Kauden 2018-19 jälkipyykin valkopesu


#1

Näin se humahti taas yksi kausi lisää Tappara-fanina. Vuodet vierii ja mitaliputket säilyy, vaikka kaudesta jääkin kokonaisuutena käteen ainoastaan pronssimitali, joka tosin on kaikki huomioiden edelleen voitettu mitali. Historiallinen finaaliputki pätkähti poikki julmasti ja karusti, ei kuitenkaan ilman taistelua. Joukkueen taistelusta tulee muutama lisäpiste.

Pelitavan kehittäminen

Kauden alla (jo harjotuspeleissä) näki, että Tappara ottaa pelitavallisesti viime kaudesta pari askelta taaksepäin. Viime kautta dominoi jonkinlainen yksilöyrittäminen ja joukkuepelin heikkous ja tällä kaudella tuo virhe poistettiin. Tappara palasi selkeästi kauden aikana takaisin juurilleen eli tiiviiseen puolustuspelaamiseen sekä yhtenäiseen tiiviiseen viisikkoon. Tämän mahdollisti paljon kritiikkiä saanut Malinen, joka on ykkössentterinä selkeämmin puolustava pelaaja kuin hyökkäävä. Siinä, missä viime kaudella sentteristö aiheutti harmaita hiuksia niin tällä kaudella sentteristö olisi riittänyt pidemmällekin.

Vaikka peliä tiivistettiinkiin viisikkotasolla edellisestä kaudesta niin tästä huolimatta yksi Tapparan kauden merkillisin ongelma oli täysin toimimaton trap-pelaaminen. Joukkue, jonka tavaramerkki trap on vuosia ollut oli itse asiassa trapissa jopa huono. Pelaajat eivät koko kaudella uskaltaneet selvästi päättää (lue: pelaajat eivät koko kaudella uskaltaneet tehdä riittävästi jompaa kumpaa trapata tai karvata) vaan he tyytyivät liian usein puolikkaaseen suoritukseen. Tapparan karvaaminen oli koko kauden eräänlainen syvä mysteeri, koska joukkue esiintyi aina parhaiten, kun se uskalsi karvata rohkeasti koko porukalla. Aina, kun siirryttiin kyttäilemään niin vaikeudet kasvoi.

Ensi kaudella toivon, että Tappara hankkii jo kauden alle selkeästi roolitetut sentterit. Ei enää jatkuvaa sentterien ruuvaamista paikalta toiselle vaan sentteripeli olisi jo ottanut paikkansa ennen kauden alkua. Sentterit on ollut vuosia se palanen, joka Tapparassa sakkaa, koska sentterillä on tässä pelitavassa niin iso vastuu. Sentteri se liima on, joka pitää sen alakolmion kasassa ja sentteri on se pelaaja, jonka kontribuutio esim. karvauksessa on korvaamaton; jos sentteri ei osallistu jompaan kumpaan niin pelaaminen koko viisikkona ei enää onnistu.

Parhaimmillaan Tapparan pelitava oli viihdyttävä, mutta se jaksoi painaa tuota peliä vain yksittäisiä eriä. Tässä kohtaa tulee taas näkyviin se, kun yksilöissä ei ole riittävää ratkaisuvoimaa niin Tapparan karvatessa ja jahdatessa peliä palkinnon saaminen kesti aivan liian kauan. Kun pelin hidas vaihe “trap” ei enää oikein toiminut mitenkään niin pelien ratkaiseminen oli meille oikeasti vaikeaa. Seuraavalla kaudella toivon, että suorahyökkäyspelaamiseen löytyy suoraviivaisia pelaajia, jotka jonkun noista lukemattomista 2vs1 hyökkäyksistä tai 3vs2 hyökkäyksistä päättävät maaliin. Tällä kaudella päätettiin nämä johonkin aivan muuhun.

Yksilöt

Jonkinlainen toive paremmasta istutettiin suhteellisesti peluuttamalla paljon nuoria. Tämä nyt näkyy varmaan eniten siellä maalilla, jos Heljanko jatkaa ensi kaudelle. Puolustuksessa säilytettiin edelleen profiili siinä, että käytämme eniten kokeneita pelaajia siellä ja tuonne pelipaikalle on vaikea murtautua. Lähimmäs pääsi Utunen, joka pelasikin hyvät playoffit, vaikka otteita sävyttikin pelko virheistä ja ei uskaltanut ottaa steppiä vaan tyytyi usein täysin idioottivarmoihin ratkaisuihin, jotka ovat ok, mutta ei niillä pelejä ratkaista.

Senttereissä kävi koko kauden perinteinen juoksutus, kun ei löytynyt ykkössentteriä taaskaan. Lopulta pelaaminen oli sitä ikuista kierrätystä, kun Miksaa kierrätetään paikasta toiseen ja laitetaan sormet pystyyn, että Malinen pelaa paremmin. Toistan toiveeni, että ensi kaudella olisi kiva nähdä ykkössentteri ennen kauden alkua, jotta koko kautta ei tarvisi taas etsiä sitä äijää, joka siihen sopii. Tuo tuottaa ihan turhaa vehkausta ja pelitavan kehitys hidastuu.

Positiivisia yllätyksiä löytyi sitten enemmän sieltä 3. ja 4. ketjuissa, joissa kauden mittaan kävi moni kokeilemassa ja erityisesti Lehtonen jäi mieleen pelaajana, jolta voidaan odottaa tulevaisuudessa enemmän. Mikäi Luoto pysyy joukkueessa niin ensi kaudella antaa varmasti vielä lisää ja koko kauden mittakaavassa löytyy enemmän. Tällä kaudella oltaisiin tarvittu Joonalta playoffeja ennen paljon enemmän.

