Nuoriso ennen ja nyt


#1

Nykynuoret ovat erittäin fiksuja. Alkoholin käyttö on vähentynyt huimasti (vrt. aiempi sukupolvi) ja kuntoilua harrastetaan yleisesti. Tiedä mihin he vielä tällä aiempia sukupolvia terveemmällä reseptillä pystyvät!


Pienten ei-jääkiekkoaiheisten kysymysten ketju
#2

Alkoholin käyttö on kyllä laskenut nuorten keskuudessa koko ajan, mutta liikunnalle on käynyt ikävä kyllä samoin. Suuri pudotus nuorten liikkumisessa tapahtuu 13-15 ikävuoden välillä, siis teini-iän alkaessa. Osasyy tähän on koululiikunnan jatkuva väheneminen. Yksi syy lienee myös että suurimmassa osassa urheiluseuroja harjoittelusta tulee tavoitteellisempaa ja huippuihin keskitetään enemmän huomiota. Yhteiskunnallisestihan olisi tärkeää saada innostettua mahdollisimman moni liikkumaan monipuolisesti.


#3

Tuohon voi lisätä, että monet nykynuorista kulkee lähes kaikki matkat mopolla, skootterilla, mopoautolla tai traktorilla. Ei tule hyötyliikuntaa. Mieluummin vain pannaan haisemaan.


#4

Niin ja toki hyvä muistaa että vanhemmilta nuo huonot tavat usein opitaan.


#5

Kärjistetysti lienee nuoriso jakaantunut siten, että ne ketkä harrastavat liikuntaa harrastavat sitä paljon. Ja ne ketkä eivät harrasta, eivät sitten todellakaan harrasta.


#6

Näinhän se aika pitkälti on. Ja sama pätee myös moneen muuhun asiaan, ei vain liikuntaan. Yhteiskunta jakaantuu yhä voimakkaammin. Jäi pois tuosta edellisestä viestistä, mutta nykyinen hallitus on herännyt ainakin jossain määrin tuohon liikuntakysymykseen ja koululiikuntaa halutaan lisätä. Eri asia on käykö se koskaan toteen kun matemaattisten, kielten ja reaaliaineiden opettajat esittävät omat huolestuneet arvionsa. Rahan satsaaminen liikuntaan olisi vaan loistava sijoitus tulevaisuutta varten, ikävä kyllä tulokset näkyvät vasta useamman vaalikauden jälkeen.

Pahoittelut politisoinnista, sama ongelma on joka puolueella,


(【ツ】) #7

Pienestä kysymyksestä muuttui jälleen suuri ja perustin sitten ketjun tästäkin aiheesta: nuoriso ennen ja nyt.


#8

Täällä on sivuttu jo koululiikuntaa enkä ole varma siitä, pitäisikö keskustella tässä ketjussa vai taas kerran jossain toisessa, mutta kirjoitetaan nyt tähän vaikka omat kokemukset novellin mitoissa.

Ensinnäkin haluan aloittaa siitä, että minä vastustan kaikkea koululiikuntaa omiin kokemuksiini perustuen. Aloitan raflaavasti, jotta kerrankin syntyisi keskustelua aiheesta, mutta minä ihan oikeasti pidän koulua vääränä instituutiona viemään liikuntaa eteenpäin.

Jos lähdetään siitä liikkeelle, että olin jo lapsena motorisesti heikko, jota en tosin ymmärtänyt alkuunkaan silloin. Sitä ei ymmärtänyt kukaan opettajakaan eikä lääkäri, koska kukaan ei koskaan ottanut asiaa puheeksi. Lapsen (jos puhutaan ala-asteikäisestä) on tyypillistä verrata omaa suoritustasoaan muihin, sillä yksi liikunnan elementti on kilpaileminen. Kilpaileminen sekä itsensä että muiden kanssa, mutta vertailu luo luonnollisen pohjan liikunnalle.

