Lienee oikea ketju jatkaa tätä keskustelua, jos siis jätetään kontekstista Ilves pois.
Sanotaanko näin, että oma taustani liittyy lähinnä menneisyyden videopelaamiseen, jossa minulla oli korkeat tavoitteet. Siellä oikeastaan ensimmäistä kertaa opin, että minä olen aika huono häviäjä. Olen sitä edelleen tänä päivänä, mutta minulla on salaista sympatiaa huonoa häviäjää kohtaan, koska pidän sitä inhimillisenä ja osoituksena siitä, että tämä on tärkeää [minulle].
Jos asiat pitää rankata niin väitän, että karkeasti rasittavampaa on olla huono voittaja. Lyödyn lyöminen ei ole mitenkään missään olosuhteissa tyylikästä. Syyllistyn itsekin välillä tuohon häviäjälle huuteluun - kunnes sitten muistan, että tuo ei ole se otollisin hetki huutaa kenellekään yhtään mitään. Häviäjille on hyvä antaa aikaa nuolla haavojaan - asioista kannattaa puhua sitten, kun tunnetila vähän laskee voittajan & häviäjän leirissä.
Mielestäni jos nyt pitää tuon Tappara-Ilves -jutun tässä sen verran mukana niin 2017 puolivälierä osoitti Ilveksen joukkueelta kunnioitusta ja hienoa urheiluhenkeä sekä rehellisyyttä. Samaa ei valitettavasti voi sanoa faneista, koska ei todella uskaltanut heille edes puhua koko sarjasta ainakaan kolmeen kuukauteen. Kun Ilves käväisi sarjassa ihan johdossa niin minulle ehtivät jo julistaa ja lällättää tuota varmaa sarjavoittoa. En kuitannut asiaa mitenkään, mutta mielestäni tuo on sellaista “*itutus maximis” -meininkiä, jota ei toivo keneltäkään missään tilanteessa.