Pohjustukseksi eduskunnan kannanotto kansalaisaloitteeseen.
Kuule mun toive, mä haluan pois
Eikö aikani täynnä jo ois?
Olen jo nähnyt tämän elämän, kaiken sain ja vielä enemmän
Kuule mun toive, mä haluan pois
Eikö aikani täynnä jo ois?
Tahtoisin lähteä kuin sotilas, terveisin tuntematon potilas
Oma mummoni toivoi aikoinaan arvokasta lähtemistä.
Nyt hän on vuodepotilaana ollut lähes puoli vuotta ruokittavana vauvaruualla, pissat letkujen kautta ja vaipat vaihtoon kahdesti päivässä.
Jos olisi tuon eduskunnan päätöksen tiennyt, olisimme mummon kanssa lähteneet Sveitsiin lomamatkalle. Toisella pelkkä meno.
Tähän liittyen
@Maikkeli
Nyt olet avannut ketjun jonka odotan menevän lukkoon hyvinkin nopeasti hirveän vänkäämisen tuloksena.
Tämä on vaikea aihe jossa on varmasti monta eri puolta.
Aihehan on oikeastaan varsin helppo, ainakin niin kauan kun sekaan ei sotketa uskontoja sunmuita pyhyyksiä ja mystiikoita. Homma toiminee Sveitsissä ja Hollannissa hyvin?
Tuohon kun lisäät vielä politiikan niin soppa on valmis ja ketju lukossa.
Niin on.
Mutta myös sellainen asia johon monet törmäävät vielä.
Kuten Esko Seppänen
Tuo “armomurha” särähtää kovasti minun korvaani nimikkeenä.
Eutanasia kuulostaa paremmalta.
Tämä on kyllä asia, johon politiikkaa ei pitäisi sotkea millään muotoa.
Ja juuri tälläisten asioiden takia eduskunnassa pitäisi olka myös mahdollisuus nimettömiin ei poliittisiin äänestyksiin.
Jokainen saisi oman mielen mukaan äänestää.
Itseäni ärsyttää yli kaiken se että ihmiset eivät pysty puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Kaikesta epämiellyttävästä täytyy vääntää joku latinan kieleltä kuulostava termi, jotta se olisi miellyttävämpi ja helpompi hyväksyä. Asioiden sumentaminen terminologian avulla on mielestäni iso ongelma politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Eutanasia on armomurha, abortti on sikiön murha ja positiivinen diskriminaatio on rasismia.
Minä kannatan sekä armomurhaa ja sikiön murhaa tietyin erittäin tiukoin reunaehdoin.
Palataan lokakuun alkuun. Sen kolmantena päivänä Leila Mäkinen tekee lopullisen ratkaisun. Hän päättää, ettei halua enää kärsiä enempää, ja toivoo lääkäriltä armollista apua kuolemaan.
Suomessa se ei ole mahdollista, lääkärin on pakko kieltäytyä. Siksi Mäkinen tekee äärimmäisen päätöksen: hän ei syö enää.
Maksumuuri!!!
Lääkärin tehtävänä on suojella elämää. Niinkuin joukkue puolustaa omaa maalia. Kai niitä tahallisiakin omia maaleja on joskus nähty, mutta saa olla aika poikkeustilanne. Monissa lajeissa se on kiellettyäkin.
Nyt toisaalla hyvin aktiivisessa ketjussa ihmetellään, miksi jotkut fyysisesti"terveet" ja nuoretkin ihmiset haluavat lopettaa elämänsä, ja (lähes) kaikki kirjoittajat ilmaisevat, että haluaisivat tämän estää jos vain jotenkin voisivat. Olen heidän kanssaan täsmälleen samaa mieltä. Mielisairauskin on sairaus, kuten siellä tunnustetaan. Pitääkö sitten lääkäriä velvoittaa tappamaan itsemurhaa hautovat masentuneet omasta pyynnöstään? Entä ne vanhukset ja vammaiset, jotka haluaisivat elää, mutta kokevat syyllisyyttä, koska ajattelevat olevansa pelkkä rasite heitä hoitaville? Joku perillinen saattaa jopa rohkaista lopullisen ratkaisun suuntaan. Listasta tulee loputon ja kriteeristöstä tulee mahdoton hallita ja loppupelissä kuitenkin epäreilu ja tulkinnanvarainen, kun motiiveja voi olla hyvin erilaisia. Kärsimystä ei voi lääketiede objektiivisesti mitata. Mutta se, mitä osataan, on sen lievittäminen.