Ojamäki painoi taas pronssipelissä maalin, kun tilaa alkoi avautua. Vastaavaa tilaa, jota et koskaan saa noissa muissa playoffpeleissä. Ojamäen täytyy selkeästi (jäädessään) löytää itsestään enemmän kiekollista taitoa. Ojamäki pyörii kyllä joka puolella kenttää kuin hyrrä, mutta ei saa mitään aikaiseksi. Ei viihdy kiekossa, ei löydä syöttöpaikkoja ja aivan liian pitkälle tekee maalinsa ryppäissä. Tekemistä on, mutta niin on potentiaaliakin. Täsmävahvistuksia ensi kaudella 1. ja 2. ketjuun ja 3. sekä 4. ketjut täyteen tämän kauden helmistä niin tulevaisuus näyttää jo joltakin.


#2

@peterra pesi jälkipyykit hyvin ja tehokkaasti. Ei lisättävää.


#3

Tapparan pelaajista liigan terävintä kärkiosaamista edusti vain Kuusela. Hän jäi monessakin mielessä liian yksin mutta toisaalta hänen roolinsa oli niin syvä ja laaja, että suoritus on selkeästi kiitettävä. Eri syistä muilla jäi liian tasapaksuksi, että olisi haastettu mestaritasolla.

Heikko erikoistilannepelaaminen oli kauden kuva, joka korostui ratkaisuvaiheissa.


#4

Kakkostila runkosarjassa ja pronssia tuli, mutta silti tästä kaudesta jäi vähän välikausifiilis.

Mietin jopa tässä kevään aikana, että mahdettiinko pelaajabudjetissakin lopulta säästellä, kun nähtiin Kärppien nappaavan kaikki isot kalat. Tappara kun on selkeästi tässä useamman kauden jo (sinänsä erittäin järkevästi) rakentanut taloudellista pohjaa uuteen areenaan siirtymistä varten, joten kilpavarusteluun ei ollut järkevää lähteä. Toki voin olla väärässä ja kaikki potentiaaliset pelurit vain pääsivät tällä kertaa livahtamaan karkuun. Pitää kuitenkin muistaa, että tv-korvaukset kasvoivat tälle kaudelle merkittävästi Telian myötä, joten joukkueeseen olisi periaatteessa ollut käytettävissä jopa aiempaa enemmän rahaa ja kovia hankintoja olisi voitu kiinnittää jo ennen kauden alkua.

Kausi oli kaikkinensa @rinne kuvailemalla tavalla varsin tasapaksu. Huippuottelut olivat vähissä, samoin erityisen mieleenpainuvat hetket. Rautakorvella oli selvästi visio siitä, millaista kiekkoa Tapparan pitäisi pelata pysyäkseen nykykehityksen huipulla, mutta toteutus jäi koko kauden osalta jälleen hieman vajaaksi. Taas nähtiin välähdyksiä siitä, mitä peli voisi parhaimmillaan olla, mutta varsinkin pleijareissa pelitapa suli, kun pakkien ja hyökkääjien etäisyydet kasvoivat liian suuriksi, eivätkä pakit ehtineet kunnolla tukemaan hyökkäyksiä. Tätä myös taktisesti hyvin valmennettu vastustaja osasi hyödyntää.

Mielestäni yksi syy siihen, miksi pelitapa sakkasi, oli epäonnistuminen joukkueen rakentamisessa erityisesti pakiston osalta. @peterra kuvasi hyvin sitä, miten pakistoa säädettiin vielä pitkälle kevättalveen (Blood, Suhonen sisään) ja @ljpp toi esiin, että normaalitilanteessa Englannista taikka Jukureista ei pitäisi olla mitään asiaa kesken kauden Tapparan pakiston top 4:ään. Kaikki kunnia Bloodille ja Suhoselle, jotka pelasivat loistavat kaudet ja käyttivät saamansa tilaisuuden hyväksi, mutta oletusarvoisesti Liigan huippujoukkueen kärkipaikoille ei pitäisi noin vain kävellä. (Rantakarin valitettava loukkaantuminen toki vaikutti siihen, että Suhonen tuli jo täksi kaudeksi Tapparaan.)

HPK-sarjassa pakiston kiekollisuuden piti tuoda juuri se ratkaiseva etu Tapparan hyväksi, mutta oliko Tapparan pakisto lopulta niin kovatasoinen kuin ajateltiin? Mielestäni ei. Tapparan pakistossa kiekollista huipputaitoa toivat oikeastaan vain Suhonen ja Kemiläinen. Kuvaavaa on, että pleijareissa Fälthin rooli kasvoi, kun muilla ei vain yksinkertaisesti riittänyt. Tässä näkyy se, että värilasien läpi tarkasteltuna oma joukkue herkästi näyttää vahvemmalta kuin mitä se todellisuudessa on. Tämä tuli karulla tavalla Kerho-sarjassa esiin, sillä HPK ei hävinnyt pakiston(kaan) osalta oikeastaan yhtään. Pikemminkin hämeenlinnalaisten huippuosaaminen oli Nikkilän ansiosta jopa Tapparaa edellä (no, makuasioita).

Pelaajistosta Kuusela oli oikeastaan ainoa, joka säkenöi koko kauden ajan. Blood pelasi mainiosti joukkueeseen tullessaan, mutta peliminuutit kasvoivat keväällä liian suuriksi. Suhonen pelasi erinomaisen kevään ja muutama pelaaja paransi henkilökohtaista runkosarjan piste-ennätystään (Blood, Kemiläinen, Jasu, Levtchi, Ojamäki). Silti kun kevääseen tultiin, niin Kuusela kantoi joukkuetta lähes yksin. Kaikki muut vajosivat syystä tai toisesta kakkos- kolmoskorin Liiga-pelaajiksi. Herää kysymys, että oliko Tapparan hyökkäyskalustokaan lopulta Liigan eliittiä. Onhan se tietysti mahdollista, että nuorilla pelaajilla kuten Levtchillä ja Ojamäellä on vielä oppirahoja maksettavanaan sen suhteen, mitä playoff-kiekko vaatii. Ensi kaudella on luultavasti toinen ääni maalitorvessa. Toiseksi vammojakin varmasti oli useammalla pelaajalla, mutta niistä ei vain pleijareille uskolliseen tapaan hiiskuttu.