Monilla voi olla tietämättään jo lapsuudessa tällaisia motorisia vaikeuksia, joille löytyy selitys vasta aikuisiässä. Ymmärsin vasta lukion käytyäni, että motoriset kykyni eivät ole normaalit ja tämän vuoksi liikunta on aina ollut minulle vaikeaa. Muistan ala-asteelta ainoastaan negatiiviset kokemukseni liikunnasta: muut pomppivat, hyppivät, kiipesivät, pyörivät ja tekivät mitä vain ja minusta tuntui, että olin ainoa, joka ei niihin pystynyt. Olin myös aina ollut ns. “pyöreä lapsi” ja yläasteella tilanne muuttui myös lihavuudeksi.

Liikunnasta meni kaikki ilo ja motivaatio, kun opettajat pitivät vieressä tsemppipuheita “KYLLÄ SÄ PYSTYT, kaikki muutkin on pystyneet…hei anna mennä vaan rohkeasti.” Ja sitten se pettymys, kun et vaan pysty. Ongelman ytimeen pääsin käsiksi vasta aikuisiässä, kun äitini passitti minut ensimmäistä kertaa OIKEALLE ammattimaiselle fysioterapeutille. Viimein joku sanoi sen ääneen, mitä minä olin tiennyt jo kauan: tää sun motoriikka on kuule kroonistunut semmoiselle tasolle, että nyt pitää tehdä todella paljon töitä, että saadaan tämä normaaliksi. Tuo tieto helpotti, koska viimein ymmärsin, että kaikki ei ollutkaan johtunut siitä, että olisin surkea vaan siitä, että oikeasti siellä olisi ollut ihan korjattavaa - alusta alkaen. Ja se ei ole korjattavissa millään tsempillä vaan ihan puhtaalla työllä.

Aloitin harjoittelun: noudatin fysioterapeutin ohjeita orjallisesti ja pienen pienin askelin sain korjattua esim. kävelyäni, askellustani ja liikkuvuuttani. Eivät ne vieläkään mitään hyviä ole, mutta pelkästään lenkillä minulla on nykyään aivan mahtava fiilis, koska huomaan tekeväni yksinkertaiset asiat viimeinkin oikein. Matkat pidentyvät ja kunto paranee ja pikkuhiljaa olen löytänyt viimein liikunnasta sen lapsellisen ilon, joka minulta ympäristön paineessa riistettiin jo lapsena. Nyt ensimmäistä kertaa löydän sen kilpakumppanin itsestäni enkä siitä ihmisestä, joka seuraa minua vieressä.

Joku puhui joskus “liikuntatunnin” varausnumerosta: heikoimmat luonnollisesti tulevat valituksi viimeisenä. Ja opettaja saattaa joskus säälistä päästää heikoimmat valitsemaan, jotteivat he jäisi viimeisiksi. Tällaisella on paljon vaikutuksia nuoriin ja lapsiin: lapset ja nuoret ymmärtävät kyllä, miksi he pääsevät valitsemaan tai miksi heidät jätetään valitsematta. Edes lapsena en muista kertaakaan pitäneeni ketään tyhmänä, kun ei valinnut minua liikuntatunnin sählyjoukkueeseen. En minäkään olisi itseäni valinnut: hidas ja perässä vedettävä, tuskinpa ainakaan voitetaan. Tällaisilla asioilla on pitkäkestoisia vaikeuksia ja juurikin tällaiset epäonnistumiset siellä koululiikunnassa tuhoavat jokaisen “oman mahdollisuuden.”

