Luottoa löytyy, aion katsoa jokaisen pelin tälläkin kaudella minkä vaan kykenen, meni miten meni. Aivan sama, omien kannattamisesta en luovu.
Mutta sitä tosiseikkaa se ei poista että tää runkosarjameininki mitä me ollaan nyt harrastettu turhauttaa ja pahasti. Viihdearvo on tosi vähissä, sitä ei vaan voi kiistää vaikka kuinka on kyse joukkueesta jota meistä monet on fanittaneet jo pikku-ipanasta ja fanitus siirtynyt isältä pojalle meiningillä. Juuri tuo peterran mainitsema toivotaan toivotaan meininki nyt vaan on se ainut valonkipinä tässä hommassa. Olen tälläkin hetkellä sitä mieltä että kyllä tää tästä lähtee ja katson asiaa posin kautta …mutta jos katson taakseppäin niin onhan se nyt turhautumista turhautumisen perään varsinkin runkosarjan osalta viime kausikin täynnä. Faktat on faktoja, turhaan niitä kiistää.
Joku tuossa jo mainitsi, että joko on mainittu pelaajien elekieli, kun se on kuulemma sellaista kotipsykologista höpötystä.
Pakko on kuitenkin mainita, että Tapparan esiintyminen myös joukkueena on “hajutonta ja mautonta” haastatteluissa. Pelaajat vakuuttelee kukin vuorollaan, että “hyvin pelattiin, vähän tarkemmin seuraavassa erässä ja omissa paikoissa pikkuisen tehokkuutta niin hyvä tästä tulee” ja “ollaan innoissamme, kun päästään pelaamaan.”
Minun käsitykseni siitä, mitä into on - on aika erilainen. Into on sitä, että se paistaa kaikesta, mitä teet. Tappara suoriutuu, mutta se ei innostu. Ei kehu kavereille, että meillä oli muuten pirun kivaa viikonloppuna. Se pelaa ja pelaa - jauhaa ja jauhaa. Rutiini on hieno asia, mutta arki tarvii myös intoa ja iloa. Sitä ei näy mistään - eikä se välity kenestäkään.
Minulla urheilun katsomisen suola on nähdä erilaisia yksilöitä ja heidän ratkaisujaan kentällä, kokea kuinka tunne tarttuu kentältä katsomoon ja katsomosta kentälle. Saat itse vahvasti elää mukana sitä peliä, bongata erilaisia osa-alueita, seurata tarkkaavaisesti omaa, tai vastustajan huippupelaajaa.
Pelissä tapahtuu jotain, josta riittää puheenaihetta kavereille. Spekuloidaan jonkun pelaajan heikoilla esityksillä, tarvitsisiko tämä uudet ketjukaverit. Ehdotetaan kaikenlaisia kokoonpanoja ja siirtoja. Kentällä onnistutaan ja epäonnistutaan. Tulee heikompia matseja, tulee huikeita matseja. Uuteen peliin lähdettäessä odottaa, kuka tänään nousee positiivisena esiin ratkaisijaksi.
Runkosarja on vuoristoratamainen matka, jossa mennään ja eletään hyviä ja huonoja hetkiä. Tappion kokema harmitus on suuri, mutta tappiot kuuluu urheiluun. Jos tiputaan puolivälierissä, sitten tiputaan ja spekuloidaan, mikä meni pieleen ja parannetaan ensi peliin tai kauteen. Ei maailma siihen kaadu. Jos Ilvekselle oltaisiin tiputtu, olisi se ollut kova paikka. Intoa Tapparaa ja seuraavaa kautta kohtaan se ei kuitenkaan olisi pienentänyt, ehkä jopa päinvastoin olisi ollut upea revanssihenki. Näistä tällaisista tarinoista minä nautin.