Mietin myös sellaista seikkaa, että Tapparan mestaruusjoukkueita tällä vuosikymmenellä yhdisti se, että ne olivat täynnä… mestareita. Ulkomuistista Tappara hankki 5-6 urallaan jo mestaruuden voittanutta pelaajaa (Lajunen, Savinainen, Plastino, Karhunen…, ) eli voittamisen kulttuuri tavallaan ostettiin ulkoa ja se kantoi hedelmää. Tämän kauden joukkueen avainpaikoilla sen sijaan oli monia pelaajia, jotka eivät mestaruutta ole voittaneet, mutta ovat olleet häviämässä finaaleita. Silläkin on merkitystä: voittavat pelaajat puuttuivat tämän kauden joukkueesta (pl. Kuusela).

Siitä olen eri mieltä kuin @rinne, ettei Erkinjuntti olisi ollut suuri pettymys. Kun katsotaan tehopisteiden taakse, niin EJ pelasi todella vaisun kauden pudoten lopulta nelosketjuun saakka. Oletuksena oli, että mies olisi kärkiketjujen hyökkääjiä sekä tehojen valossa että pelillisesti. Toki EJ:lläkin jotain vammaa saattoi olla taustalla, mutta leimallista tälle kaudelle oli, että vahvoista kulmaväännöistä tunnettu Erkinjuntti hävisi nyt heppoisenkin näköisiä kaksinkamppailutilanteita, eikä muutenkaan ollut se sama juonikas taituri kuin edellisellä visiitillä.

Kaiken kaikkiaan tästä kaudesta saatiin kuitenkin oppia tulevaa varten ja mitaliputki jatkui. Tämä kausi oli myös yhden aikakauden päätös, kun kaikki 6 finaalia pelannut JMJ siirtyy muualle ja finaaliputki muutenkin katkesi. Huhut ensi kauden joukkuetta koskien kuitenkin lupaavat hyvää ja olen Tapparan kausikorttilainen myös jatkossa, niin myötä kuin vastoinkäymisissä.


Tapparan peliesitykset kaudella 2018-19
#5

Lisätään vielä yleisluontoinen kappale yhdestä kauden erikoisimmasta piirteestä:

Kun et pääse takaa ohi

Yksi tämän kauden suurimmista erikoisuuksista oli yhden Tapparan isoimman tukipilarin pettäminen. Tätä tukipilaria fanit kutsuvat vähän eri nimillä - suosituin taitaa olla V. Niemisen lanseeraama ja käyttäjä @Treppu toistama sekä levittämä “tilliliha.”

Tällainen joukkueen ominaisuushan ei ole mitenkään valmennettavissa vaan kyseessä on täysin pelaajatasolla tapahtuva asia. Tähän tarvitaan yksilöitä, jotka ratkaisevat niitä viimeisiä metrejä pahassa paikassa ja kääntävät tapahtumien kulun. Sellaista ei ollut Tapparassa tällä kaudella yhtään.

Valmennusta voidaan parjata monesta, mutta tämän ominaisuuden puuttuminen ei voi mitenkään olla pelitavallinen. Tapparan kauden kaksi viimeistä “merkitysmatsia” HPK:ta vastaan tiivistyivät tähän yhteen asiaan. Jahdattiin koko ajan, päästiin rinnalle, mutta ei päästy ohitse, ei sitten millään.

Miksi ei päästy? Luonnollisella jatkumolla ovat erikoistilanteet, joista esimerkiksi 6vs5-pelaaminen vastaa ylivoimaa. Tappara oli tällä kaudella erikoistilanteissa lähes aina huonompi joukkue. Passiivinen alivoima sentään toimi, mutta kaikki muu oli vähän sitä ja tätä. Huonoja purkukiekkoja alivoimalla, selkeätkin purkupaikat jäivät johonkin viivalle. Ylivoimalla vastaavasti pyöritettiin koko kausi vaarattomasti samoilla kuvioilla, kun ei löytynyt kerta kaikkiaan mitään ideaa tuonne leftin puolen pelitoimistoon. Jarkko Malinenkin sai sieltä pelin aikaiseksi vasta pronssipelin jatkoajalla.

Uskon, että näissä asioissa niitä yksilöitä juuri tarvitaan. Tapparan rekordi tällä kaudella näissä oli niin käsittämätön, että oli vaikea uskoa sitä todeksi. Tappara tuli koko kauden aikana tasoihin ja ohitse laskelmieni mukaan KUUSI kertaa. Pelasimme kaudella 71 peliä. 71 peliä ja näistä voittoon asti takaa ohitse VAIN kuusi kertaa. Se on käsittämättömän vähän ja jollain tuurilla ja tuolla nimilistalla olisi satunnaiskertoimienkin pitänyt jo muuttua.

Uskon merkitys on näissä asioissa valtava: jos joku niistä n. 30 maalin pelistä olisi voitettu takaa ohi asetelmalla olisi joukkue varmaan kauden tärkeimmällä hetkellä voinut uskoa, että tänään se maali tulee. Lopulta Tapparan 6vs5 pelaaminen playoffeissa oli sitä itseään: kukaan EI enää edes uskonut, että voitaisiin maali tehdä. Erityisesti tillilihan paluuta odotan ensi kaudelle. Peliä kauttaaltaan rohkeammaksi, aikaisemmin maalivahtia ulos ja aivan eri miehet hakemaan tasoitusta.


