Lapsuus- ja nuoruusmuistoja

[krobbe (AJL Tappara-veikkauksen 16-17 voittaja)]

Sitä tulee tällä iällä palattua usein lapsuuteen ja nuoruuteen, aikaan jolloin kaikki oli täysin erilaista kuin nykyinen maailmanmeno. Ei ollut olemassakaan mitään tämän päivän elektroniikoista, televisiokin saatiin kotiimme vasta kun olin liki kymmenen vuotias. Mitä lapset sitten tuolloin tekivät? Paljon löytyi hauskaa tekemistä ilman kännyköiden hiplaamistakin. Ulkona leikittiin ja peuhattiin kaiket päivät, ei siinä kerinnyt laardia luiden ympärille kertyä!

Synnyin Olympiavuonna nykymittareilla jollei köyhään, niin ainakin vähävaraiseen perheeseen viidentenä lapsena. Molemmat vanhempani olivat tehdastyöläisiä, duunareita niin kuin nykyisin on tapana kutsua rehellisiä kovan työn raatajia. Vanhempieni ainoa huvitus ja harrastus raskaan työn lisäksi oli varmaan pirttiviljely, josta todisteena sisarusparvemme kasvoi vielä neljällä jäsenellä minunkin jälkeen. Poikia kertyi neljä eli tytöt nappasivat katraassamme määräenemmistön pääluvulla viisi. Varhaisimmat muistoni asettuvat 50-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, jolloin olin kouluikää lähentelevä suurisilmäinen langanlaiha pojankoltiainen. Jokaisella meillä on ollut lapsuus, joillakin yltäkylläisyyttä pullollaan, toisilla taas hieman niukempia eväitä pussissa matkalla kohti aikuisuutta. Omista lähtökohdista olemme jokainen muovanneet elämämme sellaiseksi kun se muodostunut.

Ensimmäinen selkeä muistikuva on se kun menemme katsomaan ihan ensimmäistä omaa, siinä vaiheessa tosin vielä pankin, taloa. Talo oli pieni punainen mökki, pihassa sauna ja erillinen heikkokuntoinen vajarakennus. Olin tuolloin n. 5-6-vuotias ja pillahdin parkumaan kuin pahainen penikka kun äitini osoitti sortumaisillaan olevaan vajaa ja sanoi, että siihen muuttaisimme asumaan. Onneksi äitini oikaisi asian oikealle tolalle pian osoittaen oikeaa “osoitettamme”, joten vältyin pitemmiltä vollaamisilta. Uudessa kodissamme oli kaksi huonetta, eteinen ja keittiö pinta-alaa taisi olla hulppeat 60 neliömetriä. Meitä oli noihin aikoihin seitsemän lasta, joten omaa huonetta ei liiennyt yhdellekään. Hyvin me kuitenkin sovimme tuossa niin rakkaassa mökissämme asustamaan, vaikka välillä oli kyllä melkoinen kaaos! Lapsipääluvun kohotessa tuohon lopulliseen määräänsä eli yhdeksään kaivoi isä timpermannin vehkeet esiin ja rakensi tontille toisen talon, joka oli jopa hieman suurempi kuin tuo punainen mökkimme. Koko komeuden kruunasi noihin aikoihin harvinainen sisäsauna. Ulkoväriksi isä kunnon kommunistina valitsi keltaisen, se sointui kuulemma niin erinomaisesti yhteen punaisen kanssa.

Lapsuudessani varsinkin koulutien alettuani sain kokea monta häpeän hetkeä perheemme taloudellisen tilanteen vuoksi. Työläisvanhemmat ja yhdeksän lasta, leuhki siinä sitten upeilla kostyymeilla ja tavaroilla. Joka syksyinen kunnan armopalojen jako (takkia, monoa jne.) oli todella nöyryyttävää. Me köyhät penskat kuljimme kunnan takit päällä ja hiihdimme armosta annetut monot jalassa. Hyvähän se tietysti oli että edes jostain sai apua niukkuuteen. Mutta kyllä sitä tunsi itsensä niin mitättömäksi, ettei mitään rajaa.

Jääkiekkoilija minusta piti tulla, mutta milläs luistelit kun ei ollut luistimia! Maalissa sain hytistä reikäiset huopatossut jalassa, masentavaa! Oppikouluun sitten pääsin minäkin, tosin vapaaoppilaana niin kuin muut köyhät; jo ekalle luokalle mennessäni olin toisen luokan oppilas. Välitunneilla rikkaiden penskat hakivat lähikaupasta kermamunkkia ja karamellia, minä sain tyytyä viluissani imemään nenästäni valuvia räkänoroja, arvatkaa harmittiko?

Ainaisessa puutteessa viettämäni lapsuuteni kokemuksia en onneksi ole joutunut siirtämään eteenpäin omille lapsilleni. Juurikin omista ikävistä muistoista on kummunnut liiallinenkin omien lapsien hyvinvoinnin ja materiaalisen runsauden ruokkiminen. Vähempikin riittäisi, mutta heidän jalkaansa en totta vie aio kunnan monoja sovitella!