Minua huolettaakin huomattavasti enemmän, jos peliä katsoessa ei viihdy, vaikka kentällä on suosikkijengisi, mielenkiintoisella rosterilla. Ja tämä jatkuu käytännössä pelistä toiseen, ja nyt on puhe sentään jo toisesta kaudesta putkeen, kun sama tuntuu jatkuvan. Pelit ovat äärimmäisen tapahtumaköyhiä, vailla tarinoita, vailla intohimoa.
Tätä normaalia runkosarjan spekuloivaa, vaihtelevaa, mutta silti innostunutta tunnetta ei viime kaudella ollut, vaan valtavaa turhautumista. Mielestäni ensimmäinen hälyyttävä merkki itselläni oli viime vuonna joskus joulun tienoilla, kun en jaksanut pohtia edes Tapparan rosteria päässäni - tuntui, että se on ihan sama, kuka pelaa kenenkin kanssa, sillä ei ole kemiaa, ei ole tutkapareja… Ei ole yksilöitä.
Toinen ikävä merkki tuli siirtorajalla. Olin erittäin innoissani edelliskauden Parletin ja Lingletin hankinnoista, jotta pääsee miehet näkemään kentällä. Mutta, vuosi eteenpäin siirtoraja, ja käytännössä fiilis oli, että se on ihan sama, kuka tuonne tulee, sillä peli on sitä samaa joka tapauksessa. Tuolla ei yksilöt erotu, ei näy tunne, ei näy fiilis, ei näy intohimo. Pelaillaan pelejä pois ja koitetaan nyhjäistä se yksi maali niin, ettei omiin ainakaan mene. Mitään ei tapahdu. Kukaan ei mene eteenpäin. Kukaan ei ota ohjaksia.
Tuloksia: 2-1 rl, 0-2, 1-0 ja., sinänsä ei voisi valittaa, kun voittoja kuitenkin tulee ja runkosarjassa ollaan ihan hyvin mukana. Pitääkö tuntea huonoa omaatuntoa, jos näistä ei olekaan tyytyväinen? En kaipaa joukkueelta mitään täydellisyyttä. En vain voi sille mitään, että koen turhautumista. Kaikki on niin hemmetin kliinistä, mitään arvaamatonta ei tapahdu, “vau” -filistä ei synny, vaikka urheilun pitäisi olla nimenomaan kliinisyyden vastakohta, eli siellä mennään täysiä, annetaan itsestä kaikki, eletään tunteella, onnistutaan ja epäonnistutaan.
@peterra mainitsi tuossa ylempänä hyvin, kuinka Tappara on nimenomaan hajuton ja mauton. Ja se ei ollut sitä vielä toissa kaudella. Tällä hetkellä jotenkin ihan kuin pelaajatkin eristettäisiin ns. samaan muottiin. Ei oikein roisku, ei oikein rönsyile. Positiivisin merkki tällä kaudella on varmaan ollut Zaborsky. Ihmettelin, kuinka hänestäkin imettiin viime kaudella kaikki mentaliteetti ja mies valettiin ihan samaan muottiin, kuin kaikki muutkin hyökkääjät.
Kuten aiemmin jo mainittu Zabon omassa ketjussa niin nyt käy taas vaihteeksi suu kentällä sekä pelikavereille että tuomareille. Lienee myös vahinko, että ainoa yksilö, joka on kahdessa pelissä erottunut on ollut Zaborsky. Yrittää pirusti: karvaa kiekkoja vastustajalta, käynnistelee hyökkäyksiä ja rynnii vaikka yksin sinne päätyyn vääntämään, vaikka kaverit häipyy jo vaihtoon.
Tämä on se positiivisin - POSITIIVISIN - huomio, mitä Tapparan esiintymisestä voi tehdä. Vielä tarvitaan pari pelaajaa, joista paistaa *itutus kilometrin päähän. Suoraan sanoen huokaisen onnesta, kun joku hajottaa mailansa tai menee kiroillen vaihtoon. Erkinjuntista on ollut samoja merkkejä nähtävissä. Turhautuminen omaan suorittamiseen on Tapparan kohdalla se tärkein merkki tällä hetkellä. Turhautuminen nimittäin välittää viestin, että joukkue välittää siitä, mitä tapahtuu kentällä ja miltä siellä hommat näyttää.
