Nuoriso ennen ja nyt


#21

Nythän tämä muuttuu. Tulevaisuudessa annetaan ensimmäiset arvosanat yläasteen lopussa, siihen asti annetaan palautetta. Oppilaita yritetään opettaa tunnistamaan omat vahvuudet ja heikkoudet ja arviointiin lähdetään positiivisen kautta. Minusta suuntaus on hyvä, pakottaa opettajatkin arvioimaan oppilaita laaja-alaisemmin.


#22

Puolensa on tuossakin. Toisaalta jos 8 vuotta saa jotain ympäripyöreitä arvioita, niin voi olla shokki, kun yläasteen vai mikä yläkoulu se nykyään on, päättötodistus on heikko ja joutuu sillä hakemaan sitten esim. lukioon


#23

Kyllä. Kaikella on puolensa. Tiedän että on paljon opettajia jotka eivät tästä tykkää. Se muuttaa rutiineja ja vaatii enemmän ammattitaitoa opettajalta. Itse olen ammattiopettaja, meillä on jo pitkään arvioitu kurssit hyväksytty/hylätty ja vain tiettyistä kokonaisuuksista annetaan arvosana. Toisaalta väitän että nykynuoriso on jo tuossakin suhteessa fiksumpaa, osaavat arvioida itseään ja ymmärtävät ottaa vastuuta tekemisistään.


#24

Nykyään tuntuu että varsinkin tyttöjen keskuudessa koululiikunta on vaan jotenkin noloo! Tiedän pari liikunnanopettajaa ja kertoo turhautuvansa kun sinne tullaan pillifarkuissa seisoskeleen nurkkiin.
Pojat lähtee monesti helpommin mukaan vaikka ei niin osaisikaan.


(Jarkko Mäkinen | Titta på ylähylly!) #25

Tämä on ollut kyllä yksi mielenkiintoisimmista keskusteluista seurata ja päätinpä hypätä siihen mukaan.

Mitä tulee koululiikuntaan niin suorastaan rakastin sitä. Siellä pääsin näyttämään parhaiten kouluaineista mitä osasin ja halusin tehdä. Jääkiekko, pesäpallo, jalkapallo kaikki kävi. Olin useimmiten luokan parhaimmistoa. En tiedä kertoiko se meidän luokasta vai musta enemmän… Anyway, aina se parhaimmistoonkaan kuuluminen ei ollut herkkua.

Varsinkin kun valvova silmä vältti niin varsinkin kiekkoa pelatessa tuli runtua otettua. Muistankin erään kerran, kun olin ystäväni kanssa paikallisessa jäähallissa yleisöluisteluvuorolla syöttelemässä ja siihen tuli pari luokkalaistamme juttelemaan: mukava kaveri ja sitten eräs täysi ■■■■■ää. Ehdottivat että pelattaisiin sellaista peliä, jossa toinen pareista yrittää ottaa kiekkoa pois toiselta parilta.

Hetki siinä pelattiin kunnes tällä ei-niin-mukavalla henkilöllä paloi proppu, kun ei saannut riistettyä kiekkoa multa. Joko jallitin hänet tai syötin viime hetkellä ystävälleni. Hän oli tottunut koulussa siihen että hän oli “pomo” mutta nyt kun hänellä ei ollut hännystelijöitä mukana ja oltiin mun vahvuusalueella se oli aaaaivan liikaa. Siitä alkoi sitten jatkuva kampittaminen ja poikkarin antaminen.

Ajattelin jo että pitäisikö törmätä laitaan päin ja feikata loukkaantuminen, jos tämä vaikka oppisi jotain. Lopulta en sitä tehnyt, koska hän ei ollut oppinut ennenkään mistään opetuksista.

Siinä oli ehkä turhankin pitkä sepustus mutta minkäs sille voi kirjoitussuonta vetää. Sanoisin helpointa olleen “väliinputoajilla”. Ja väliinputoajilla tarkoitan heitä jotka eivät erottuneet joukosta oikein millään tavalla.

