Aika monet suomalaiset urheilun seuraajat muuttuvat pessimisteiksi ja omiensa lyttääjiksi, jos toivottua menestystä ei näytä tulevan. Jääkiekossa syylliseksi löydetään useimmiten valmentajat, joskus sellaiset pelaajatkin, joilta odotetaan enemmän.
Joukkue tekee pitkän matkan ja kasvaa sen aikana. Pitäisikö faninkin kasvaa ja kehittyä? Fanien positiivisuudella ja negatiivisuudella on vaikutuksensa silläkin. Varsinkin otteluita hallissa seuraavat ovat joukkueen kuudes kenttäpelaaja.
Tunnustan itse kritisoineeni hyvin negatiiviseen sävyyn Jukka Jalosta hänen ensimmäisinä vuosinaan Leijonien päävalmentajana. Onneksi oli sellaisiakin, jotka näkivät Jalosen potentiaalin ja kannustivat häntä työssään. Kaikki tietävät nyt, mihin hän on pystynyt.
Aion yrittää jatkossa vain kannustaa omiani, olivat he sitten ykkösiä tai yhdensiätoista. Ja kausi tai turnaus eivät ole milloinkaan ohi, ennen kuin ne ovat ohi.
Muidenkin ajatuksia, kokemuksia ja pohdintoja toivoisin tähän ketjuun. Fanien positiivisuudesta ja negatiivisuudesta, kannustamisesta ja lyttäämisestä. (Tälle oli vaikea keksiä otsikkoa.)
Tuen, mutta välillä se peittyy vahvasti tunteiden alle. Haluan joukkueelta paljon ja haluan siltä kovaa taistelua ja voittoja ennen kaikkea. Se tuntuu välillä yksinkertaisesti liian pahalta, että hävitään, vaikka tiedetään mihin pystytään. Viime kaudella olin valmis lynkkaamaan Tapolan, mutta pyörsin päätökseni joskus jouluna. Silloin alkoi tuntua, että tilanne ei enää aukea kuitenkaan. Aukesi se sitten kuitenkin. Lopulta olin ihan tyytyväinen keväästä ja matka oli todellinen elämys. Viime kausi ei unohdu multa koskaan, se oli sellainen vuoristorata alusta loppuun, että harvoin pääsee tuollaista kokemaan.
Keväällä, kun Lukkoa vastaan pelattiin, sen aisti koko Tampereesta, että nyt tämä kaupunki hengittää ja elää jääkiekkoa. Juuri noiden kokemuksien takia mä rakastan Tapparaa ja jääkiekkoa. Sellaisessa yhteisöllisyydessä ja yhteisessä tavoitteessa on jotain todella upeaa.
Matkan varrella tulee hetkiä, että usko meinaa loppua, mutta ne on hetkittäisiä. Annan itselleni aina uuden mahdollisuuden olla eri mieltä. Vihaan yleistä negatiivisuutta, mutta lopulta yleinen negatiivisuus yleensä tarkoittaa ainoastaan sitä, että ihmiset välittävät. Tapparan kannattajat ovat intohimoisia, se näkyy niin hyvässä kuin pahassa ja se on inhimillistä
Täys tuki pelaajille.Se on selvä ollu aina. Peaajat ok, mut luotto ei riitä Tapolaan. Siinä Tapolan p-kirjassa on jotain, joka ei aukeee mulle. Joku viiisampi vois tehdä jonkun äänestysjutun Tapparan seuraavasta valkusta.
Meillä on ainakin 20 000 kannattajaa, jotka eivät suolla paskaa ja kuraa joukkueen päälle julkisesti.
Sitten on 20 nimimerkkiä, jotka ruikuttaa ja uikuttaa joka tappiosta tai huonosta pelistä ottaen sylkykupiksi jonkun joukkueesta. Huono kello kauas kuuluu…
Täysi tuki aina, vaikka huonommin menisikin. Olen pohjaltani suuri optimisti, joka selittää ainakin osaksi tuon. Olen myös ollut aika paljon ulkomailla, vuosia, josta aikanaan saanut myös urheiluun mukaani tuon kulttuurin jossa kannustetaan aina, miten vain meneekin.
Itse asiassa ihmettelen joskus tälläkin palstalla olevaa ylikriittistä mentaliteettia, jossa keskiössä tuntuu olevan monesti oman joukkueen arvostelu, eikä niinkään kriittisillä hetkillä annettu tuki.
Olen sitä mieltä, että Tapparan rosteri, joukkue ja johto, ovat kaikki liigan vähiten tukea saavassa ääripäässä, siis omalta yleisöltään. Siltä puuttuu se ns. 7:s pelaaja, koska Tapparan kannattajat ja yleisö ei kovin helposti tue jos menee huonosti. Sitten kun menee hyvin, silloin kaikki ja muutamat muutkin ovat kyllä mukana.
