Aika kultaa muistot Tuo on käyty jo jokunen kerta läpi, mutta tuolla kaudella Tappara pelasi minun mielestäni ihan samanlaista kaksivaiheista peliä kuin Tapolan muillakin kausilla.
Tapparan valintoihin vaikutti aika paljon tuolla kaudella, mikä tilanne oli pelissä. Tappara esim. johdossa saattoi pelata tosi passiivista trappia, mutta jahdatessa Tapparan ja Tapolan loistavuus tuli näkyviin. Lyhyttä vaihtoa ja kiekko jatkuvasti takaisin hyökkäysalueelle.
Se, että kritisoi trappia tai viime kausia ei tarkoita, etteikö Tappara olisi pelannut Tapolan ensimmäisellä pätkällä loistavaa hyökkäyskiekkoa. Tappara pystyi esim. 2016-17 pelaamaan melkein jokaisessa pelissä pienillä siirroilla ylivoimaisia tilanteita maalin eteen.
Siinä myös oli paljon sitä pelitavan ulkopuolista eli Savinaisen, Peltolan ja Haapalan aivan huippukausi tuohon.
Pelikirjan merkitystä mielestäni hieman liioitellaan usein. Paljon enemmän on kiinni yksilöistä, heidän taidoistaan ja erityisesti sitoutumisesta, intohimosta ja joukkueen yhteishengestä. On tärkeää, että on jonkinlainen pelitapa, mutta millainen se on, ei ole niin merkityksellistä. Kunhan pelaajisto ostaa sen, ja joukkue pelaa yhteen hiileen.
Kyllä mä vähän ihmettelen näitä Liiga-pelaajien aliarviointeja ja pönkitystä sille, että pelaamisen täytyy tämän vuoksi olla kuin hidastetusta filmistä. Väittäisin että perusliigapelaajalla pelikäsitys ja -äly ovat korkeammalla kuin esimerkiksi NL:ssä (ent. NLA). Siellä kuitenkin vedetään astetta paria vauhdikkaampaa hokia kuin täällä. Tästä saimme viime kaudella Tampereellakin oivan oppitunnin. Valmentajat hommiin! Sitähän varten ne sinne on palkattu.
Laitetaas tänne, kun menee enemmän pelitapakeskustelun puolelle tämä.
Hyviä pointteja @peterra :lta. En nyt ihan päässyt vaan kiinni, että mistä sitten olit varovaisesti eri mieltä?
Jos puhutaan yleisellä tasolla, niin voiko mielestäsi siis nopeaa peliä (jos määritellään tämä siten, että pelataan runsaasti nopeita rytmejä (prässi, nopeat käännöt ylöspäin kiekollisena) verrattuna hitaisiin (träppi, viivelähdöt)) sitten pelata hitailla pelaajilla jonkinlaisella pelitavalla menestyksekkäästi? Minun mielestäni ei voi, koska nopeiden pelirytmien runsas käyttäminen (etenkin prässäämisen) vaatii nopeat + nopeuskestävät (hyvä kunto, urheilullisuus, että jaksavat prässätä runsaasti pelissä) pelaajat, jotta niitä on kannattavaa pelata runsaasti siten, että tilanteisiin ehditään ajoissa ja niissä voitetaan kaksinkamppailut eikä hävitä ja sitä kautta jouduta ehkä puolustamaan seuraavaksi vastustajan ylivoimahyökkäystä toiseen suuntaan.