Viime kaudella tätä turhautumista ei nähty juurikaan - kukaan ei tullut ulos silleen, että “perkele!” Hetkellinen muutos saatiin, kun Ojamäki avautui syksyllä haastattelussa, että pelaamisemme on sekavaa ja heikkotasoista. Sen jälkeen rupesi oikenemaan. Näitä tarvitaan nyt enemmän kuin yksi.
Monet valmentajat (mm Nieminen, Lehterä ym) ovat useasti maininneet pelipäivän olevan pelaajan juhlapäivä. Silloin pitäisi mitata pelaajan kehittymistä, viisikon kehittymistä, joukkueen kehittymistä ja valmennuksenkin kehittymistä. Jotenkin tämä juhlan tuntu on Tapparassa päästetty hiipumaan. Yksittäinen peli ei ole enää näytönpaikka yleisölle vaan osa pitkää prosessia, jonka kehittymistä pitäisi malttaa odottaa. Ja upeahan Tapparan menestysputki on ollut.
Kaipaisin kuitenkin enemmän tässä ja nyt ajattelua Tapparan peleihin. Salonen sanoi jossain haastattelussa oman roolinsa pienenemisestä, että valmennus oli kertonut alkavansa kouluttaa Kemiläistä alivoimaan kun oli selvinnyt että Salonen ei jatka. Kyllä tämä on aika lailla ristiriidassa tulosurheilun periaatteiden kanssa, joissa aina pyritään hakemaan parasta tulosta. Jos tähtäin on liian pitkällä, niin karrikoidusti voisi sanoa, että pyritäänkö runkosarjan ja pudotuspelien aikana valmistamaan pelaajia laadukkaaseen kesäharjoitteluun, jolle on asetettu tiukat tavoitteet.
Suitset vähän löyhemmälle, lisää vapauksia pelaamiseen ja pelirohkeuteen kannustamista valmennuksen puolelta. Valmennuksen näkemys pelin kehittämisestä toki taustalla. Ja ennen kaikkea lisää tunnetta!
Tässä tullaankin taas siihen, että mitä “sanattomia” viestejä valmennus lähettää pelaajille. Nyt varmaan on aika mennä nukkumaan, mutta pohdin edelleen sitä, miksi Rautakorpi on niin järkkymätön pelireagoinnissa.
Pelin lopussa - kaudesta toiseen - tuntuu, että pelaajat lyödään kentälle palkkapussin mukaan. Ihan sama, mitä tapahtuu niin tappiolla kentällä ovat aina samat pelaajat hakemassa sitä tasoitusta. Ei ole mitään “päivän esitys”-juttua vaan ne vaan on aina samat.
Toinen on se, että kun pitäisi kiriä käynnistellä niin ainoat reagoinnit on se, että kaksi nuorinta pelaajaa siirretään kiertoon. Tapparan tapauksessa kolmannessa erässä tappiolla tiivistys on se, että sieltä tippuu Levtchi, Utunen ja Moilanen tai Tanus pois pelaavasta kokoonpanosta. Välillä laitetaan penkin päähän istumaan, jos tekee yhden virheen.
Näitä ratkaisuja minä ihmettelen ja tuntuu, että niissä Rautakorpi on noin valovuoden Tapolaa jäljessä. Tapola laittoi kentälle pelin lopussa Dixonin kentän, joka oli neloskenttä, jos he olivat pelanneet hyvin. Ja sitten tulee joku P. Saravo ja tykittää pelin tasoihin 30 sec ennen loppua takatolpalta.
Pelireagoinnista samaa mieltä, jos jollain tuntuu jokin päivä kulkevan, niin ei ainakaan sitten sitä yksilöä penkin päähän.
