Halusin tuoda esille kolikon toisenkin puolen. Lapsellekin saattaa muodostua addiktioita, jotka hallitsevat tai hankaloittavat elämää muodostuessaan pakonomaiseksi. Jos sen sijaan esim puhuttaisiin ”unnutuksesta” eli lapsen itsetyydytyksestä, kukaan ei naureskelisi täällä.
Muistan, kun työntekijät puhuivat kuinka työvuorolistan tekijä on täysi susi, kun ei omista omia lapsia. Ei ole ymmärrystä mitä sitä lapsi arki on, jne jne jne.
Sitten toinen tarina oli, kuin sote alan johtajalla ei ollut omia lapsia, mutta tiesi lapsista kaiken, koska oli yhtä guru kuin Sinkkonen.
Lapset on yksilöllisiä. Jokainen voi kirjoittaa, ohjeistaa, neuvoa, opastaa, mutta tärkein kriteeri on kokonaisvaltainen ymmärrys, empatia. Ei voi vain heitellä kommentteja: “mä hoitaisin tämän näin, jos ei ole kokemusta, tietämystä, kumisaappaisiin astumista”. Lapsia ei ole pakko olla. Silmät näkee, mieli tekee
Melko erikoinen näkemys mielestäni. Kyllä lapsiperheiden touhuja vaikka ruokakaupassa seuraava taikka lapsien kanssa vaikkapa työn puolesta touhuava lapsetonkin voi omata jopa valistuneempia käsityksiä kasvatuksesta kuin moni vanhempi. Itellä on vähän semmoinen mielipide, et eniten lapsia hankkivat juur ne keiden ei ehkä kannattaisi, ja ne joille olisi onni syntyä lapseksi jättävät jälkipolvet usein hankkimatta.
Älähän ny. Mut tuommoinen “olen lähtökohtaisesti varmaan sitä mieltä” -heitto tästä aiheesta kannattanee jättää viskaamatta, ja miettiä ensin mitä mieltä oikeastaan on ja miksi.
Kyllä kasvatuskeskusteluun voi osallistua vaikka ei omia lapsia olisikaan, tosin omien lasten kautta saa näkemyksiin ja kokemuksiin syvyyttä eri tavalla.
Aikuinen ihminen ajattelee kuitenkin asioita hyvin rationaalisesti mutta lasten kanssa huomaa ettei rationaalisuudesta ole tietoakaan.
Omakohtaisesti voin kertoa arvostelleeni velipojan lastenkasvatustapoja ja ihmettelin lapsien käytöstä ja toimintaa, kunnes sain omia lapsia.
Putosin maan pinnalle nopeasti kun itselle tuli pari pojan naskalia. Vauva-aika oli vielä helppoa kun pysyivät suurinpiirtein paikoillaan, söivät ja paskoivat vaan.
Leikki-ikä ja kouluun meno toivat uusia haasteita auvoiseen elämään, kaverisuhteet, harrastukset, kiire sinne kiire tänne. Nyt kun lähestyvät teini-ikää, ja koitan pitää rajoja ja antaa suuntaviivoja elämälle, tuntuu välillä ettei mikään mene perille, rajoja haetaan ja vanhempia koetellaan.
Mielestäni lasten kasvatus on molemminpuolista oppimista päivä, viikko, vuosi kerrallaan, alati muuttuvassa ympäristössä. Itkua, iloa ja haasteita riittää, silti en vaihtaisi päivääkään pois.
Sen oon huomannu omassa perhe-elämässäni, että aina kun sorrutaan vaimon kanssa paheksuun jonkun “hankalia” lapsia ja kuinka sellainen käytös on heikon vanhemmuuden tulosta, niin omassa pesässä alkaa sama ralli. Eli silloin on joutunut myöntään itselleen, että itse on myös heikko kasvattaja tai se itselle helpompi vaihtoehto, eli ei näitä lapsia osaa kukaan ymmärtää😅
Jos luet viestini tarkkaan, puhun pakonomaisuudesta joka pahimmillaan pistää perheen arjen sekaisin. Pikkuauton mukana kulkeminen on vähän eri asia. Esikoiseni kuskasi aikanaan tyynyä mukanaan… Tuo unnutus on normaalina lapsen oman kehon tutkintaa. Pakonomaisuudesta exäsi osaa kertoa.
Lapsista vielä, omia kaksi ja työpäivän aikana parisen sataa…
Yhteensä 42:ta maata koskevassa vertailussa suomalaiset vanhemmat olivat seitsemänneksi uupuneimpia: Suomea enemmän vanhempien uupumusta raportoitiin Puolassa, Belgiassa, Egyptissä, Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Sveitsissä.
Vähiten uupumusta koettiin Thaimaassa ja muissa Aasian maissa.
Ilmiö eroaa työuupumuksesta ja vanhemmuuden stressistä. Sillä on omat syntytekijänsä ja seurauksensa, kertoo hyvinvoinnin psykologian dosentti Matilda Sorkkila Jyväskylän yliopistosta.
Tutkimuksessa löytyi myös syy, joka altistaa vanhemmat uupumukselle. Se on kulttuurin yksilökeskeisyys, joka tarkoittaa väljiä sosiaalisia verkkoja ja oletusta siitä, että ihminen pärjää yksin ja pitää huolta itse itsestään.
Myös minä ja vaimoni kasvatamme lapsiamme todella seitinohuen läheisten muodostaman turvaverkon tukemana. Läheiset asuvat paria poikkeusta lukuunottamatta kaukana. Olemme siis käytännössä omillamme ja voin sanoa että kyllähän sen tuntee. Valtaisat on sympatiat niitä henkilöitä kohtaan jotka ovat yksinhuoltajia ilman läheisten turvaverkkoa.
Ei välttämättä vaikuta asiaan. “Voittaneissa maissa” paras tuki on riittävän selvä kastijako. Kysytään vain heiltä joilla palvelusväki kunnossa. Kyllä meitäkin helpottaisi eurolla tunnissa tai ruokapalkalla oleva taloudenhoitaja.
Mietin vain, että miten paljon tämä kertoo esim. nuorista Suomessa tällä hetkellä? Omaan silmään vaikutti enemmän yksittäisten tapausten poiminnasta (Yhdysvalloissa?), että saadaan omaa näkemystä tukeva tarina aikaiseksi.
Jonkinlaiset tutkimukset nuorten asenteista antaisivat paremman kokonaiskuvan. Muuten saattaa mennä helposti vahvistusharhan puolelle.