Jos tämä on jonkun mielestä kaltevan pinnan argumentti, niin ei ole. Tämä on havaittu asia ja järjellisesti ymmärrettävä. Mm. Belgiasta voi esittää caseja, mutta se on aika vaikeaa todistaa kenellekään mitään sitä kautta. Kokemuksia on erilaisia ja kaikki uskoo vain sitä omaa juttuaan ja sulkee korvat muilta ja julistetaan vastaansanovat lähteet epäluotettavaksi tai keissit poikkeustapauksiksi tai hoitovirheiksi.
Mielipiteeni on, että armomurha on matolaatikko, jota ei pidä aukaista.
Lääkärit tekevät jo nyt päivittäin päätöksiä jotka eivät suojele elämää, vaan vähentävät ja lyhentävät kärsimyksiä.
Otetaan vaikka esimerkkinä joku päälle parikymppinen, korkean selkäydinvamman saanut, lopullisesti neliraajahalvaantunut ihminen joka on lopun elämäänsä muiden armoilla ja kiinni hengityskoneessa. Vammautumisesta on kulunut jo useampi vuosi, mitään kuntoutusta ei ole tapahtunut eikä tule tapahtumaankaan, tilanne on jo tasaantunut (eli kriisivaihe on jo ohi, ja loppuelämän tilanne on sisäistetty ja ymmärretty). Halu kuolla olis kova, koska elämässä ei ole enää jäljellä mitään muuta iloa kun korkeintaan tieto siitä että joskus sekin loppuu.
Kuka siitä hyötyy, että esimerkin henkilö pidetään väkisin elossa, todennäköisesti vielä vuosikymmenien ajan?
Olen toiselta ammatiltani lähihoitaja. Työharjoittelussa ollessani harjoiteluani ohjannut hoitaja kysyi kantaani eutanasiaan. Kerroin, että minusta on hirveä ajatus, jos esim. parantumattomasti sairaalle ihmiselle ei tätä mahdollisuutta myönnetä vaan hän joutuu elämään elämänsä loppua odottaen mahdollisesti kovissa kivuissa. Toki kivunlievitys on olemassa, mutta usein vahvat kipulääkkeet sumentavat tietoisuutta siinä määrin, että onko sellainen elämä enää elämisen arvoista.
Ohjaajani kertoi tämän sanottuani sairastavansa itse parantumatonta syöpää. Hän oli vielä siinä vaiheessa, että pystyi käymään töissä, mutta kertoi pelkäävänsä sitä hetkeä kun kivunlievitys olisi päivittäistä. Itse hän oli sitä mieltä, että omasta elämästään luopuminen pitäisi olla jokaisen oma asia. Olen samaa mieltä tietyin reunaehdoin.
Hollantilainen 29-vuotias Zoraya ter Beekin pyyntö avustettuun kuolemaan, eli eutanasiaan hyväksyttiin viime viikolla. Asiasta uutisoi brittilehti Guardian.
Ter Beekin vaikeudet alkoivat jo lapsuudessa. Hänellä kerrotaan olevan krooninen masennus, ahdistuneisuus, trauma ja määrittelemätön persoonallisuushäiriö. Lisäksi hänellä on diagnosoitu autismi.
Aiemmin häntä on hoidettu puheterapialla, lääkityksellä ja sähkösokkiterapialla, mutta mikään ei ole auttanut naisen ongelmiin. Hän haki eutanasiaa joulukuussa 2020. Alankomaissa prosessi kestää pitkään. Kolmen ja puolen vuoden aikana ter Beek ei kuitenkaan katunut päätöstä kertaakaan.
