Sori kun en eilen ehtinyt kommentoida. Hyvä ja analyyttinen teksti, ajatellaan näköjään aika paljolti samoin mm. pelitavasta ja pelaajahankinnoista. En seuraa ajankäytöllisistä syistä kovinkaan aktiivisesti muita sarjoja, joten en osaa puuttua vertauksiin esim. NHL:ssä sovellettavasta taktiikasta tai pelitavasta, mutta voisin kuvitella arviosi osuvan koko lailla kohdilleen.
Olen samaa mieltä siitä, että runkosarjassa ei nähty yhtään kertaa tasapainoista ja ehjää 60-minuuttista. Ymmärrän sen, että runkosarjan peleissä voidan erien välillä muuttaa pelitapoja ja sillä monesti tähdätään siihen, että pleijareissa reagointikyky ja -herkkyys toimisivat. Tapola teki tätä mielestäni erittäin fiksusti.
Mutta minusta tällä kaudella ne kokeilut ja muutokset tehtiin väkisin ja usein vääriin aikoihin. Joukkueen peli saattoi olla sekaisin useamman pelin ajan ja kun palaset ja ketjut, siis peruspelaaminen, saatiin toimimaan edes välttävästi, lähdettiin muuttamaan pelitapaa ottelun sisällä. Luulen, että pelaajille jatkuva veivaaminen oli stressaavaa. Koko ajan oltiin kehittämässä jotain. Tämä tukahdutti mielestäni ainakin osittain luonnollisen luovuuden ja pelaajien oman ajattelun.
Minusta tietyt pelaajat kärsivät edellä mainitusta. Usein ne ovat niitä pelaajia, joilta voi odottaa huikeita ja ennalta-arvaamattomia suorituksia. Niitä, joilla voitetaan otteluita ja mestaruuksia. Kun taas Rautakorpi ajattelee peliä ja joukkuetta puolileikillään ilmaistuna kuin kommunisti. Kaikki ovat samalla viivalla, yksilöiden nostaminen tai nouseminen toisten yläpuolelle (tai erottautuminen) ei ole sallittua. Kaikki puurtavat, kaikki pakertavat kuin saman väriset muurahaiset kekonsa parissa. Johannesalaset, jaakkouhlbäckit ja ottorauhalat ovat joukkuepelin ruumiillistumia, koska painavat nöyrästi sata lasissa täydet minuutit. Tämä taas ei tue virtuoosimaisten maalitykkien sielunelämää.
Väitän ilman minkänlaista tieteellistä tutkimusta tukenani (kai tuota joskus on tutkittukin), että huippumaalintekijöillä on hyvin usein jokin ominaisuus, joka saattaa olla jopa tietyssä määrin rasittava niin siviilissä kuin peleissäkin, mutta mikä oikein valjastettuna johtaa peleissä huikeisiin tuloksiin. Esim. tietynlainen narsismi tai ADHD. Nuo saattavat toki olla vaaraksi myös joukkuehengelle, jos niitä ei tunnisteta eikä osata hallita. Siitäkin on huonoja esimerkkejä.
Toistan jo vähän itseäni, mutta luulen Rautakorven maineen karsivan tietyn tyyppisiä pelaajia. Juuri noita ”luonnevikaisia” maalintekijätaiteilijoita. Joskus takavuosina Rautakorpi tunnettiin pelaajien fysiikan kehittäjänä ja moni haki hänen alaisuudestaan ponnahdusta isompiin ympyröihin. Sen mitä maailmalta olen kuullut, ei enää tue Rautakorven asemaa pelaajien kehittäjänä. Varmaan ne fyysisen harjoittelun oerusperiaatteet ovat edelleen olemassa, mutta ei hän enää ole muita valmentajia edellä siinä suhteessa. Sen sijaan hän on jopa muita huippuvalmentajia jäljessä yksilötason kehittämisessä ja henkisen puolen valmennuksessa. Pelin kehittäjänäkään hän ei ole valtakunnan kärkipäätä, vaan ikäänkuin opettelee nyt uutta itsekin. Toki siitä täytyy hattua nostaa, että hän edelleen haluaa kehittyä ja kehittää myös peliä.
Edellä mainitulla on mielestäni vaikutusta tulevan joukkueen rakentamiseen, aivan kuten sinäkin @coly pohdit. Pelkään, että Tapparaan ei saada nytkään maalintekijöiden kärkinimiä, vaan noita erkinjunttimaisia perus-runkosarjajyriä. Mutta mielestäni Tapolan vetovoima on aivan toisenlainen ja se pitäisi hyödyntää. Rautakorvella on ansionsa suomalaisessa ja tapparalaisessa jääkiekossa ja varmasti hänellä on annettavaa edelleenkin, mutta seuran, organisaation ja joukkueen etua ajatellen Rautakorven kykyjä pitäisi hyödyntää muualla kuin päävalmentajan roolissa.
