen valaakin vastaan hyvin räikeästi.
Kyllä eutanasia on haastava aihe. Täälläkin aiemmissa viesteissä viitattiin saattohoitoon. Tällöin omaiset miettivät loppua elinaikaa, sen kestoa ja henkilön kipuja. Isäni menehtyi saattohoidon 5. päivänä loppuajan ollessa siniaaltoa toivon ja epätoivon rajalla. Vastaavasti naapurimme äiti oli saattohoidossa lähes 2 vuotta. Meille tuo 5 päivää antoi henkisesti mahdollisuuden varautua tulevaan.
Tuttavani on lääkäri ja hän sanoi saattohoitovaiheen olevan hyvin yksilökohtaista eikä kokenutkaan lääkäri kykene ennustamaan elinkaaren loppuvaihetta.
Uskon, että eutanasia on lääkärikunnallekin hirveän hankala aihe. Kaikilla heistä on vala ja valtaosalla hyvin humaani näkökanta asioihin. Ihmeparantumisia sattuu, mutta toivottomasta on vaikea nousta. Tämän johdosta ymmärrän, että monessakin tapauksessa lääkärin olisi vaikea mennä suosittamaan suunniteltua loppua.