Toisaalta pidin myös siitä, kun Manner puhui, kuinka lukitsi kaksi kärkikenttää jo varhain ja sanoi, että hänellä on täysi luotto heihin, eikä heitä sieltä vaihdeta, vaan se on heidän käsissä nyt näyttää ja johtaa joukkoja edestä. Sitten valmennus tukee näitä pelaajia parhaansa mukaan.
Se, mikä erosi sitten muuten tyypillisestä hierarkia -syystemistä, oli se, että kolmoskentässä ja neloskentässä oli jatkuvasti näytönpaikkoja “kiikun kaakun” Liiga-tason kavereille, mutta lopulta tämä kääntyi pitkässä juoksussa voimavaraksi.
Itse en yksinkertaisesti käsitä, miksei Tanus ja Moilanen voineet pelata jotain yksittäistä runkosarjapeliä loppuun. Tulos oli molemmissa peleissä huono, ja samalla syötiin vähän nuorien kiekkoilijoiden itseluottamusta. Se oli juuri sitä virheiden kyttäämistä, josta voitaisiin jo päästä eroon.
Viime pelissä kerhoa vastaan oli tilanne, jossa päästiin vasemman laidan kautta 3-2 -hyökkäykseen. Laiturilla olisi ollut sauma laittaa kiekko sentterille, jolloin tämä olisi joko päässyt yksin maalivahtia vastaan, tai vähintään 2-1 -hyökkäykseen.
Mitä teki laituri? Heitti kiekon vasemmalta pitkänä päätyyn. Mitä helvettiä?
Taas mennään sitä samaa viime kauden paskaa, että kiekko kulmaan vaikka väkisin. Tätä ihan samaa kritisoin jo viime kaudella.
Vaikuttaa siltä, että Rautakorpi mieluummin häviää 1-2 kuin voittaa 6-5.
PS. Edit. Mikä ihme on syynä esim. siihen, että rankkareita vetää 2 x Malinen (0 maalia) ja 0 x Kuusela?
Syitähän voi tuohon rankkarihommaan olla monia, sillä tapoja päättää ampujat on myös. Voi olla, ettei Krisse vaikka tykkää ampua. Voi olla että haetaan onnistumisia vähemmän osuneille kavereille. Voi olla, että Malinen vetelee reeneissä hyvällä prosentilla sisään. Voi olla, että Malinen on Rautakorven luottomies siihenkin hommaan ja täten koutsin sokea piste. Oikeaa vastausta pitäisi kysyä Rautakorvelta, tai vaihtoehtoisesti koutsilta, joka ampujat päättää.
Hieno kirjoitus kaiken kaikkiaan ja tunnelmat kuin omalta näppäimistöltä suurimman osan peleistä jälkeen. Hienosti puettu sanoiksi varmasti monen meidän kannattajan kokemus Tapparan pelaamisesta viime sekä tällä kaudella. Peleistä ei yksinkertaisesti jää MITÄÄN kerrottavaa jälkipolville. Tosiaan esimerkkinä sitä tuli ennen muinoin aina kehaistua pelipäivän jälkeen kavereille, että “Hei katoppas eiliseltä klippi Tapparan pelistä, kun Lehterä/Palola/Jormakka/Salmela/Barkov/Laine/Savinainen/Haapala tekee sellaisen harhautuksen/maalin/taklauksen/syötön/kuvion/MOKAN, jota et oo hetkeen nähny !”. Tapparan peleissä oli vauhtia, tunnetta, vaarallisia tilanteita ja ennen kaikkea sitä rakkautta jääkiekkoa kohtaan, mitä mielestäni hyvästä joukkueesta pitää löytyä. Nyt ollaan menty tosiaan virkamies-vaihteella jo reilu vuosi-pari, jolloin pääosin on näyttänyt että joukkuetta ei ihan 100% kiinnosta. Yritystä kyllä löytyy, mutta se on sellaista pakonomaista, sellaista “no mää oon töissä täällä”- asennetta. Kuitenkin jääkiekko kai lähes jokaiselle pelaajalle lienee se unelma-ammatti, niin luulisi sen myös näkyvän jäällä silloin kun pelistä nautitaan täysillä.