Ter Beek arvioi kuolevansa lähiviikkoina. Sovittuna päivänä ryhmä lääkäreitä tulee ter Beekin kotiin ja he aloittavat antamalla naiselle rauhoittavia lääkkeitä. Kun hän on koomassa, hänelle annetaan lääkkeitä, jotka pysäyttävät sydämen.
The Independent kuvailee artikkelissaan kuolinkoneen olevan “futuristisen näköinen 3D-tulostettu kapseli”. Keksintö on nimeltään Sarco.
Kammio toimii niin, että se täyttyy typellä ja sen happipitoisuus vähenee nopeasti, kun sisällä oleva painike aktivoidaan.
Prosessin myötä ihminen menettää tajuntansa ja kuolee noin kymmenessä minuutissa.
Katos tälläinen iloinen ketju.
Kuulin Eutanasiasta ensimmäisen kerran 16 vuotiaana ja silloin kun moraalikäsitys ihmishengen arvosta oli heikompi niin suorastaan ihmettelin, että miksi Eutanasia ei olisi laillista.
Logiikkani oli: Jos joku on oikeasti niin pahoinvoiva ihminen esim syövän takia ja sen takia HÄN ITSE haluaa jättää maailman niin mikä on siinä ongelma kenellekään, että se pistetän päiviltä.
Nyt asteen kypsempänä (hyvin nuorena) aikaisena ymmärtää, että ei se nyt niin yksinkertainen ja “tuosta noin” tapahtuma ole, mutta olen edelleen sitä mieltä, että se on armollista antaa ihmisen päättää omasta elämästään ja jos uhri tietää, että loppuelämä maataan Taysin B rakennuksesta katsoen Emmerdalea hirveissä kivuissa samalla kun piltti tulee putken kautta elimistöön ja 12 muuta letkua pitää “väkisin” hengissä niin mielestäni on armollista antaa uhrille tahtoessaan valinta päästä parempaan paikkaan. Tietenkin siinä jää ajattelemaan lähimmäisiä, mutta tuskin tässä minun esimerkkitilanteessakaan uhrista olisi mitään iloa. Eutanasiaan päätyminen ja kuolema on kamalin juttu ikinä, mutta tässä tapaukessa mielestäni armollista.
Surullisen aiheen loppuun sallinette loppukevennyksen mikä liittyy aiheeseen:
Kausi 1, jakso 9.
On parempi tarjota ihmiselle kivuton poistuminen tämän omilla ehdoilla kuin että tämä kituisi vähän pidempään.
Ja sanon tämän puhtaasti kristittynä. Monet kristityt vastustavat eutanasiaa mutta minä kannatan. Ihmisellä on oikeus päättää elämästään itse.
Jokainen voi kysyä itseltään miksi on valmis viemään koiransa piikille tämän kärsiessä, mutta ei anna ihmiselle sitä samaa oikeutta?
Kommentoin hieman tähän. Et tietenkään tätä edes tarkoittanut, mutta haluan tässä vain todeta, että Suomessa ei ylipäätään pidetä elämää yllä ns. turhaan. Jos kuolee luonnollisesti, niin viimeiset päivät ovat yleensä kyllä aika sekavia (ja melkoisissa lääkepöllyissä – morfiini on vahvaa kamaa) ja monesti myös inhottavia, mutta lähtökohtaisesti potilaan ja omaisten kanssa otetaan aika hanakasti puheeksi hoidon rajaus. DNR-päätös (tai DNAR-päätös; do not resuscitate tai do not attempt resuscitation) myös tehdään yleensä siinä vaiheessa, kun todetaan, että elvytyksen jälkeisen elämän edellytykset ovat huomattavasti huonommat kuin ennen sitä. Sydämen pysähtyessä aivot ovat kuitenkin aina jonkin aikaa ilman happea, ja se ei ole koskaan hyvä juttu.
Tehohoitoon, joka ei kyllä olekaan siellä B-rakennuksessa, puolestaan otetaan potilaat tarkoin kriteerein ja yksi niistä on se, että potilas myös toipuu väliaikaisesta sairaudestaan. Sieltä ei kuolevia vanhuksia löydä.