Tämä lienee historiasta ja on syvällä, joskus tuntuu että on vähän liiankin syvällä.
Mielenkiintoinen aihe josta itsekin mietin ketjun perustamista!
Pyrin aina kannustamaan omia loppuun asti. Vaikka häviöllä oltaisiin niin aina elää se toivon kipinä että tästä vielä noustaan.
Itseä välillä vähän ahdistaa somessa ja foorumeilla rehottava yltiönegatiivisuus omaa joukkuetta kohtaan (ja tätä esiintyy kyllä ihan jokaisen joukkueen kannattajissa). Kun vaikka joukkue voittaisikin niin sekään ei aina kaikille riitä. Joko peli ei ollut viihdyttävää tai meni helppo omalle molkelle tai jotain muuta sössittiin. Ainahan löytyy jotain huonoa jos sitä väen vängällä etsitään. Mutta ehkä se vaan on sitten suomalainen tapa? En tiedä. Ja onhan se hyvä juttu että oman joukkueen pärjääminen (tai “pärjäämättömyys”) herättää voimakkaita tunteita. Silloinhan huomaa että se oma seura on todella tärkeä. Pahintahan olisi välinpitämättömyyden tunne niin voitosta kuin häviöstäkin.
Nykyaikana taitaa monesti tunne mennä järjen edelle kun kirjoittaa vaikkapa pelin tiimellyksessä otteluseuranta-ketjuun. Ja onhan se ihan ymmärrettävääkin… pelin seuraaminen kun voi olla aika tunteiden vuoristorataa niin objektiivinen kommentointi voi olla hyvinkin vaikeaa. Ja tarviiko sen nyt ollakaan (kunhan ei henkilökohtaisuuksiin mennä). Semmonen mitä en itse tajua on ne jotka jo lähtökohtaisesti on asenteella: “Me ollaan hävitty tää peli/kausi/mestaruus” tai “Pelaajan X kanssa ei tulla ikinä sitä tai tätä voittamaan”. Tietysti jokainen saa omalla tyylillään kannattaa joukkuettaan ja pessimistihän ei ikinä pety. Itse pyrin olemaan vähintään varovainen optimisti Never say never ja päätyyn mennään!
Kirvesrintojen kannatukseni olisi lopahtanut jo moneen kertaan mikäli huonojen esitysten jälkeen en luottaisi parempaan jatkossa. Tuhansien näkemieni otteluiden joukossa on varmaan satoja rimanalituksia, niitä vaan tulee, sille ei mahda mitään. Ihmiset siellä kentällä pelaa, ei tasaiseen tekemiseen pystyvät koneet. Huonoja esityksiä tulee voida toki arvostella rakentavasti ei alatyylin heitoilla, niitäkin näkee luvattoman paljon.
Kyllä tuen omiani vaikka he alisuorittavat. Aiheesta saa ja pitää kuitenkin perusteellisesti kritisoida.
Ymmärrän että vedetään tunteella ja puretaan pettymystä oman suosikkijoukkueen pelaajiin silloin kun ei suoriteta riittävällä tasolla. Kuitenkaan fanittamiseen ei tarvita mitään jääkiekkoprofessorin tutkintoa, joten on monesti pitkälti yksilön omassa päässä mutuiltua muka analyyttisesti arvostella pelaajien tekemisiä.
Tukea löytyy myös itseltäni joukkueelle myös huonoina aikoina. Huonoissa peleissä se usein menee itselläni niin, että ensin harmittaa, mutta melko nopeasti menee analyyttinen vaihde päälle. Tulee mietittyä, että miksi näin kävi.
Joukkueen tukeminen huonoina aikoina on mielestäni yksi fanituksen perusteista. Ihailen faniryhmiä esim. Englannin jalkapallosarjoista, jossa ollaan joukkueen takana, joka ei ole esim. 50 vuoteen voittanut mitään merkittävää
Totta he**etissä. Tämän yli 40 vuoden “avoliiton” aikana ollut paljon myötä- ja vastamäkiä, mutta täällä sitä edelleen heilutaan. Kritiikkiäkin tulee heitettyä, mutta se kuuluu asiaan. Flegut ei oo todellisia faneja. Ainoa homma, joka ottaa päähän on se, kun joku pelaaja valitaan silmätikuksi ja kaikki sonta kaadetaan yhteen paikkaan jatkuvasti.