Tässäpä tuota samaa aihetta hyvin tiivistettynä. Meillä aina sanotaan, että tulos on tärkein. Ehkä jopa unohdetaan se, että myös se 0-1 tai 1-2 tappio näyttäisi olevan “hyvä” tulos. Kunhan vaan ei missään nimessä lähdetä mihinkään maali-iloitteluun, josta aina haastatteluissa jopa Tapparan valmennus aina toteaa että “olipa karmea peli”. Maalien tekemisestä on tehty samaan aikaan sekä hyve että synti. Se on hyve silloin, kun voitetaan, mutta vain jos voitto on vähämaalinen. Kaikissa muissa tapauksissa mennäänkin sitten synnin puolelle.
Tästä myös samaa mieltä 100%. Yleensähän kehitystä tapahtuu eniten silloin, kun tehdään virheitä. Tapparan peli on nyt useamman vuoden perustunut VIRHEIDEN PELKOON/VÄLTTELYYN, joka tuottaa varmasti tasaisempaa tulosta, mutta samalla mielestäni vie myös paljon pohjaa kehitykseltä ja nuorten penkittämisellä virheiden jälkeen vielä edelleen ylikorostetaan virheiden merkitystä. Minun mielestäni virheitä saa tulla varsinkin alkukaudesta enemmänkin, samoin myös tappioita. Mutta kyllä pelissä pitäisi näkyä se yrittämisen ja pelaamisen riemu ja tunnetaso. Eihän kukaan kehity sillä, että käsketään välttämään kaikkia poikittaissyöttöjä tai jättöjä sinisen päällä, kun niistä voi tulla se vastahyökkäys. Ei tietenkään tarvitse typerästi pelata, mutta kyllä jotenkin tuo varman päälle pelaaminen ja virheiden/maalien välttely näkyy Tapparan pelaamisessa, ja siitä haluaisin päästä eroon pikimmiten.
Tähän on hyvä lopettaa tämä kokonaisuus. Erittäin hyvin sanottu. Itsekin nimenomaan haluan nähdä sen ilon, innon ja pilkkeen pelaajan silmäkulmassa ottelun aikana. Esimerkkinä HPK:n tasoitusmaali. Milloin, ehkä joitain pudotuspelien maaleja lukuunottamatta, on Tapparassa nähty puoliksikaan yhtä kova, spontaani ja riehakas koko joukkueen riemuisa tuuletus ?? Väitän että siitä on jokunen vuosi aikaa…
Täällä nostellaan jatkuvasti esiin, kuinka Tappara lyö kiekkoa päätyyn, ränniin tms. ja usein se ei sieltä johda minnekkään. En voi olla laskematta, että 1+1=47. Rautakorpi puhuu jatkuvasti pelaajien vastuusta ja sen kasvavasta määrästä. Mitä jos tuo onkin oikeasti peliä, mitä joukkue haluaa pelata? Katsomoon tuo näyttää välillä ison kaukalon NHL-kiekolta, taitotasoltaan heikommilla jätkillä. Onhan siitä osa ex-pelaajistakin valitellut, kuinka seisoskelu on tylsää.
Itselleni herää monista tunnelmoinneista, vaatimuksista ja julistuksista kyllä todella vahvat ja klassiset menestykseen tottumisen ja turtumisen vaikutelmat. Voin tälle suunnilleen yhtä vähän mitään kuin sille, kun itse peli toisinaan on sekaisin ja ponnetonta, ja kun sen silloin luonnollisesti toivoo olevan paljon parempaa, tai edes suoraviivaisempaa ja yritteliäämpää.