Eutanasia on vaikea kysymys, jolla on muitakin puolia kuin se, että ihminen menehtyy omasta tahdostaan. Suomessa tuollaisen “hoidon” antajan täytyisi kuitenkin olla hoidosta vastaava henkilö eli lääkäri. Lääkärilehti teki asiasta jutun taannoin, ja mielenkiintoista kyllä, kaikkein varautuneimpia lääkäreitä olivat juuri ne, hoiden pitäisi tuo hoito toteuttaa: onkologit, geriatrit…
Sitten on se vähän sama kysymys kuin abortissa: voidaanko lääkäri velvoittaa antamaan aktiivista elämän lopettavaa hoitoa? Jos voidaan, se ajaa ihmisiä pois alalta tai pakottaa heidät toimimaan moraalinsa vastaisesti. Jos ei voida, muodostuu lääkäreiden luokka, joka on valmis tekemään näitä toimenpiteitä, mikä puolestaan johtaa epätasaiseen työllistämiseen esim. kasvavan getiatrian alalla. Tietenkin on muitakin pätevyyksiä, jotka luokittelevat lääkäreitä, mutta tuo on yksi niistä. Minäkin olen kristitty, ja sellaisena haluan myös esittää tämän kysymyksen: onko eutanasian antaminen tappamista?
No joo, ja ei. Teoriassa juurikin niin, mutta käytäntö ja teoria eivät aina kulje käsi kädessä. Usein päätökset tehohoitoon ottamisesta tehdään päivystysaikana, kiireessä, ja puutteellisin tiedoin. Usein ei yhtään edes tiedetä mikä potilasta vaivaa, tiedetään vain oire tai oireet, joka pitää hoitaa, mutta ei sitä mikä siellä taustalla vaikuttaa. Semmoisissa tapauksissa on parempi aloittaa tehohoito, silläkin riskillä että pitkitetään kuolevan ihmisen kärsimystä “turhaan”, jos vaihtoehtona on se että rajataan potilas tehohoidon ulkopuolelle, jätetään suht helposti parannettavissa oleva vaiva hoitamatta ja potilas menehtyy.
Mutta ei suomessa mitään semmoista amerikanmallia ole, että potilaita roikotetaan koneissa kuukausia tai vuosia, vaikka mitään toivoa ei ole. DNR-päätöksetkin suomessa tekee aina lääkäri, ja toki päätöstä tehdessä pyritään keskustelemaan potilaan ja/tai omaisten kanssa, mutta lopullinen päätäntävalta asiasta on aina lääkärillä.
Toki sitten on olemassa näitä jonkun sairastumisen tai vammautumisen jälkeen huonokuntoiseksi jääneitä ihmisiä, jotka elelevät eri laitoksissa, ja joiden elämänlaadusta voi olla montaa mieltä. Jos jäät esimerkiksi aivovamman seurauksena pysyvästi vuodepotilaaksi, mutta aivoja lukuunottamatta muuten hyväkuntoiseksi, niin kyllähän siinä voi olla ankeita vuosia edessä ennen kuin kuolo korjaa. Siinä mielessä @Tapparanation kuvaus oli ihan osuva, ainoastaan niitä letkuja on vähemmän ja sijainti on jossain muualla kun TAYS B-talossa.
Suosittelenkin ihan jokaiselle, että miettikää näitä asioita, miettikää minkälaisen elämän haluatte jos jotain ikävää tapahtuu, puhukaa asioista läheisten kanssa, ja kirjatkaa hoitotahtonne Omakantaan. Ei tarvitse ymmärtää lääketieteestä yhtään mitään, eikä tarvitse tietää minkälaisia hoitoja on olemassa, riittää kun ilmaisette tahtonne esimerkiksi kärsimyksien vähentämisen tai elämän turhan pitkittämisen suhteen. Se helpottaa niiden läheistenkin kuormaa, kun ei tarvitse kriisin hetkellä miettiä että mitä olisit halunnut, kun se oma tahto on ilmaistu ihan itse. Siinä vaiheessa kun jotain sattuu, ei sitä välttämättä pysty enää itse ilmaisemaan.