@peterra 'n kirjoituksen ansiosta opin taas hieman paremmin ymmärtämään toista ystävääni jolla on ollut läpi elämän hankaluuksia ehjänä pysymisessä. Osittain perimän sekä havaittavissa olevan pyöreyden takia. Hänellekin liikkatunnit olivat aina yhtä tuskaa ja ymmärsin silloin miksi mutta nyt ymmärrän vielä paremmin.

@Miksa Mä ainakin pidän yksitoikkoisesta työstä! :smile: Työ on yksinkertaista ja saa miettiä omiaan, kun ei tarvitse keskittyä niin paljoa työntekoon.

@seiskapakki Olen itsekin 19v ja koen olevani vielä nuori. :smile:

@GameOver Et ole ainoa huolissaan olija. Tämä liittyy osittain tuohon Miksan viestiin jossa ihmetellään että eikö fitness touhun pitäisi auttaa jaksamaan paremmin. Pitäisi JOS sitä tekisi. Mitä olen joskus koulun kautta käynyt salilla niin onhan se ollut ihme touhua. Salille tullaan mutta sitten siellä litkitään jotain protskujauhejuomaa, ehkä nostetaan vähän rautaa ja pum. Siinä se. Toki kyllä siellä on niitä ihan kunnolla vetäviä, en mä sitä väitä että kaikki olisivat vain hillujia.


#26

http://www.lts.fi/julkaisut/liikunta-ja-tiede/julkaisut/liikunta-ja-tiede/2013/4/artikkelit/nuorten-liikunta-aktiivisu

Tässä artikkelissa ihan tilastoina mainitsemasi asia:

Suomalaisnuorten liikunta-aktiivisuus vähenee iän karttuessa selvästi, pojilla jopa muita maita enemmän. 15-vuotiaista pojista enää vajaa viidennes täyttää liikuntasuosituksen, tytöistä joka kymmenes, käy ilmi WHO-Koululaistutkimuksesta.


(Jarkko Mäkinen | Titta på ylähylly!) #27

Lainasin tuosta @tatesulo 'n linkittämästä jutusta erään kohdan, joka sai muistiosaston hälytyskellot kilkattamaan.

“13–15 vuoden iässä urheiluseuroissa harrastavien keskuudessa on kasvava joukko niitä nuoria, joiden harrastusmotiivissa menestymisen halu vähenee ja elämyksellisyys, ”relahakuisuus” ja ”urheiluhengailu” liikuntaharrastuksen motiiveina voimistuvat.”

Muistan miten eräänä päivänä olin menossa ystäväni kanssa syömään koulunruokalaan. Jonossa hieman meitä edellä oli kaksi meitä muutaman vuoden nuorempaa jantteria. Molemmat pelasivat (en ole varma pelaavatko enää) paikallisen seuran junioreissa.

Molemmat kuuluivat kapteenistoon ja rehentelivät suureen ääneen miten valmentaja oli uhannut ottaa kirjaimet paidan rinnasta veks, jos heidän harjoittama joukkueelle haitaksi koituva perseily jatkuisi. Niitä puheita kuunnellessa silmissäni leimusi suoranainen viha ja inho. He elivät unelmaani ja käyttivät unelmoimani mahdollisuuden täydelliseen perseilyyn. Unelman, joka oli lähellä toteutua mutta samaan aikaan niin kaukana…

Heille seurajoukkueessa pelaaminen ilmeisesti oli vain “relahakuisuutta ja urheiluhengailua”.


#28

Minä kuulun ryhmään joka lopetti jääkiekkoilun kun olisi pitänyt treenata kesäisinkin ja ylipäätään siitä tuli liian “vakavaa” ja jos rehellisiä ollaan en olisi pärjännyt vaikka olisin treenannut kuinka. Että tässä tapauksessa ei mitään uutta auringon alla.