Kiekollista peliä voi toki pyrkiä nopeuttamaan myös muulla tavalla. Tämän kauden alussa en ihan kauheasti seurannut tai muista enää, että minkälaisia pelitavallisia kokeiluita siellä oli, mutta sitä peliähän on viime vuosina koitettu myös nopeuttaa siten, että kiekollisena pakit kiskaisee omista pitkiä syöttöjä hyökkääjille vastustajan siniselle pidemmillä etäisyyksillä ja repaleisemmalla viisikolla kuin ennen. Toimii joskus joissain tilanteissa (esim. kun vastustaja vaihtaa samanaikaisesti), mutta jatkuvasti ei välttämättä. Ongelmaksi voi tulla syötönkatkot, melko seisovilta jaloilta lähteminen vastustajan siniseltä, vastustajan runsas aika reagoida pitkään syöttöön ja alivoimaiset hyökkäykset ja niistä kiekonmenetykset. Joissain tilanteissa toimii, mutta ei mielestäni jatkuvana taktiikkana. Sitten, jos vastustaja ehtiikin organisoitua ja syötellään pakki-pakki-syötöllä oman maalin edessä ja haetaan syöttölinjaa ja sitten omat hyökkääjät seisovat vastustajan sinisellä, niin ainoa vaihtoehto on melkeinpä ohjata kiekko päätyyn ja kiekottoman hyökkääjän ajaa täysillä perään. Jos se pelaaja ei ole kuitenkaan riittävän nopea, niin silloin vastustajan pakki ehtii kiekkoon ensimmäisenä, kiekottelee karvauksen ohi ja sitten onkin keskustassa tilaa ylivoimahyökkäykselle toiseen suuntaan.
Voittava tapa pelata kiekollista peliä? Joissain tilanteissa ja nopeilla hyökkääjillä ehkä, mutta yleisesti enpä tiedä.
Viihdyttävä tapa pelata näin jatkuvasti verrattuna siihen, että välillä ottaisi kiekollisena viisikon kasaan (hyökkääjät hakee vauhdit alhaalta) ja lähtisi viiveellä? Enpä tiedä siitäkään.
Itse pidän sekä parhaana että viihdyttävimpänä pelitapana sellaista, joka on monipuolinen ja melko yksityiskohtainen, josta löytyy kaikki eri rytmit, jossa parhaiten sopivia taktiikoita käytetään niille sopiviin tilanteisiin pelaajisto huomioiden ja jossa on jonkin verran tilaa myös luovuudelle pelikirjan raamien sisällä. Kokeiluja voi tehdä mielestäni alkukaudesta (muutenhan pelitapaan ei mitään kehittymistä saada), mutta sitten pitäisi arvioida, että onnistuivatko ne ja jos eivät, niin palata riittävän ajoissa takaisin kokeiluja edeltävään ennen pudotuspelejä, jotta se pelitapa olisi sitten pudotuspeleissä pelaajilla selkärangassa. Jos alkukauden kokeilut sitten onnistuivat, niin ne mukaan pudotuspeleihin asti.
Sen muistan ja tiedän että Westerlund teki Vierumäellä tutkimuksen jonka mukaan parhaat maalintekotilanteet tulevat kiekon riistoista. Pitää varmaan edelleen paikkansa, mutta tuolloin ajateltiin että heitetään kiekko kulmaan ja voitetaan kamppailu. Tapparan vuosituhannen alun tripla oli tätä.
Jaloslaisessa Meidän Pelissä ajatus kääntyi pelivälineen hallinnan suuntaan. Kun kiekko on omilla, se ei ole vastustajalla → vastustaja ei voi tehdä maalia. Ilmeisesti vaikutteita ainakin Espanjan jalkapallosta. Alivoimaisena ei kannata hyökätä (johtaa tod.näk. kiekon menetykseen) joten otetaan mieluummin porukka kasaan (viivelähtö 5vs5) tai vastaavasti palautetaan takaisin puolustajille.
Ainakin noista Westerlundin tutkimuksista saattaisi löytyä jotain tiivistelmiä vanhoista Jääkiekkolehdistä, tai myöhemmistä Kiekkolehdistä. Lehtien sisältö oli varsin substanssipitoinen verrattuna nykyiseen julkaisuun. Katsotaan jos jossain vaiheessa löytyy aikaa selata noita lävitse.