Liikunnan iloa ei voi ostaa kaupasta, sitä ei voi oppia kirjasta vaan sen voi oppia ainoastaan tekemällä ja etsimällä itse. Juuri sen vuoksi olisi ensisijaisen tärkeää jättää se liikuntakasvatus perheille, ammattilaisille ja urheiluseuroille. Siellä ihmisiä lähestytään sen liikunnan ehdoilla ja siellä on ihmisiä, jotka oikeasti ymmärtävät nykyään, mistä asioista sitä elämäntapaa ja aitoa iloa lähdetään rakentamaan. Koululiikunnassa on sama ongelma kuin armeijassa: se pitää räätälöidä kaikille samanlaiseksi paidaksi, jossa väkisin aina joku joutuu väliintippujan asemaan. Nämä kokemukset seuraavat ihmisiä pitkälle aikuisikään ja tuollaiset kokemukset, jotka ovat kroonistuneet ovat todella vaikeita ohitettavia aikuisiässä.

Tämän vuoksi itse - kun olen jäällä maalivahtina - kersojen kanssa - korostan aina periaatteita:

  1. nauttikaa siitä, mitä teette ja iloitkaa liikunnasta.
  2. älkää kilpailko ketään muuta kuin itseänne vastaan ja uskaltaa itse asettaa omat rajanne ja odotuksenne
  3. uskaltaa tarttua sellaisiin haasteisiin jäällä, joihin itse haluatte tarttua. Jos koette jäävänne luistelussa jälkeen, uskaltaa itse kehittää itseänne ja löytää itse se asia, jota lähteä parantamaan.

Maalivahtina en koskaan unohda kehua yhtäkään kersaa, joka saa kiekon taakseni. Tiedän, että vaikka se olisi millainen hörppy tahansa ja minä en ole mikään mittari: positiivinen kokemus kertautuu tuhannesti enemmän kuin negatiivinen. Jos yksikin näistä pienistä löytää liikunnan ilon sieltä, että kiekko on minun selkäni takana niin se on sen arvoista.


#9

Toisaalta koululiikunta saattoi olla positiivinen kokemus niille kaikille, joilla ei ole tunnistamattomia rajoitteita siihen osallistumiseen.


#10

Nykyään on kaikki mahdolliset fitness ja wellness buumit. Tiedetään mitä syödä ja miten elää terveellisesti. Ihmiset harrastaa liikuntaa ja kuntoilee, mutta töihin kun tullaan linjalle, niin nopeesti alkaa paikkoja kremppaan. Eikö nykynuorilla kestä pää ykstoikkoista työtä vai eikö se kaikki crosfittaaminen ja kananmunien syönti sittenkään jeesaa kestään töissä linjalla?

Hämmästyttää.


#11

Niin. Tosin mitä nyt itse olen kuunnellut ihmisiä liittyen koululiikuntaan niin väittäisin, että aika monella on noita häpeän ja epäonnistumisen kokemuksia sieltä ihan roppakaupalla. En siis siltä osin ole yksittäistapaus.

Jos koululiikuntaan ei pystytä laittamaan sitä määrää resursseja, että siellä oikeasti pystytään näytettävästi löytämään keinoja viedä sitä yksilöä ja hänen omaa suhdettaan liikuntaan eteenpäin niin silloin mielestäni se kannattaa lopettaa turhana.

Pätee moneen muuhunkin opettamiseen eikä vain liikuntaan. Ja erityisesti koululiikuntaan ja siihen sellaisen yksilöllisen tason löytämiseen luulisi olevan jopa kannattavaa panostaa jo ihan kansantautien nimissä. Monta asiaa voi sillä liikuntatottumuksella välttää. Ja monet krempat töissäkin voi välttää sillä, että osaa edes alustavasti venytellä. :smiley:


#12

Näinhän se on, myös muiden kouluaineiden osalta, jotkut vihaa matikkaa, jotkut ruotsia, toiset liikuntaa ja toiset jotain muuta.


#13

Taitoaineita ei mielestäni pidä verrata ihan suorassa suhteessa muihin aineisiin. Lasken liikunnan, kuvaamataidon ja musiikin yms. taitoaineisiin. Minä vihaan matematiikkaa ja rakastan ruotsia, mutta en ole elämässäni ikinä kokenut traumatisoituneeni matematiikasta. Liikunnasta koulussa voin sanoa traumatisoituneeni ja en usko, että ihan samanlaisessa mittakaavassa vastaava onnistuisi matematiikassa.