Edit. Sen unohdin mainita että silloin tilanne oli siinä mielessä eri että käytännössä kaikki halukkaat päsivät pelaamaan, kun oli kaupunginosajoukkueet. Niitä tais olla toistakymmentä


#29

Meillä oli ilmeisesti hyvä luokka, kun ei itelle ainakaan koskaan mitään runtua tullut. Jääkiekosta kun puhuit niin omalla luokalla oli kaksi jotka harrasti jääkiekkoa (minä(Tapparassa) ja se toinen(Ilveksessä)) ja annoimme runtua lähinnä toisillemme. Pelattiin siis tietenkin aina eri puolilla. Kerran toki pelattiin kahdestaan koko luokkaa vastaan. Voitettiin.

Ei liity kyl ketjuun ny mitenkään, mutta vastasinpahan kuitenkin.


#30

No kun tässä kaljoitellessa aletaan muistella niin kerrotaan yksi ei niin kaunis tarina koulun liikuntatunnilta. Pelailtiin jostain syystä 2v. vanhempien jätkien kanssa samaan aikaan. Olin luistellut takaperin kun yks ristimäkeläinen valopää teki jalkapyyhkäisyn ja olin kaatunut suoraan takaraivolleni. Heräsin vartin myöhemmin ja ihmettelin miksi makaan pukukopissa. No lähdin takas kentälle ja kaaduin tietty heti uudestaan. No sit tuli pari luokkakaveria taluttaan takas koppiin ja kertoi mitä oli tapahtunut.

Koulu ja lääkäri oli 50 metrin päässä, mutta ei sen vertaa että opettaja olis käskenyt taluttaa sinne asti. Ruumiit koppiin ja peli jatkuu. Jos opettaja nykyään toimisi noin se olis viimeinen opetustunti.


#31

Rupesin aiheesta innostuneena hakemaan niitä mahdollisia positiivisia kokemuksia sieltä ala-asteen ja yläasteen liikuntamaailmasta.

Positiivisin kokemus on ehdottomasti se, kun viidennellä luokalla kävin yksin leikkimässä maalivahtia paikallisella kentällä (jalkapallossa) ja yksi “kovempi” kaveri tuli potkimaan palloa sinne. Samalta luokalta hänkin. Ei oltu sitä ennen oltu juuri tekemisissä, mutta kelpasin seuraksi, kun ei ollut muita.

Nappasin tuurilla ja taidolla melkein jokaisen potkun kiinni ja seuraavalla tunnilla koulussa sama tyyppi halusi minut maalivahdiksi peliin. Sielläkin meni loistavasti ja sain parit kehut, että löytyihin joku paikka, missä säkin pärjäät. Siitä jäi hyvät muistot, mutta jalkapallo ei kantanut. Lopulta siirryin kentälle ja taas se sama surkeus jatkui - onnistumisesta riemastuneena luulin, että olisin siinäkin hyvä :smiley: En ollut ja lopulta lopputulos oli se, että sooloilin pelin ulkopuolella. Mutta rooli oli muuttunut: nyt minulle auottiin päätä siitä, etten koskaan syötä ja yritän vain itse tehdä maalia :wink:

Toinen positiivinen kokemus oli yläasteen liikuntapäivän luokkien väliset jääkiekkopelit. Tosin muistaakseni peliväline ei kyllä ollut kiekkoa nähnytkään, joku pehmeä pallo sekin oli. Joka tapauksessa silloin löysin heti joukkueesta roolin: meidän luokalla oli kaksi poikaa, jotka pelasivat jääkiekkoa. Arvaatte varmaan, mikä oli strategia peliin? No se, että minä ja kaksi muuta (yksi heistä maalivahti) seisovat selkä suorana maalin edessä ja yrittävät purkaa pelivälineen heti, kun se tulee lähelle, josta nämä kaksi sitten hyökkäävät ja taiteilevat maaleja. Strategia toimi: voitettiin yksi luokka, jossa oli NELJÄ harrastajaa, mutta ei yhtään maalivahtia koko jengissä. Meidän MV oli hyvä, joten heidän luokkansa hävisi, kun maalivahti imaisi toisessa päässä ja muut yrittivät voittaa neljällä meidän sumppupurkupuolustuksen.