Varovaisesti olin ja olen eri mieltä, että yleisluontoinen johtopäätöksesi nopeiden pelaajien tarpeesta nopean pelin pelaamiseksi on peruslähtökohta. Näin ei mielestäni ole. Kiekolla ei ole keuhkoja. Esimerkiksi Tapparan kohdalla on helpompaa puhua pelihitaudesta, kun kiekolla tehdään paljon turhaa. Pelin rakenteessa riittää, että kiekollisella on nopeasti ainakin kaksi vaihtoehtoa, johon laittaa syöttö kolmen sekunnin sisällä. Kiekosta pitää luopua nopeasti, jos haluaa pelata oikeasti nopeaa peliä. Kun katsoo ruotsalaista jääkiekkoa niin yksi silmiinpistävä ero suomalaiseen on, ettei juurikaan ole kuljettelua. Kuljettelu on ainoastaan harkittua toimintaa, jos sitä on.
Rautakorpihan sai 2018 Tapparan pelin näennäisesti nopeaksi laittamalla pelaajat liikkumaan oikeasti. Ongelma vaan oli se, että ainoa, mikä oli nopeaa olivat pelaajat. Peli itsessään ei ollut.
@ljpp kirjoitti tuosta Espanjan jalkapallon vaikutuksesta ja jos olen oikein viisaammiltani ymmärtänyt, kiekonhallintapeli on nimenomaan noita peruja. Kiekolliselle (nyt ei puhuta mistään kulmapelistä vaan ihan vaan kiekon pitämisestä omilla) pyritään aina pitämään kaksi syöttösuuntaa auki. Jääkiekko kun on nopeampaa kuin jalkapallo niin se ei ole sama kolmio missä kiekotellaan, miehet vaihtuvat lennosta ja tässä pelaajien pitää osata lukea ja ennakoida, että missä tarttis olla.
Westerlund ja Summanen ovat tehneet vuonna 2000 kirjan Todellista sykettä jääkiekkoon, johon viitataan usein tutkimuksissa joita löytyy netin arkistoista. Toinen lainattu teos on Summasen 2005 tekemä kirja Meidän päivä.
Lisensiaatintyö. Merkkiteos yhtä kaikki. Tai ehkä tietysti alan ihmiset paremmin tietävät onko, mutta maallikolle päällisin puolin vaikuttavaa materiaalia ja huomioitiin muistaakseni aikoinaan Aamulehdessäkin.
Tiivistelmässä napsahti heti silmään tämä tietääkseni/muistaakseni Westerlundin tekemä keskeinen havainto.
Maalinteon kannalta hyökkäysalueen puolustuspelaamista voidaan pitää
erityisen tärkeänä, koska hyökkäysalueelta alkaneissa hyökkäyksissä
maalintekotehokkuus oli tilastollisesti merkitsevä suhteessa puolustusalueeseen
(p=0,006**) ja melkein merkitsevä suhteessa keskialueeseen (p=0,01*).
Jukalla ja Jussilla oli iso rooli, kun Suomi-kiekko nostettiin 2010-luvulla kärkimaiden tasolle. Ylen artikkelissa on haastattelupätkä 2009 vuoden Suomi-kiekon Tulevaisuusseminaarista, johon oli kutsuttu 200 jääkiekon toimijaa. Raimo Summanen antaa videossa kritiikkiä seminaaria kohtaan.
Westerlund otti tehtävän vastaan, mutta hänen tittelinsä oli valmennuksen ja koulutuksen johtaja. Westerlundin pesti jääkiekkoliitossa julkaistiin helmikuussa 2009.
Saman kevään toukokuussa Westerlund järjesti liiton kanssa Vierumäellä Suomi-kiekon Tulevaisuusseminaarin, johon kutsuttiin yli 200 suomalaisen jääkiekon “valmennuksen ja koulutuksen käytännön tekijää”.
Seminaarin tavoitteena oli selvittää suomalaisen jääkiekon sen ajan tilaa ja kehittää urheilua. Westerlundin seminaarista tekemän raportin mukaan ensisijaiseksi kehityskohteeksi nousi yksilön kehittäminen: painopisteinä yksilön pelirohkeus, pelitaito ja fyysiset ominaisuudet.