#6

Mielenkiintoinen pointti tuo takaa ohi nousemisen vaikeus. Itse uskaltaisin väittää, ettei joukkue edes halunnut nousta runkosarjassa taistelemaan voitosta, sillä yksittäisillä otteluilla ei ollut pelaajille ja valmentajille mitään merkitystä. Näin välinpitämätön asenne ja vaatimustason heikkous kostautuivat sitten pudotuspeleissä, kun tällaisista hetkistä ja onnistumisista ei ollut kokemusta. Toivottiin ja lähestulkoon uskottiinkin tillilihan ilmestyvän tyhjästä ruokavalioon siinä vaiheessa, kun kevään merkitykselliset pelit tulevat eteen. Toivottavasti jatkossa Tappara arvoistaisi runkosarjaa sen verran, että pitäisi yksittäisiä otteluita arvokkaina. Parin kauden aikana on nähty muutamia hyviä eriä siellä täällä, mutta mielestäni tavoitteena pitäisi olla edes muutaman hyvän ottelun pelaaminen, jotta joukkue voisi kasvaa ja nojata hyviin asioihin.


#7

@peterra
Takaa ohi: Tätä melko varmasti vaikeutti se, että hyökkäyspeli oli aivan liian kaavamaista, ennakoitavaa ja sitä myöden helpommin puolustettavaa. Eikä joukkueelta oikein löytynyt sellaista vaihdetta tai valintaa, että nyt painetaan viidellä (tai kuudella) miehellä täysillä paineella päälle.


#8

Kuusela oli todellakin yksin. Haluan nostaa kuitenkin esille Zaborskyn. Mies taisi johtaa pistepörssiä ennen loukkaantumista syksyllä ja kannatteli alkukaudesta Tapparaa. Muutoin oli aika tasapaksua tekemistä. Esimerkiksi HPK:lla suunnilleen puoli joukkuetta on teki piste-ennätyksen tällä kaudella. Se näkyy tuloksessa. Potentiaalia Tapparalla oli mutta jäi hieman piippuun.

Pitäisi enemmän vaan luottaa nuoriin. En oikein ymmärrä miksi aina paluumuuttajia kerätään maailmalta. Vaikka nyt Erkinjuntti ja Malinen. Vaikea odottaa kummaltakaan lähtökohtaisesti mitään superkautta. Toki tasaisuutta tulee kokemuksen kautta. Eri asia vaan mikä on taso.

Tapparalla oli ehkä myös hieman hidasjalkainen joukkue. Kyllähän Kuuselan dominointi tässä joukkueessa tai Liigassa ylipäätään pitkälti perustuu nopeuteen. Lisää luisteluvoimaa ensi kaudeksi kiitos. Tulisi samalla viihdyttävämpää kiekkoa katsojille.


#9

Tässä kohdassa kulminoituu se, kun Rautakorpi tuossa viimeksi eilen sanoi, että oltiin keväällä aivan paras joukkue. Tätä on nyt tulkittu monella eri tavalla, mutta tästä olen Rautakorven kanssa ehkä eniten eri mieltä. Keväällä Tappara pelasi parasta omaa peliään suhteessa muihin, mutta HPK:n ja Kärppien peli oli mielestäni paljon parempaa. Runkosarjassa hajonta on vielä suurempaa ja runkosarjassa aika moni joukkue oli koko kauden mittakaavassa meitä parempi ja tuo runkosarjan 2. sijakin varmistui enemmänkin TPS:n huonoutta kuin Tapparan hyvyyttä.

Jos runkosarjaa olisi arvostettu pikkaisen enemmän ja jo runkosarjassa lähdetty oikeasti yksittäisessä pelissä pureutumaan tuohon meidän erikoistilannepelaamiseen niin tulos voisi olla ihan toinen. Nyt kuitenkin runkosarjassa meille näytti riittävän voittaminen, ei ollut semmoista paloa muuhun. Voittaminen itsessään on totta kai arvo, mutta tyylikkäästi tuonkin voi tehdä ja Tappara olisi voinut voittaa monta peliä paljon isommin.

Henkinen “heikkous” tuli eniten esiin semmosissa matseissa, kun oli paljon pelissä ja paljon tarjolla ja tehtiin joukkueena itsemme pieneksi. Runkosarjan 2. sijan olisi voinut ratkaista paljon aikaisemmin lyömällä Sportin isonumeroisesti ja siihen oli kaikki mahikset, mutta tultiin peliin hiihtelemään vaan ja lopputulos oli loistava - kauden huonoin peli melkein.

Toinen ilmentymä tästä on vielä murheellisempi: tekikö Tappara ilman maalivahtia tällä kaudella YHTÄÄN maalia?


#10

Sellainen tekemisen kipinä tuosta on nyt pari kautta puuttunut, näkyy hyvin siinä, että runkosarja on tasaista puurtamista, välillä huonompi jakso, välillä parempi, mutta pelien sisällä mennään kuin robotit, ja tulos on mikä se on, ilman kirejä tai muutakaan draaman kaarta.

Samaan syssyyn sanon vielä senkin, että jo kauden alku on näyttänyt sellaista kipinän puutetta; kaksi kertaa on nyt kausi aloitettu heikosti. Muistatteko, millä tarmolla Haapala ja Vellu aloitti silloin 2016-2017 -kauden? Joitain poikkeuksia lukuunottamatta peleissä oli nälkää tehdä tulosta. Tällainen nälkä on loistanut poissaolollaan. Yrittääkö pelaajisto vain miellyttää valmentajaa pelaten safetya?


#11

Taitaa olla enemmänkin sellainen inhimillinen piirre ihmisissä. Tappara on jo pari kautta venkoillut ja oireillut tätä pitkää menestysputkea. On ihan selvä, kun on päädytty finaaleihin tällä prosentilla, että se viimeinen himo niistä kaikista muista peleistä menee herkästi puolustamiseksi. Jokainen peli täytyy pelata ja oikotietä sinne finaaliin ei ole. Tapparalla on riittänyt nöyryys ja organisaatio kuuluttaa jatkuvasti sitä, että nöyrästi pitää tehdä töitä. Ja sitähän Tappara tekee: aniharvoin edes runkosarjassa on myyty nahkamme halvalla. Pelaajat on blokannut kuteja, jaksanut puolustaa ja punnertaa.