Noh, tuli sitten sekin luokka vastaan, jolla oli kolme hyökkääjää ja kaksi ihan oikeaa puolustajaa. MV:kin sai jotain kiinni, joten ei päästy finaalii xD Haluaisin kyllä tuosta tapahtumasta edelleen videomateriaalia: luisteluni on vieläkin ihan hirveää, mutta en edes halua tietää, millaista se mahtoi tuolloin olla :smiley:


#32

Tässä kun oikein aletaan muistella niin kohta vaihdetaan päikseen mielipiteitä koululiikunnasta :grin:


#33

Teoria-aineet voivat olla tuskaa esimerkiksi piilevästä lukihäiriöstä kärsivälle.

Mutta tämähän se on kaiken laitoshoidon ongelma - optimitilanteessa se toimii ehkä 90%:lle, mutta lopuille ei. Toki laitos ja vastuuhenkilöt voivat prosenttiin omalla panoksellaan vaikuttaa.

Meikäläisen koululiikunnasta on jo aikaa. Yläasteella oli maikkana eräs voimistelusta innostunut, joukkuepelit laiminlyötiin, eikä kukaan tykännyt. Amiksessa taas opettaja varasi vakivuoron jäähallista, jossa höntsttiin kerran viikossa ja luistelutaidottomat salille - höntsääjät tykkäsivät, samoin yksi bodauksesta innostunut, loput pari jamppaa tuskin.


(「LIVE IS LIFE」) #34

Mä nyt skippasin aika monta viestiä, mutta noista liikuntatunnin varaustilaisuuksista, niin ihan lajista riippuen meikäläinen valittiin joko ensimmäisen viiden tai viimeisen viiden joukossa. Tai no, ala-asteella, jos oli rinnakkaisluokkalainen valitsemassa, niin loppupäässä mentiin, niin kuin meni about koko meidän luokka. Ja päinvastoin.

Ja sit se, että oliko koululiikunta positiivinen vai negatiivinen kokemus. Positiivinen se oli pääsääntöisesti, erityisesti kun pelattiin kiekkoa, sählyä tai sulkaa, negatiivinen, kun hiihdettiin, suunnistettiin, oltiin pelaavinaan lentopalloa tai vedettiin kuntotestejä(koska olin testeissä heikointa segmenttiä).

Peruskoulun teoriaopetus oli aika unista, no, ylä-asteella äikkä oli ihan mielenkiintoista.


#35

Koululiikunnan testeissä oli älyttömintä se, että niihin ei valmistauduttu tunneilla. Eihän matikassakaan tehdä tenttiä ilman laskuoppeja.


(Jarkko Mäkinen | Titta på ylähylly!) #36

Aivan takuulla sitten oli! Tosin se kaikenlainen härnääminen ja tökkiminen oli vain jatkoa oppitunneilta, välitunneilta jne. :rolling_eyes:

Toivottavasti tulevat polvet ymmärtävät kuinka perseestä kiusaaminen on ja lopettavat sen. Tosin näin jälkikäteen, kun olen asiaa pohtinut niin kiusattuna oleminen on ehkä sittenkin ollut enemmän parempi asia kuin huono. Mutta se ei poista sitä faktaa että se on äärimmäisen typerää ja joillekin kiusatuille se menee liian kovaa yli jolloin tuloksena voi olla ruumis tai ruumiita.


#37

Täytyy nyt tarttua tähän, kun itse kuuluin näihin tyttöihin, joita koululiikunta ahdisti. Murrosikäiset tytöt ovat usein todella epävarmoja itsestään ja kehostaan, ja se oikeasti tuntuu siinä iässä nöyryyttävältä mennä luokkatovereiden ja opettajan arvosteltavaksi. Ei pojillakaan varmasti aina helppoa ole, mutta teinitytöt osaavat olla toisilleen ihan käsittämättömän julmia, joten en yhtään ihmettele, että moni ei uskalla osallistua.