Raportin kaksi muuta Suomi-kiekon sisällöllistä kehityskohdetta olivat pelinopeuden ja maalinteon parantaminen. Kuulostaa vielä nytkin – lähes yhdeksän vuoden jälkeen – tuoreelta.
Westerlundin piti työskennellä valmennuksen ja koulutuksen johtajana kaksi vuotta. Hän kuitenkin jätti tehtävänsä keväällä 2010, ja jääkiekkoliiton huippu-urheilujohtajaksi nimitettiin Jukka Rautakorpi.
– Jukka oli näköpiirissä ja kuvioon tuli myös huippu-urheilun muutosryhmä, joten sovimme, että nopeutamme asioita. Jukka joutui vähän pahaan väliin, mutta hänellä oli niin kova osaaminen tehtävään, että päätös oli hyvä tehdä, Westerlund sanoo.
Seurojen ja liiton yhteistyö käynnistyi kunnolla syksyllä 2009, kun jääkiekkoliitto palkkasi Jussi Tapolan alle 16-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentajaksi. Tapola oli ensimmäinen päätoiminen nuorten maajoukkueen valmentaja jääkiekkoliitossa.
Tapolan ikäluokka olivat vuonna 1994 syntyneet. Samalla käynnistyivät liiton ja Tapolan tekemät seurakäynnit. Tavoitteena oli tarjota yksilöille entistä enemmän tukea myös maajoukkueen valmentajilta. Samalla seurat saivat tietoonsa liiton näkemyksiä kansainvälisistä tapahtumista.
Jussi Tapola oli järjestelmän ensimmäinen päätoiminen valmentaja, ja 1994-ikäluokka itse asiassa tärkeä esimerkki Suomi-kiekon 2010-luvun noususta.
Jussi Tapola työskenteli toista vuottaan HPK:n A-nuorten päävalmentajana, kun häntä pyydettiin Suomen alle 16-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentajaksi. Hän otti tehtävän vastaan ja työskenteli vielä kauden 2009-10 samaan aikaan HPK:n liigajoukkueen apuvalmentajana, kenenkäs muunkaan kuin Jukka Rautakorven vierellä.
Kaudet 2010-2012 Tapola keskittyi kuitenkin täysillä maajoukkuepestiinsä. Kolmen vuoden urakka päättyi Tshekin Brnossa alle 18-vuotiaiden MM-kisojen pronssiotteluun, jossa Kanada oli jatkoajan jälkeen vahvempi maalein 5-4.
Puolitoista vuotta myöhemmin ikäluokan alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa Malmössa Suomi juhli maailmanmestaruutta 16 vuoden tauon jälkeen.
Olin tuolloin mukana 99-syntyneiden toiminnassa ja silloin siirryttiin Nuori Suomesta siihen, että tehtiin tasosarjat, kun mentiin isolle kentälle.
Sitä nimenomaan perusteltiin sillä, että varaukset ovat romahtaneet, parhaiden pitää treenata ja pelata parhaiden kanssa.
Siinä oli joitakin vuosia vähän turbulenssia, että mitä saa tehdä. Tappara peluutti kahta alaikäisten joukkuetta vuotta ylempien sarjassa, tuo kiellettiin laittamalla kilpailusääntöihin raja koskien alaikäisiä.
Nuoremman pojan joukkueelle tapasin järjestää “pelitällejä”, joissa pelataan vanhemman ikäluokan säännöillä, liitto kielsi nuokin.