Puolustamisen ja punnertamisen kääntöpuolelle taas jää se, että kun asenteesi on koko ajan siinä, ettei nyt helposti ainakaan hävitä niin pelaaminen menee herkästi myös riskien minimoimiseksi. Päätös rohkeasta pelistä tulee aina pelaajilta: lähdetäänkö oikeasti pelaamaan vai yritetäänkö minimoida tappioita. Tapparan kauden kuva on perinteinen “kaatuva dynastia” eli pelko häviämisestä voittaa halun voittaa. Sitä halua voittaa ei oikein saa mistään muusta kuin siitä, kun viimein se tulos karkaa riittävän kauaksi. Urheilussa häviämisen päälle on helpompi rakentaa kuin voittamisen. Ihminen muutoinkin rakentaa mieluusti sellaisten asioiden päälle, jotka on heikkoja kuin parantaa niitä, jotka on hyviä. Tapparan kohdalla se on näkynyt myös ympäristössä, kun joudutaan rakentamaan jo valmiiksi aika jykevään linnoitukseen niin ei se pelaajienkaan ole helppoa tuosta lähteä.


#12

Mitäs kaavamaisuutta ja yllätyksettömyyttä Tapparan pelissä oli? Koskaan et tiennyt millainen peli tai erä pelin sisällä on tulossa. Mun mielestä rakenteellista kaavaa oli hyvin vaikea löytää. Itse en löytänyt pelistä oikein muuta järjestelmällisyyttä kuin kulmiin ajautumisen, tuskin oli tarkoituksellista ainakaan tässä mittakaavassa. Kaiken kaikkiaan huvittaa median jatkuvat puheet Tapparan träpistä. Tuohan vuoti kuin seula oikeastaan koko kauden ja joukkue oli parhaimmillaan pelin rullatessa päästä päähän, sekä johdossa pelatessaan painaessa kulmarallia vastustajan päädyssä. Tasapainoa Tappara ei peliinsä saanut, vaan nuoralla tanssittiin jokaisen pelitavan kanssa. Sen kertoo jo sekin ettei montaa tasaista 60min nähty.

Täällä myös huudellaan riskinottoa ja samaan aikaan itketään kun Rantakarin syötöt napsahtaakin naapurin lapaan. Vilttiin pitäisi laittaa, varsinkin jos tulee jo toinen peliin.

Risto Dufva lähtiessään JYP:stä sanoi osuvasti: “Olimme tilanteessa missä voittaminen ei enään tuntunut miltään ja tappio oli maailmanloppu”. Tätähän se on palstallakin. Tämä käy Tapparaan kuin nenä päähän tänä päivänä, sen huomaa myös palstan kirjoituksista ja mielestäni joukkueestakin.

Onneksi tässä kaudessa oli tappion tuska välierissä ja pieni hyvä pronssin muodossa. Jospa se järkevöittäisi koko Tappara-perhettä voittamisen pakon sijaan.


#13

Tappara menee tunteisiin

Kauden päättymisestä on muutama päivä, ja tahdon nyt rauhoituttuani pohtia mennyttä ja tulevaa. Miksi? Koska olen henkeen ja vereen Tapparanmies. Koska Tappara menee tunteisiin. Koska minua raivostuttaa Tapparan tämänhetkinen tilanne ja toivon musteen tuhlaamisen helpottavan. Haluan miettiä, missä on menty metsään ja miten kurssia voisi kääntää.

Kunnianhimon puute
Kahden mestaruuden jälkeen kaudelle 2017-2018 Tapparaan koottiin todellinen dream team, jonka piti näyttää, kuinka hienoa jääkiekkoa voi Liigassa pelata. Sen sijaan, että oltaisiin haluttu tavoitella runkosarjan voittoa, oltiin tyytyväisiä suoraan pudotuspelipaikkaan. Miksi ei voitaisi totutella ajatukseen, että ollaan yksi suurista? Miksi ei voida julkisesti kertoa, että tavoitellaan hyviä esityksiä runkosarjassa ja sitä kautta menestystä runkosarjassa, lopullisen tavoitteen ollen tietenkin keväässä? Johtuuko se siitä, että runkosarjassa ei edes haluta menestyä? Onko se tosiaan niin, ettei runkosarjassa haluta pelata hyvää jääkiekko-ottelua? Mielestäni hyvän organisaation ja joukkueen pitäisi tavoitella menestystä.

60 ottelun merkityksettömyys
Tappara näyttää kaikella toiminnallaan, ettei runkosarjalla ole mitään merkitystä. Esimerkiksi sillä ei ole mitään väliä, tuleeko yksittäisestä ottelusta voitto vai tappio. Voitto ei aiheuta iloa, tappio ei harmita – ollaan täysin välinpitämättömän harmaita. Tämän seurauksena on fanin kauheus, yhtään hyvää ottelua ei nähdä Tapparalta runkosarjassa. Muistatteko sen ajan, kun tappio harmitti ja voitto aiheutti ihanaa iloa! Minä muistan ja tahdon sen ajan takaisin. Voi herttinen, kun mulla menee niin tunteisiin tämä tilanne, kun Tappara ei enää mene tunteisiin!
Kummallisella tavalla organisaatiossa odotetaan, että kun 60 ottelua on saatu läpsyteltyä jonninjoutavasti unholaan, voitaisiin sormia napsauttamalla muuttaa pelisysteemi silmiähiveleväksi voittomarssiksi. Jokaisen joukkueessa pitäisi ymmärtää sen mahdottomuus. Nostan esimerkiksi tämän ja edellisen kevään. Runkosarjassa ei pelattu koskaan hyvää ottelua, eikä pelaajilla ollut kokemusta paineiden alla pelaamisesta otteluiden merkityksettömyyden vuoksi. Kun tällaista kokemusta ei ollut, eikä koskaan kasvettu joukkueena, oli se sula mahdottomuus myös, että jotenkin selkärangasta olisi tullut hyvät peliotteet kevään ratkaisupeleissä. Pelaajat eivät yksinkertaisesti tienneet, mitä on onnistunut suoritus tai loistava pelaaminen. Kuinka he olisivat voineet tietää? Toivottavasti tulevaisuudessa häviämistä vihataan ja voittamista rakastetaan, jotta joukkue voi kasvaa runkosarjan aikana.