#14

En tiedä kyllä, että onko joku jäänyt luokalle liikunnan takia. Ehdot on kyllä saanut, on tuttu liikunnanopettaja kertonut.


#15

Olemme kohta puoliin aika kaukana aiheesta, mutta kun kerran jatkoit aiheesta enemmänkin niin sanotaanko nyt näin, että taitoaineissa yleensä se tavoite on vähän toisenlainen ja ne mittarit tai attribuutit aika erilaisia. Jos kaikki ongelmat ratkeaisi sillä, että taitoaineista ei saisi arvosanaa niin olisiko se parempi niin? Uskotko, että minä olisin esim. välttänyt itseni vertaamisen muihin, jos ja kun minulla olisi ollut tiedossa, että saan kuitenkin sen seiskan todistukseen?

Taitoaineilla on se potentiaali tuottaa suurta henkilökohtaista iloa. Ehkä minä sitten olen kirjaviisas, mutta pärjäsin sellaisissa aineissa aina hyvin, joissa lukemalla ja kertaamalla saattoi yltää korkealle suoritustasolle. Liikunnassa oli mitään kykenemättä ja osaamatta vaikea päästä korkealle tasolle. Mutta liikunnan tavoite ei läheskään kaikille ole päästä korkealle tasolle vaan saavuttaa terveyttä, energiaa ja elämäniloa, jotka onneksi olen oppinut myöhemmässä vaiheessa elämässäni liikunnasta. Ilman koulua.


#16

Arvostan rehellistä viestiäsi, siinä on tuotu hyvin esiin haasteita joita on, ei ainoastaan liikunnan, vaan kaiken opettamisen suhteen. Olen joskus opettanut matematiikkaa nuorille jotka lukitsevat kaikki aistinsa kun kuulevat sanan matematiikka. Se oli haastavaa, välillä äärimmäisen turhauttavaa, mutta myös palkitsevaa ja se tunne kun sai jonkun oppilaan ajattelemaan että eihän tää matikka olekaan niin vaikeaa, oli hieno.

Toisilla on vaikeuksia oppia lukemaan, joillain vaikeuksia oppia kieliä, mutta et sinäkään varmastikaan ole sitä mieltä ettei noita aineita pitäisi koulussa opettaa koska se keskiverto oppilaan mukaan tapahtuva opettaminen turhauttaa monia. Sinun opettajasi ei ollut tehtäviensä tasolla, hänen olisi varmasti pitänyt osata tunnistaa mistä ongelmasi johtuivat. Silti liikunnan opettamisen tavoitteet ovat täysin samat kuin muidenkin aineiden: innostaa ja auttaa oppimaan. Jokainen opettaja haluaa että oppilaat oppivat ja kasvavat ihmisinä. Kaikkia ei kuitenkaan kukaan pysty auttamaan.

Sitä paitsi on n. kymmenen kertaa helpompaa opettaa nuorille liikunnan riemua kuin heidän vanhemmilleen. Kuten mitä tahansa ainetta. Osa saa kotoa innostusta harrastuksiin, osa ei. Siksi meillä on koululaitos että se pyrkii edes hiukan tasoittamaan tätä epätasa-arvoa.


#17

@tatesulo juuri siksi kirjoitin sen henkilökohtaisesta näkökulmasta, koska sekin kertoo jotain minusta ja siitä, kuinka tärkeää minulle olisi ollut onnistua liikunnassa.

Ajattelen edelleen, että liikunnasta on yksinkertaisesti ihmiselle niin paljon hyötyä elämässä ja jos siitä löytää sen ilon ja hyödyn niin siitä on todella paljon apua elämässä. Ja nimenomaan sellaista henkilökohtaista hyötyä, jota ei monesta muusta asiasta saa.