Sinänsä mielenkiintoista, että samassa Luimulan lisensiaatintyössä on sivulla 134 tällainen teksti:
”Aiemmassa tutkimuksessa todettiin, että pelitapana kiekon kuljettaminen hyökkäysalueelle suorassa hyökkäyksessä on tehokkaampi maalinteon kannalta kuin pelitapa, jossa tehdään keskialueella siirto ja pyritään sen jälkeen maalintekoon hyökkäysalueen riiston jälkeen (Thomas 2006). Tässä tutkimuksessa ei verrattu vastaavia tilanteita, vaan tutkimus kohdistettiin kiekollisen pelaajan ratkaisuun suorassa hyökkäyksessä ja siihen, tuodaanko kiekko hyökkäysalueelle laidasta vai keskeltä kenttää.”
Riistot hyökkäysalueella eivät ehkä aina tarkoita päätykiekkojen kautta tulleita riistoja, jos nuo Thomasin tulokset on luotettavia. Ehkä voivat olla myös träpin kärkikarvaajan riistoja. Lisäksi päätykiekko voi olla sellainen, jossa oma hyökkääjä on kiekossa ensin kiinni, jolloin peliväline pysyy koko ajan omalla joukkueella. Tällöin tuskin katsotaan sen olevan hyökkäysalueen kiekonriisto. Lisäksi, jos saat kiekonriiston vastustajalta omalla kenttäpuoliskollasi ja vastustaja tämän jälkeen riistää sen takaisin omalla kenttäpuoliskollasi, niin tästä ei syntynyt maalia vastustajan päähän, joten se heikentää puolustus- ja keskialueen riistoista aiheutuneiden maalien maalintekotehokkuuslukemia, mutta tällaisesta tilanteesta ei voi päätellä, että tämän johdosta päätyyn kiekon laittaminen olisi punaviivan jälkeen parempi kuin suorahyökkäys. Jos vastustaja ei olisi riistänyt takaisin ennen punaviivaa, niin tilanne olisi voinut johtaa kumpaan tahansa vaihtoehtoon, joko suorahyökkäykseen tai päätykiekkoon.
Itsellä on myös kyllä aina ollut sellainen käsitys, että jos suorahyökkäys vain on mahdollinen, niin se on keskimäärin tehokkaampi maalinteon kannalta kuin päätyyn kiekon heittäminen. Tosin suorahyökkäyksestähän voi myös seurata kiekon meneminen päätyyn esim. torjunnasta. Harvemmin kuitenkaan näkee, että kiekollinen ylin hyökkääjä heittäisi päätyyn, jos ei ole vastustajan paineen alla siinä kohtaa ja jos on tilaisuus ajaa kohti maalia kiekon kanssa.
Ok, tässä oma mielipiteeni eroaa. Sillä oletuksella, että vastustaja ei pelaa aivan tyhmästi. Nopea peli voidaan tietty määritellä eri tavoin.
Kiekolla ei ole keuhkoja, ihan hyvä sanonta. Sillä käsittääkseni viitataan siihen, että kiekko liikkuu nopeammin syötettäessä kuin kuljetettaessa. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska niiden pelaajienkin pitää liikkua omasta päästä kohti vastustajan päätä, jos halutaan maali tehdä. Jos ne pelaajat sitten liikkuvat kohti vastustajan päätä, mutta vastustajan pelaajat liikkuvat nopeammin, niin silloinhan vastustajan pelaajat ottavat ne kiinni ja sulkevat syötöt. Jos taas omat pelaajat ovat nopeampia kuin vastustajan pelaajat, niin nehän pääsevät irti niistä vapaaseen syöttötilaan, jolloin syöttö ilman riistoa on mahdollinen.
Tämä edellinen nyt ihan periaatteen 1vs1 -pelaamisen tasolla yksinkertaistettuna.
Kolmiopelit on mielestäni olennaisia, etenkin omassa päässä kiekoteltaessa ja hyökkäyksiin lähdössä, mutta kolmiopelissä käsittääkseni oletuksena on 3vs1 -tilanne (yksi karvaaja), jossa kiekotellaan karvaus pois kahdella eri syöttösuunnalla kolmella pelaajalla. Jos on 3vs3 -tilanne, jossa vastustajan pelaajat on nopeammat ja ovat kiinni omissa, niin syöttölinjat on kiinni.