CHL dilemma
Minä kuulun siihen joukkoon, joka toivoo menestystä myös Champions Hockey Leaguessa. Tappara on aina ilmoittanut halunsa menestyä Euroopassa, mutta se tavoite on hyvin ristiriitainen sen asian kanssa, ettei elo-maaliskuussa haluta pelata hyvää ottelua. Miten ihmeessä kannua voitaisiin nostella, jos sitä ei oikeasti edes tavoitella? Voitaisiinko ne ottelut jättää pelaamatta, jos kerta niillä ei ole mitään väliä, ja vaikka harjoitella tehottomasti tuo aika. Tahtoisin kuitenkin nähdä sen muutoksen, että hyvät otteet löytäisivät itsensä parin vuoden tauon jälkeen runkosarjasta, mikä mahdollistaisi hyvät tulokset myös CHL:ssa.

Pelaajien kehittymättömyys
Monet pelaajat ovat vuosien saatossa tulleet Tapparaan kehittymään, ottamaan seuraavan askeleen urallaan. Nyt aistin pelottavan trendin – pelaajat Tapparassa eivät kehity, vaan ennemminkin ottavat takapakkia. Tappara on huono valinta jääkiekkoilijalle. Yritän olla rehellinen itselleni, kun mietin viimeisen kahden kauden aikana joukkueessamme kehittyneitä pelaajia; Peltola, Hrachovina, Levtchi. Se oli siinä. *****. Muutama pelaaja on pystynyt pitämään tasonsa, mutta suurin osa on jääkiekkoilijana huonompi, kuin mitä olivat vielä kaksi vuotta sitten. Kovin surullista. Tällä on vaikutusta myös siihen, että harvempi Tappara-pelaaja valitaan Leijoniin, millä on suuri merkitys seuraavaa steppiä haettaessa.
Mitä kummaa siellä on touhuttu muutama vuosi? Miksi oikein kukaan ei kehity pelaajana? Johtuuko se olemattomasta kilpailusta pelipaikoista? Johtuuko se kenties heikosta vaatimustasosta? Johtuuko se siitä, ettei hyvillä tai huonoilla otteilla ole merkitystä?
Syvästi toivon, että tässä tapahtuu muutos. Kilpailua on saatava, peliesityksille on annettava arvoa. Kun runkosarjaotteluita arvostetaan ja pelaajien annetaan nauttia pelaamisesta, saavutetaan paljon nykyistä enemmän.

Pelaamisen ilo, raikkaus ja yllätyksellisyys
Jussi Tapola ilmoitti KHL-valmennuksensa päätyttyä, että vuoden aikana hän on oppinut yllätyksellisyyden tärkeyden jääkiekossa, sen hän haluaa tuoda mukanaan. Tuon toteaman luettuani silmäilin nykyistä valmentajaamme Rautakorpea. Niin. Noniin, no. Oli kuin yö ja päivä, täysin erilaiset valmentajapersoonat, menneisyys ja tulevaisuus. Rautakorven joukkueessa tunteet ja henkilökohtainen taito erilaisine ratkaisuineen on kiellettyä. Pelaamisen pitää olla samanlaista ja ennustettavaa. Kunpa saisimme tulevina vuosina raikkauden takaisin. Ilo kentällä näkyy katsomossa ja näin ollen myös yleisömäärissä. Kyllä, harvemmin jääkiekosta nauttiva henkilö haluaa Tapparan otteluun mennä. Siihenkin haluan muutoksen, haluan iloisesta jääkiekosta nauttivan iloisen fanin Hakametsään.

Menestyksen sokaisema
Varmasti tässä kohdassa voidaan, ymmärrettävästikin, nostaa esille se, ettei menestyneen joukkueen kannattajalle riitä mikään. Että olisi vallan menestys sokaissut. Että runkosarjassa pitäisi voittaa 63 ottelua ja tehdä keskimäärin 7,11 maalia ottelua kohti.
Hyväksyn kommentin, sillä kyllä varmasti esimerkiksi paikallisvastustajamme kannattajat ottaisivat avosylin mitaleita vastaan ja heittäisivät romukoppaan kaiken epäilyttävän arvostelun. Mutta kuinka pitkään? Olenko sittenkin oikeutettu sokaistumaan edes sen verran, että joudun käyttämään aurinkolaseja? Olenko oikeutettu niihin odotuksiini, että joukkue pelaisi edes suurin piirtein niin, miten kokoonpanolta voisi odottaa? Saanko odottaa, että joukkue osoittaa välittävänsä ja menee tunteisiin? Mielestäni kyllä, juuri sitä minä saan. Toivon valmennuksen ja pelaajien antavan parastaan joka ilta. Siihen päästiin (muistaakseni) viime keväänä muutamassa finaaliottelussa.
Minä en ole sokaistunut liiaksi, vaan säilytän elämän ja urheilun reaaliteetit ulottuvissa. Nautin jääkiekosta ja halajan niistä elämyksiä. Tärkeintä, hauskinta ja mukavinta on riemuita kullanhuuruisissa tunnelmissa pitkä kevään jälkeen. Silti ei saa unohtaa sitä, että matkan aikana on ollut hienoja kokemuksia, karvautta ja riemua. Iloitsen upeista pelaajatarinoista, joita uskon näkeväni lisää myös tulevina vuosina. Ei se mitään, jos joka vuosi ei kiillä mitalit kaulassa, se kuuluu urheiluun. Arvostan erityisesti sitä, että kentällä annetaan kaikki. Pelipäivä on juhlapäivä.

