Aamulehdessä pitkä hyvä juttu Veli-Matti Pohjosesta.
Valitettavasti on vaan tilaajille.
Maanantaiaamun kahvitauko on juuri pidetty. Nuoret miehet Veli-Matti Pohjonen ja Petri Hildén kiipeävät Luopioisten vanhainkodin katolle jatkamaan päivän maalausurakkaa. Pohjonen nousee harjalle saakka savupiipun viereen, Hildén jää vähän alemmas maalaamaan räystästä.
Pohjonen on kiinnittänyt aamulla turvaköyden huterasti ja se nirhautuu työn tuoksinassa poikki. Sitten rytisee. Pohjonen valuu ensin tikkaiden mukana 12 metriä alas katon harjalta räystäälle ja mätkähtää siitä vielä seitsemän metriä suoraa pudotusta pihan hietikolle. Myös Hildén putoaa.
”Petri satutti itseään vähän vähemmän, koska oli minua alempana. Minä tulin korkeammalta alas. Moni sanoi, että oli ihme, kun selvisin. Siinä olisi voinut halvaantua tai mennä henki”, Pohjonen muistelee nyt 1980-luvun puolivälin dramaattista hetkeä.
Pohjonen oli urheillut kotikulmillaan Vehkajärvellä pikkupojasta lähtien ”hullun lailla”. Kenties vahva urheilutausta auttoi, ettei putoamisessa sattunut vielä pahemmin. Pahasti siinä silti kävi.
”Vasen nilkka hajosi pirstaleiksi ja useampi selkänikama murtui.”
Pohjonen oli vuoden sairauslomalla ja kuntoutuksessa. Sinä aikana ehti miettiä moneen kertaan, mitä elämässään tekisi seuraavaksi.
”Tuli tyhjiö. Olin koko 22-vuotisen elämäni urheillut, mutta niin hyvin en toipunut, että olisin voinut jatkaa kilpailemista.”
Luopioisten Lujan kymmenottelija Olli Käenniemi teki ”Vellu” Pohjoselle ehdotuksen, joka muutti nuoren miehen elämän.
”Olli sanoi, että kun tunnet ihmisiä ja ihmisvartalon, niin mikset rupea hierojaksi. Se pysäytti miettimään. Seuraavan viikon Aamulehdessä oli Tampereen urheiluhierojakoulun ilmoitus uudesta kurssista. Hain ja pääsin sinne. Kävin vuoden kurssin ja jäin sitten koululle töihin.”
Keskiviikkona 60 vuotta täyttävä Pohjonen miettii, miten kuvaisi käänteentekevää hetkeä elämässään: oliko siinä sattumaa, kohtaloa vai kenties johdatusta?
Joka tapauksessa elämä muuttui melkoisesti. Isän maalausfirman töiden jälkeen Pohjonen päätyi hieronta- ja huoltajatöihin jääkiekon pariin. Isä oli Ilveksen kannattaja, mutta pojan seuraksi valikoitui jo varhain Tappara. Jääkiekkojoukkueen hierojan työt Pohjonen aloitti kuitenkin suoraan huipulta, Suomen maajoukkueessa.
Urheiluhierojakoulun oppilaat olivat 1989–91 Leijonien mukana arvoturnauksissa joukkueen ulkopuolisina jäseninä vastaamassa pelaajien lihashuollosta. Ennen syksyn 1991 Kanada-cupia päävalmentaja Pentti Matikainen kysyi, kiinnostaisiko Pohjosta työ maajoukkueen vakituisena hierojana ja huoltajana. Pohjonen luuli ensin kuulleensa väärin, mutta kun Matikainen toisti kysymyksensä, Pohjonen vastasi aikailematta kyllä.