En edes halua ajatella, miten olisi käynyt, jos suhteeni liikuntaan ei olisi tämän hyvän fysioterapiakokemuksen myötä muuttunut aivan totaalisesti. Mutta hän oli elämäni ensimmäinen ihminen, joka puuttui siihen syyhyn, miksi jokin asia onnistunut. Kaikella on syynsä ja olennaista on löytää se syy, miksi näin on. Kun ymmärtää syyn ja aletaan astettain hoitamaan sitä niin kaikki asiat sen ympärillä alkavat purkautua.


#18

Kuulunkohan minä vielä nuorisoon? 19v on ikää siis. Aiemmin mainituista jutuista voin sanoa että alkoholiin en ole koskaan edes koskenut ja liikkua tykkään. Koulussa liikunta oli oikeastaan ainoa joka kiinnosti, sitä en toki välttämättä tiedä miltä tuntus olla se joka vikana aina valitaan kaikkeen. Ala-asteella olin joukkuelajeissa yleensä sitä parhaimmistoa. Koulujen välisissäkin olin futiksessa, salibandyssa ja jääkiekossa. Kertoo tosin ehkä enemmän meidän koulun tasosta kun minä siellä olin. Yläasteen olin liikuntapainoitteisessa koulussa joten en enää noihin koulujen välisiin päässyt. Mutta joka tapauksessa siis minä ainakin rakastan liikkumista. Tai no, hiihtää ei välttämättä jaksa.


#19

Kyllä ymmärrän näkökantasi oikein hyvin ja mielipiteesi on ihan yhtä oikea kuin minunkin. Minä lähestyn asiaa opettajan näkökulmasta, sinä tuot toisen perspektiivin ja sait minutkin ajattelemaan asiaa uudemman kerran. Minä voin kertoa että huonoin opettajakokemukseni oli yläasteen englanninopettaja. Hänen mielestään olin ilkeä ja tyhmä. Silloin oli lyhyen, keskipitkän ja laajan englannin taso-opetus. Halusin lukioon siksi opiskelin laajaa englantia. Hän halusi minun vaihtavan alemmas, muta en suostunut. Opettaja otti sen sitten henkilökohtaisena loukkauksena ja pisti minut viimeiseksi vuodeksi klinikalle, ettei tarvinnut opettaa. Pärjäsin vielä kokeissakin hyvin mutta opettaja luuli että lunttasin.

No pääsin lukioon ja loppujen lopuksi kirjoitin laudaturin englannista.


#20

Kouluhommissa vaan annetaan arvosanoja. Jotkut numerot tulee aiheesta ja jotkut ei. Joka aineessa toiset on parempia kuin toiset. Ja siitä voi tulla stressiä. Itse oli aivan p*ska esim. käsitöissä ja olen yhä. Tunnit olivat todella ahdistavia, kun ei osannut tehdä yhtään mitään. Ja muut osasi. Numeroksi sain yleensä 6, senkin lähinnä armosta. Liikunnassa sain yleensä seiskan, vaikka olin siinä mielestäni ihan hyvä. Ja vaikka liikunnanopettaja (uskovainen) oli kaikkien vihaama, silti hän ei onnistunut tuhoamaan kiinnostustani liikkumiseen. Monen muun kylläkin. Liikunnasta tulee hyvä olo ja mieli, uskon että paikat pysyy paremmassa kunnossa, kunhan ei vedä överiksi. Ja tuloksia voi saavuttaa vielä kypsemmällä iällä, jos haluaa. Täytyy vaan treenata. Eikä siinä todellakaan tarvita mitään opettajia. Vaikka 100 m ei menekään enää niin vikkelästi kuin lukiossa, niin esim. Cooperissa parhaan tulokseni tein yli 40 vuotiaana.

Mutta hiukan huolestuneena katselen joitakin nykynuorison edustajia. Parin kilometrin matkaakaan ei kävellen tai fillarilla voi tehdä. Ei ihme, jos kunto on romahtanut.