Olen ollut Tapparan kannattaja neljä-vuotiaasta asti, jolloin sain Tapparan takin. Se oli se vanha sininen jossa oli valkeat hihat. Aina pienenä kun kuulin, että urheiluruutu alkoi, juoksin olohuoneeseen ja kysyin paljonko Tappara voitti? Nyt on kirves nakutettuna kyynärtaipeessa, eli hautaan asti mennään Tapparan joukoissa. Pää pystyssä joukkueen rinnalla. Aina.
Tuen joukkuetta niin, että kun eilen taas kyrsi kuin pientä eläintä, niin en viitsi kirjautua tänne purkaan sitä negatiivisuutta teille. Väkisin posin kaivaminen on vaan mulle liian teennäistä, mutta ittee pännii se kaikesta märiseminenkin, siis jos huomaan itse tekeväni sitä. Toki muidenkin märinät ärsyttää kun tietää sen johtuvan senhetkisestä tunnetilasta.
Mä oon kuin lapsi kun kyse on jääkiekosta. Suutun kun menee huonosti ja lepyn kun menee hyvin. Joskus jopa saman pelin aikana. Siksi koitan olla kirjoittamatta noihin otteluseurantaketjuihinkin.
Joitain vuosia sitten yhteen pääkaupunkiseudun liigajoukkueeseen siirtyi pelaaja, joka oli sen fanien inhokkeja ja joka heidän foorumillaan oli “pelaaja, jota en haluaisi nähdä joukkueeni paidassa.” Hän ei saanut kyllä mitään mahdollisuutta sen joukkueen faneilta. Peliesityksissä ei ollut vikaa mutta mies oli monien vihaama ja joutui jättämään joukkueen suhteellisen pian.
Piti oikein tätä ketjua varten tehdä oma tunnus, toki kipinävahdin seuraaminen oli melkosta viihdettä.
Mutta siis itse asiaan; tuen joukkuetta hyvinä ja pahoina aikoina, ja itse aktiiviuran aikana olin melkoinen tunnepelaaja. Nykyään katsomoon ja kotisohvalle heijastuu joukkueen asenne ja peli-ilo. Kun peli kulkee ja pelaajat yrittävät parhaansa on helppo seistä joukkueen takana, mutta eilinen tunteeton tps-peli esimerkiksi vei minulta ilon kannustaa joukkuetta. Asenneongelmat huomaan helposti ja ne tarttuvat meikäläisen kannustamiseen.
Juuri näin. Peliä pelataan katsojille ja varsinkin faneille. Minua ei häiritse kun joukkue yrittää ja häviää hyvällä pelillä, mutta kun viime aikoina on hävitty suorastaan munattomalla pelillä. Kun joukkue pelaa hyvin ja antaa kaikkensa se tuo kstsomot täyteen ja näin myös riihikuivaa rahaa kassaan. Rahalla saa taas uusia pelaajia, joiden hankkiminen taas miellyttää faneja. Ei yrityksessäkään päätä silitellä kun menee huonosti. Kritiikki ei tee fanista huonoa vaan näyttää aidon kiinnostuksen joukkueesta. Joku sanoi, että 20 arvostelee joukkuetta täällä ja 20000 fanittaa oikeasti. Voi olla että kuulun joskus noiden 20 joukkoon, mutta olen myös aina hallilla tukemassa joukkuetta kuin mahdollista ja matkaa on kuitenkin 120km kotipeleihin. Missähän ne 20000 " tosifania" on kun hallilla on niin paljon tyhjiä paikkoja.
Liigan joukkueiden ja runkosarjapelien nykyinen (yli)suuri määrä pudottavat omalta osaltaan ajoittain pelin tasoa ja fanien innostusta. Mutta se on taas oma aiheensa.
Ne kattelee kotisoffalla, ja on niin kivaa katsoa hengetöntä räpellystä. Hihkuvat onnesta jokaista onnistunutta suoritusta, mässyttävät poppareita ja juovat kokista.
Niin, kyllä mua ainakin kyrsii katsella muniin puhaltelua. Kritisoin, jos näen aihetta, pelaajia ja valmentajia. Niinhän seurajohto ja valmentajatkin tekevät. Pelaajia ja valmentajia vaihtuu.
Kyllä fani saa tyytymättömyytensä näyttää.
Fanit maksavat tämän lystin.
Joukkuetta tuetaan, mutta joukkueen pitää myös pistää itsensä likoon ja antaa kaikkensa sille logolle. Turpaan tulee välillä, ja olen harmissani joukkueen puolesta. Ei joukkuetta mihkään hylätä tappioissa, mutta asennetta pitää joukkueen näyttää saadakseen täysi arvostus.
Never say never ja päätyyn mennään! 