Itse siis vastustan nykymuotoista koululiikuntaa. Harrastin 11 vuotta kilpavoimistelua, joten olin suurimman osan peruskouluajastani tosi hyvässä kunnossa, mutta vihasin ja kammosin silti liikuntatunteja. Kukaan liikunnanopettaja ei koskaan luonut sellaista ilmapiiriä, missä liikunnasta olisi pystynyt nauttimaan, vaan kaikki toteutettiin mahdollisimman kaavamaisesti ja suorituskeskeisesti. Kivaa ei saanut olla vahingossakaan. Tähän kun vielä lisätään se, että vaikka kuinka parhaansa yritti, eikä silti saanut sitä tavoittelemaansa arvosanaa, lannistuminen oli taattu.

Mun mielestä taitoaineista ei pitäisi antaa arvosanaa juuri sen takia, että niiden pitäisi kannustaa ilmaisemaan itseään ja innostumaan uusista asioista, eikä lannistaa niitä, jotka eivät ole lahjakkaita. Moni on sanonut, että samaa voisi sanoa lukuaineista, mutta olen vähän eri mieltä. Lukuaineissa voi suurin osa oppilaista pärjätä yksinkertaisesti pänttäämisellä. Oppimis- tai keskittymisvaikeuksista ja lukihäiriöstä kärsiville on jo tarjolla erityisopetusta ja monenlaisia erityisjärjestelyitä. Jos jonkin tietyn aineen kanssa on vaikeaa, järjestetään usein tukiopetusta. Liikuntaan on vaan osallistuttava sellaisenaan.

Toki on erittäin huolestuttavaa, että nuorten liikkuminen on niin vähäistä. En tiedä, miten koululiikuntaa voisi ohjata siihen suuntaan, että se kannustaisi liikkumaan. Parasta tietysti olisi, että jokainen nuori saisi itse valita jonkun miellyttävän liikuntamuodon, eikä vuodesta toiseen tarvitsisi käydä läpi niitä samoja lajeja, joista suurimmasta osasta kukaan ei pidä.


(Jarkko Mäkinen | Titta på ylähylly!) #38

[quote]En tiedä, miten koululiikuntaa voisi ohjata siihen suuntaan, että se kannustaisi liikkumaan. Parasta tietysti olisi, että jokainen nuori saisi itse valita jonkun miellyttävän liikuntamuodon, eikä vuodesta toiseen tarvitsisi käydä läpi niitä samoja lajeja, joista suurimmasta osasta kukaan ei pidä.
[/quote]
Ylä-asteen ja lukion ajan oli käytäntö, että alkutunnista tehtiin yhteiset lämmittelyt ja sitten valittiin jokin päälaji. Jalkapallo, tennis jne. Jos joku ei halunnut pelata valittua lajia, vaihtoehtoina toimivat lenkkeily sekä kuntosali.

Mulla on epäilykseni innostiko tuo liikkumaan vapaa-ajallakin mutta ainakin tsäänsi annettiin tehdä jotain muuta kuin pelata valtaporukan kanssa.


#39

Tuohan kuulostaakin jo paljon paremmalta :slight_smile: Tietysti tuossakin on se ongelma, että kaikki eivät ehkä tykkää samoista lajeista kuin enemmistö, mutta on se silti paljon parempi vaihtoehto kuin se, että oppilaita ei kuunnella lainkaan! Ja hienoa, että annettiin vaihtoehto tehdä jotain muuta. Meillä ei todellakaan niin yläasteella kuin lukiossakaan oppilaat saaneet vaikuttaa liikuntatuntien sisältöön. Aina samat hiihto - uinti - suunnistus - pallopelit - kuntopiiri jne. Eikä todellakaan saanut lähteä lenkille tai salille, jos ei halunnut osallistua :smiley:


#40

Joillekin koululiikunta oli myrkkyä koulussa ja toisille taas matematiikka. Turhaan täällä niin negatiiviseen sävyyn koululiikunnasta puhutaan, kun sitä oli kuitenkin vain pari hassua tuntia viikossa pakollisena kaikille. Kaikki eivät ole kaikessa hyviä ja se on jo hyvä oppia nuorena, että ei sitä välttämättä olekaan niin erinomainen kaikessa mitä tekee.

Siitä olen onnellinen, että sain käydä peruskoulun ennen tätä nykyistä somevillitystä.