Siihenkin on vähän vaikea uskoa, että voittamisella vs. häviämisellä ei olisi suurta merkitystä (kannattajille). Tuntuu päin vastoin siltä, että viimeisimmät tulokset vaikuttavat erilaisiin näköaloihin todella paljon, ja yksittäistenkin tappioiden sietäminen on melko vaikeaa. Kun peli tietty samalla on ollut hakusessa, niin myös erilaiset ilmeiset, mahdolliset ja kuvitellutkin ongelmat (pitkiltäkin ajoilta) löytyvät helposti suurennuslasin alle.
Ei tietenkään voi mitenkään kieltää eikä olla sympatisoimatta sitä, miten huonon pelin seuraaminen rassaa, yleensä sitä enemmän mitä aktiivisemmin ja lähempää tapahtuu. Mutta väkisin nousee vähän mieleen myös kysymys siitä, muistetaanko enää oikein sitä, millaista meno todella on, kun runkosarjoissa ei sijoituta sillä “tylsällä”, hyvään puolustuspeliin nojaavalla ja voittavalla suorittamisella joka vuosi kolmen parhaan joukkoon vaan kamppaillaan enemmän pääsystä pudotuspeleihin, pelin perustavien ja laaja-alaisten ongelmien, haavoittuvuuksien ja heilahtelujen kanssa kipuillen(?). Tai kun pärjätään mukavasti runkosarjajoukkueena, mutta playoffeissa kovemmat ja rutinoituneemmat vastustajat tulevat nopeasti ylittämättömänä seinänä eteen, kevät loppuu lyhyeen, ja menestyshaaveet kaatuvat tylysti.
Hyvän runkosarjapelaamisen tärkein avain on yleensä tasainen ja tuloksekas suorittaminen. Juuri sitä Tappara on kaikkine ns. “tylsyyksineen” viime vuosina edustanut. Se on vaikea voitettava jopa vaisumpina iltoinaan ja jaksoinaan ja kamppailee pisteistä tasaisesti, kuten pitkässä sarjassa pitää menestyvän joukkueen kohdalla nimenomaan aina olla. Tämä luo sitten pohjat ja pääsyt pudotuspeleihin, joihin tavoitteet on asetettu alusta saakka ja joissa kumman usein vielä menestytäänkin.
Itse en vaihtaisi näitä peruskiviä mihinkään muuhun, vaikka matkan varrella paljon toivomisen varoja tietysti (aina) onkin. Ne ovat kuitenkin jotain toissijaisia asioita suhteessa mainittuihin, lopulta.
Viime keväältä, runkosarjan lopulta muistan jonkin sellaisen hetken, jossa nihkeänlaisia peliesityksiä sätittiin palstalla ja joukkueen “elekielistä” ja henkisistä tiloistakin maalailtiin jo (taas) jos jonkinlaisia kauhukuvia. Sitten joku tuli ja kertoi, että ei joukkueessa tällaisia mietitä vaan meininki on pelaajilla kuulemma hyvä ja innokas kohti kevättä - se vaikutti siinä vaiheessa yleisesti jo lähinnä yllättävältä, oudolta ja melkein epäilyttävältä “uutiselta”. Muutaman viikon päästä alkoivat sitten pleijarit, joissa mentiin totuttuun tapaan finaaleihin… (Mitä sitäkin kai paikoin jo väheksytään, kun tuli tylsää hopeaa tylsän runkosarjan päätteeksi, mutta kuitenkin.)
Pirujani kävin katselemassa myös viime vuoden loka-marraskuun peliesityskommentointeja. Kun syyskuun tarpominen kääntyi 14 ottelun pisteputkeksi. Oli melko kiintoisaa juttua sekin, suhteessa vaikka nykyisiin puheisiin läpitympeästä viime kaudesta, tai toisaalta myös ajatuksiin nykyisistä joukkueen ja pelin ongelmista.