Taidat määritellä nopean pelin vähän eri tavalla kuin itse tuossa aiemmin määrittelin eli kiekon nopea liikkuminen taitaa olla määritelmäsi nopealle pelille, kun taas omani oli runsas määrä nopeita pelirytmejä (prässi, nopeat käännöt). Periaatteen tasollahan määritelmäsi mukaan nopeaa peliä voisi tällöin olla esim. 20 peräkkäistä pakki-pakkisyöttöä omalla alueella, vaikka omat hyökkääjät lähes seisoisivat vastustajan sinisellä tuon ajan ja vastustaja odottaisi träpissä. Toki siinä omassa päädyssä olevan katsojan pää saattaisi liikkua oikealta vasemmalle ja takaisin kuin helmipöllöllä, mutta sitä ei usea pitäisi nopeana pelinä. Jos taas puhutaan prässitilanteista ja nopeista käännöstä kiekollisena, niin niissä pelaajan luistelunopeus tuo etua, koska prässitilanteessa ehtii ajoissa tilanteeseen, kun puolustavalla pelaajalla ei ole vielä kunnolla kiekko hallussa ja nopeassa käännössä voi päästä luistelemalla ylivoimahyökkäykseen ja välttää takakarvauksen.
Jos tarkoitat 2018 kevättä, niin laajasti en enää muista niin pitkälle, mutta mielestäni silloin ensimmäisessä finaalipelissä ainakin tehtiin juuri se virhe, että lähdettiin pelaamaan liikaa hitaita pelirytmejä (träppi ja viivelähtö) ja peli oli matalatempoista. Tyypillisestihän Tappara on ollut vahva noissa träpissä ja viivelähdöissä (etäisyydet, ajoitukset ym. toimineet hyvin, aika usein vastustajan hyökkäyksestä tullut riisto omassa träpissä) ja niillä voi voittaa myös, mutta ensimmäiseen finaalipeliin lähdettäessä 2018 asetelmana oli se, että Kärpät oli väsyneempi joukkue (7 peliä välierissä) ja Tappara tuoreempi (4 peliä välierissä). Tuolla asetelmalla olisi nähdäkseni ollut kannattavampaa painaa vaan täysillä päälle koko ajan, taklata runsaasti ja pitää peli kovatempoisena ennemmin kuin matalatempoinen ensimmäinen peli, joka vielä hävittiin. Tämä mielestäni, koska prässäämisellä voit myös pakottaa vastustajan aiemmin liikkeelle maalinsa takaa ja täten pitää tempoa yllä jatkuvasti pelissä. Kauden loppuanalyyseissä muistan tuosta finaalisarjasta näin kirjoittaneeni. Finaalisarjan loppua kohden muistaakseni myös muutettiin kovatempoisemmaksi peliä ja saatiin joitain voittoja, mutta Kärpät sai viimeisen Hakametsän pelin voiton, jonka jälkeen taisi haastattelussa JMA sanoa, että onneksi voittivat nyt, kun ei tiedä, että olisiko kunnolla jaksanut enää seiskapeliä pelata. Ylivoima taisi tosin olla aika heikkoa tuossa sarjassa myös.
Ei luistelunopeutta voi minunkaan mielestä sivuuttaa. Toki on pelaajia jotka ovat jalalla vahvoja, mutta ratkaisut hitaita – Liigan tasolla lienee tyypillistä että jollain osa-alueella on puutteita, koska muuten yksilö pelaisi jotain isompaa sarjaa.
Kärjistäminen helpottaa ajattelua - voisiko viiden “Olavi Vauhkosen” kentällinen edes teoriassa pelata nopeaa peliä?
Tuo on käyty jo jokunen kerta läpi, mutta tuolla kaudella Tappara pelasi minun mielestäni ihan samanlaista kaksivaiheista peliä kuin Tapolan muillakin kausilla.