Intohimoinen tulevaisuus
Tekstistäni on varmaan jotain jäänyt mieleen, mutta tiivistetään vielä se, mitä Tapparan tulevaisuus antaisi seuraajilleen kauneimmillaan.
Johto uskaltaa ottaa riskejä ja panostaa joukkueeseen. Niinhän se on tehnytkin, ja olemme saaneet nauttia upeista hankinnoista. Aina pelaaja ei sovi valmentajalleen tai toisinpäin. Harmittavasti nykyinen valmennus ei tunnu sopivan kellekään pelaajalle. Kuitenkin, sijoittamalla saadaan tuottoja, sen on tämä vuosikymmen osoittanut. Myös omat nuoret kasvatit ovat tärkeitä raikkauden, uusiutumisen ja mielenkiinnon kannalta. Heistä ja kovista hankinnoista on mahdollista rakentaa toimiva kokonaisuus.
Pelin on oltava iloista ja vapautunutta. Niihin on annettava lupa ja sitä on kaikin puolin tuettava. En usko siihen Rautakorven alaisuudessa, joten toivon hänen väistyvän päävalmentajan paikalta pian. On aika uudistua pelillisesti ja varsinkin asenteellisesti.
Valmennukselta odotan sitä, että se on pelin vaatimalla tasolla. Haluan heidän olevan muuntautumiskykyisiä ja yllätyksellisiä sekä tarjoavan nämä mausteet myös joukkueen pelaamiseen. Valmentajien on myös oltava houkuttelevia jääkiekkoilijoiden silmissä, Tapparasta tulee luoda se mahtava paikka pelata, jossa pelaajapolut, pelikaverit ja valmennus luovat mahdollisuuden kehittymiseen ja voittamiseen.
Tapparan kannattajille tulevaisuus tarjoaa unohtumattomia elämyksiä. On tappiota paremmille, on tillilihaa ja on myös hienoja taisteluja Kuopion illassa. Pelaajat nousevat esille, ja joukkue siinä samalla. On omaa kasvattia taistelemassa peliajasta ja on mieletöntä hankintaa johtamassa eturivissä. On epäonnistumisia kentällä, on ylilyöntejä, on turhautumista, on yksilösuorituksia, on joukkuepelaamista, on asennetta, on yritystä, on timanttisia suorituksia ja voittomaaleja.

Tulee hetki, kun Tappara jälleen menee tunteisiin!


#14

Hieno kirjoitus ja vaikka en olekkaan kanssasi kaikesta samaa mieltä, niin paljon tässä tekstissä on miettimisen arvoista asiaa.
Kuinka paljon kauden aikana koetut vastoinkäymiset ,( ja mitä ne kaikki oli ), vaikutti raikkauteen? Kauteen lähdettiin kuitenkin todella raikkaasti ja hyytyminen tapahtui myöhemmin syksyllä.
Kuinka paljon pelaajien henk. koht. onnistumiset luovat raikkaampaa peliä ja kuinka paljon se saa valmennuksen näyttämään uudistuneemmalta kuin mitä se onkaan ja sama käänteisesti?
Ja kuinka paljon mystiset vastoinkäymiset vaikuttivat meidän avain yksilöihin? Niihin joidenka varaan pelitavan toteuttamistakin lasketaan.
Joukkue on aina enemmän kuin osiensa summa ja Tapparassa on valittu linja, jossa kaikki hyvä on joukkueen hyvyyttä ja huonous kollektiivista, mutta valmennus ottaa aina luodin. Rautakorpi ja Tappara ovat valinneet rautaesiripun joukkueen ja fanien/median väliin. Onko se oikea ratkaisu? Loisiko se positiivisempaa ilmapiiriä, jos faneille kerrottaisiin avoimemmin missä mennään?


#15

Vanhanaikaista tuo on, mutta salaa pitää kuitenkin nähdä sekin tosiasia, että Rautakorvella ja kaikilla hänen toimillaan on erittäin vahva seuran johdon tuki takana. Fanit miettii aika usein päänsä puhki erilaisia syy-seuraussuhteita. Yleensä yksinkertaisin on kuitenkin totta eikä mitään monimutkaista syy-seuraussuhdetta ole olemassakaan.

Monesti Suomessa valmennuksen roolia ylikorostetaan, mutta ihan vaan tavallisestakin työelämästä varmaan jokainen meistä on oppinut sen, että kyllä omaan työsuoritukseen omassa työpaikassa vaikuttaa kaikista eniten ihan itse. Olen joskus kuullut villejä tarinoita jääkiekosta (joiltakin sellaisilta, jotka jopa itse pelanneet), että lopulta jääkiekkolijatkin ovat aika laiskoja ihmisiä. Vaatimustaso ei tule sisältä vaan joukkue kyllä tarttuu syöttiin, jos joku sen heille tarjoaa.

Tapparassa Rautakorpi on loistava selitys kaikille: se vie paineet pelaajilta pois ja en jaksa uskoa, että Tappara olisi niin erilainen ympäristö kuin mikään muu maailman työpaikka. Mukana on varmasti semmosta miestä ja poikaa, jotka tarttuvat tuohon mahdollisuuteen, että joukkuetta valmentaa Rautakorpi. Rautakorpi kuitenkin lopulta kantaa sen kaiken kritiikin ja toimii - kuten hän itse sanoo - kusitolppana.