Vaan turhahan näistä kai on liikoja vängätä, ja kokemuksensa, näkökulmansa sekä asenteensa tietenkin kullakin. (Itse olen kai nykyisin se vähän harvinaisempi “keikallakävijä”, jota vanhan suosikin vaisumman vedon todistaminen tietty harmittaa mutta sekin kääntyy yleensä kohta uudeksi huviksi, kun tuli sentään nähtyä taas legenda livenä ja hyvää odotettavaa on kuitenkin edessäkin…)
Pahoittelut ylipitkästä tuotoksesta ja mahdollisista toistoista. Toivottavasti Tappara tarjoilee kauden mittaan monipuolisia ilon & kuohunnan aiheita seuraajilleen. Kohentuvia syyspelejä itse kullekin!
Onko Tappara lyönyt tällä kaudella kiekkoa korostetusti päätyyn?
En ole asiaan kahdessa ensimmäisessä pelissä kiinnittänyt huomiota. Ilves-pelissä saattoi olla, mutta päädytys onkin yksi vakiotapa pyrkiä ohittamaan vastustajan 0-5 trap (ei tosin tuottanut tulosta).
Ihan mutuna ja aamu-unisena väittäisin että Tappara on kyllä tällä kaudella pyrkinyt tulemaan hyökkäysalueelle kiekollisena.
Pitää muistaa, että palstalla on ehkä kourallinen äänekkäitä näissä synkissä tunnelmissa. Ehkä se vähän vääristää todellisuutta.
En sano, että heidän tunteensa on vääriä, minkä tunteilleen voi, mutta on kuitenkin lohdullista, että ne ovat vain sen kourallisen mielipiteitä.
Ei sillä, kyllä varmaan moni muukin ajattelee samalla tavalla, mutta esim. viime kaudella palstan äänekkäimpien negatiivisuus ei näkynyt juurikaan yleisömäärissä.
Tätä kautta ei osaa ennustaa, kun ei ole kristallipalloa. Mutta tietysti pelin pitää tässä matkalla joukkueellakin parantua.
Ilvestä vastaan toisessa ja kolmannessa erässä heitettiin todella paljon päätyyn. Syynä tähän hitaat lähdöt ja Ilveksen trap…Tosin se päätyyn heitto ei Tapparalla toimi, kun se on vasta viimeinen keino ja kukaan ei ole menossa antamaan painetta tai riistämään kiekkoa, vaan kaikki seisoo sinisellä pysähtyneenä.
Hitaissa lähdöissä hidasta pitäisi olla vain lähtö. Ensimmäisen syötön jälkeen pitäisi olla jo jatkuvaa liikettä vastustajan päätyyn saakka. Siis onnistuneessa hyökkäyksessä. Seisovilta jaloilta on vaikea päästä päätykiekkoihin ja vastustajan pakilla on kaikki aika noutaa kiekko. Se on vaan käytännössä luopumista kiekosta.
Näinhän se on…taisin kirjoittaa vähän väärin, mut ymmärrät pointin…kiekko ei irtoa pakin lavasta ja hyökkääjät joutuu pysähtymään siniviivalle ja sen jälkeen heitetään päätyyn.
Täytyy sanoa, ettei Levchi ja kumppanit ole missään nimessä vakuuttaneet kahdessa ensimmäisessä pelissä. Tosin ei juuri kukaan muukaan, mutta selväksi on käymässä se ettei myöskään Levchistä ole liigaan syömähammasta vieläkään. Ipa pelissä Tanus ja Levchi otti tyhmät jäähyt joista ensimmäisen kohdalla verkko soi.
Ei kirves kaivoon lennä, tässä ois vielä 29 kotipeliä jäljellä ja ne seuraan hallissa; vaatii pientä terapeuttista avautumista aika ajoin jottei ne pahimmat höyryt purkaudu hallissa. Ja siihen tämä foorumi tarjoaa täydellisen mahdollisuuden. Ja lisänä pääsee vielä lueskelemaan kanssakirjoittajien varsin oivia analyysejä pelin kipupisteistä ja konkreettisia ehdotuksia siitä kuinka kehittää peliä lennokkaammaksi.