Tapparan ei koskaan kannata unohtaa sitä, miten tuo meidän menestys on rakennettu. Se on rakennettu tasan yhdellä tavalla: yhteistyöllä alkaen toimistosta jatkuen valmennukseen ja siitä pelaajiin. Viimeiset kaksi vuotta on näyttänyt siltä, että monelle toimijalle organisaatiossa on tullut se hetki vastaan, kun “minun on aika olla sankari.” Se on aina lopun alkua, jos eri ihmiset haluavat olla sankareita. Ainoa tie sankaruuteen o se, että ollaan sitä kaikki tai ei kukaan.


#16

Vastaus ja tulkintani on että kyllä vaikutti. Kevättalvella erässä tilaisuudessa JR kertoili että tapathtumia on riittänyt (ei tietenkään eriteltyinä tai nimettyinä), ja että niitä on työstetty yksilöiden, joukkueen ja valmennusjohdon kanssa erityisesti.
Asia jäi mieleen siksi, miten hyvin JR asiaa käsitteli ja kävi sitä hyvin analyyttisesti läpi. Jäi siis hyvä vaikutelma asioiden hoidosta. Mutta varmasti kaikesta huolimatta näkyi peleissä nämä tapahtumat, ainakin alkuun.


#17

Mikäli kaikki pelaajat kehittyisivät samalla tavalla kuin nimeltä mainitsemattomat. Olisi NHL täynnä suomalaisia. Kaikista ei kasva tähtiä vaikka mitä tekisi.


#18

Se on juuri näin. Huojentava asia on se, että kaikista ei tarvitsekaan tulla NHL-tähtiä eikä kuulukaan tulla. Liiga on kuitenkin joka vuosi aina vain vahvemmin kasvattajasarja, jossa useampi pelaaja näkee uran lakipisteen jossain muualla kuin kotoisessa Liigassa.

Fanin osa on julma, kun me voidaan tuijottaa ainoastaan sitä valmista tuotetta - jääkiekkopeliä ja jääkiekkopelin kehittymistä kauden edetessä. Prosessiin ei päästä mukaan eli me ei osallistuta tuotteen valmistamiseen mitenkään.

Backofficessa varmaan vaikuttaa aika paljon ihmiset - ja millaisia ihmisiä saadaan toimintaan mukaan. En muista tarkkoja referenssejä tutkimuksista, mutta ihmisistä ainoastaan hyvin pieni prosentti on kykeneviä ohjaamaan itseään viisaasti. Mikäli suurin osa ihmisistä ohjautuu heikosti itse niin on aika selkeää, että melko iso osa lunastamatonta potentiaalia jää aina yksilön omalle vastuulle, vaikka kuka auttaisi siinä.


(Jarkko Mäkinen | Titta på ylähylly!) #19

Kausi on jälleen ohitse. Finaaliputki meni poikki ja Kerho on mestari. Vielä kerran onnea Hämeenlinnaan! Putoaminen välierissä kirpaisi syvältä mutta jossiteltavaa ei jäänyt, HPK oli parempi. Samalla oli myös takaraivossa tiennyt, että finaaliputki tulee katkeamaan joskus.

Lopulta finaaliputken päättymisessä on paljon positiivisiakin puolia. Enää ei kenenkään tarvitse ottaa paineita finaalipaikan uusimisesta. Enää ei ole “pakko” mennä finaaleihin. Ei tarvitse stressata historiallisesta putkesta.

Nyt ei myöskään kukaan voi mennä kauden aikana sen taakse, että “mennään kuiteskin taas finaaleihin”. Tämä tilanne vaatii koko organisaatiota kehittämään toimintaa ihan uudella tavalla. Enää ei riittänyt finaaleihin.

Finaaliputki toi myös ehkä tietynlaista kuolemattomuuden tunnetta ja ns. liiallista itseluottamusta. Finaaleihin meneminen oli melkeinpä arkea, joten tiukassa paikassa saattoi olla vaikea kaivaa sitä viimeistä vimmaa ratkaisuhetkillä. “Ennenkin ollaan selvitty tästä jauhamisella, miksei nytkin?” Nyt on välieristäkin pitkästä aikaa negatiivinen tulos alla, finaalipaikka ei ole enää “itsestäänselvyys”.

Henkinen taakka on poissa harteilta ja tilalla positiivinen kehittymisen tarve.

Tästä on hyvä jatkaa.


#20

Tätä olen viimepäivinä itsekin ajatellut. Ja nimenomaan, niin että tästä on loistava paikka lähteä kohti seuraavaa kautta. Edelleen ollaan kärkikuvioissa mukana, mitään totaalista romahdusta ei tullut. Mutta jotain pitää tehdä, paikalleen ei voi jäädä. Voi olla ettei ensi kaudellakaan olla finaalissa, mutta toivottavasti sitten seuraavalla.

Joukkueenahan sitä mennään, mutta salaisesti omassa mielessäni ajattelin jo syksyllä Tapparan menestymättömyyden tulevan mahdollisesti kulminoitumaan kahteen pelaajaan. Näin vahvasti yksinkertaistamalla maallikkokin “ymmärtää” jotain. Lopulta kyseessä vain totuuden siemen. :wink:

Heljanko/mv-osasto oli toinen silmälläpidettävä. Siihen ei Tappara kaatunut. Toinen oli Zabo/hyökkäys. Toivoin Zabon nousevan aivan huipulle takaisin. Vaikka Zabo muutaman tärkeän maalin, ei hän, eikä hyökkäys pystynyt aivan sille tasolle, jota loppuun asti menemiseen olisi tarvittu. Nuo mainitut pelaajat on osittain nostettu esille tiettyjen osa-alueiden tärkeimpinä kärkimiehinä. Lopultahan voi sanoa, että pleijarit ja monella hyökkääjällä vajaiksi. En lähde toistamaan tuttuja nimiä. Liittyykö tähän sitten pelitapa, peluutus jne. ja miten. Siinä vaativampaa pohtimista.