Olen useasti käynyt aikuisiällä katsomassa tuota lapsuuteni pihapiiriä, jossa lapsuuden leikit tuli leikittyä, mutta kyllä paikasta on kaikki lämpö hävinnyt. Joku seuraavista omistajista on raískannut rakkaan lapsuuskotini purkamalla pienen punaisen mökkimme ja rakentanut sen sijoille kylmän tiilitalon; Museovirasto! Missä olitte silloin kun teitä olisi tarvittu!

Punaisessa mökissä kului lapsuuteni aina murrosikään asti. Siellä koin kasvun ihmeitä ja sattui siellä monenlaista hauskaa ja välillä hiukan ikävämpiäkin asioita. Niistä lisää myöhemmin!

[krobbe (AJL Tappara-veikkauksen 16-17 voittaja)]

Jatketaan muisteloa kun ei ole vastaväitteitäkään kuulunut, eli tositarinaa 60-luvun lapsuusajastani.

Putkassa

Silloin elettiin 60-luvun alkupuolta, kun tämä usein jälkeenpäin muistelemani tapahtumasarja sattui veljeni Riston, jota kutsuimme syystä jota en muista Ihtiksi, ja minun kohdalleni. Ihti, joka oli melkein päivälleen kaksi vuotta nuorempi kuin minä, oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan paras ystäväni, me veljekset hyvässä ja pahassa, olimme kuin paita ja peppu. Toki niin kuin kaikkien terveiden veljesten suhteissa, meilläkin oli myös huonot hetkemme, jotka kärjistyivät yleensä tulisiksi riidoiksi ja yhteenotoiksi. Valtaosin suhteemme kulki kuitenkin hyvissä merkeissä. Pidimme samoista asioista, luimme Enid Blytonin teoksia, piirtelimme yhdessä ja ryhdyimme jopa kirjoittamaan kirjaa ollessamme vasta hieman toisella kymmenellä. Kuten kaikki kirjailijat myös me tiesimme, että kirjaa ei sovi kirjoittaa tylsällä lyijykynällä ruutuvihkoon, vaan sanojen oikeaan järjestykseen saattamiseen vaaditaan tietenkin korkeatasoinen väline eli kirjoituskone. Mistä me sellaisen olisimme saaneet, huokailimme kilvan luomisen tuskassamme. Kirjailijathan ovat tunnetusti kekseliäitä ihmisiä, niin mekin ja pian projekti kirjoituskone kirjailijoille oli jo järjestetty kuntoon.

Kylässämme vaikutti noihin aikoihin kirkon nuoriso-ohjaajana keski-ikäinen mies, jonka oletimme ilman muuta omistavan kirjoituskoneen. Projekti kirjoituskoneen onnelliseen lopputulokseen saattamiseen aloimme käydä iltaisin kirkolla lapsille ja nuorille suunnatuissa iltatapahtumissa, joita ohjasi kyseinen nuoriso-ohjaaja. Ystävystyimme melko pian hänen kanssaan ja salakavalasti muutaman käynnin jälkeen johdattelimme keskustelut isosta kirjasta kirjoituskoneeseen. Ei mennyt montaakaan aikaa kun jo naputtelimme nuoriso-ohjaajan Remingtonilla suurteostamme, joka valitettavasti jäi vain parin sivun mittaiseksi. Nuo kaksikin meille niin suunnattoman arvokasta sivua revimme Ihtin kanssa kilvan seuraavan riitamme aikana.

Tuo tapahtumasarja, josta alussa mainitsin, sattui kuumana kesänä, noihin aikoihinhan ei toisenlaisia kesiä ollutkaan. Isämme oli tuolloin matkustanut Jyväskylään vierailemaan siskonsa luona ja me koko vielä kotona asuva sisarusparvi jäimme äitimme ja mummomme kera kotiin. Jostain, en muista enää mistä, onnistuimme Ihtin kanssa saamaan melkoisen riidan aikaiseksi äitimme ja varsinkin mummomme kanssa, jonka ainoa evästys meille elämään oli päivästä toiseen tiuskaistu ”uottakaapa kun isäinne tulloo”! Tunsimme tulleemme niin kaltoin ja väärin kohdelluiksi naisväkemme taholta, että päätimme ryhtyä radikaaleihin toimenpiteisiin. Pihassamme kukoistavien lukuisten marjapensaiden suojassa päätimme, että nyt riitti, me lähdemme isämme luo Jyväskylään! Mutta kuinka? Suunnitelma kypsyi pikaisesti idioottivarmaksi ja yksinkertaiseksi toteuttaa. Ensimmäinen etappi olisi Tampereen rautatieasema, jonne pääseminen oli järjestettävä tavalla tai toisella. Perille Tampereelle päästyämme kantaisimme matkustajien laukkuja, josta tietenkin kiitolliset matkalaiset sujauttaisivat muutaman kolikon meille palkaksi. Ja kun laukkuja olisi raahattu tarpeellinen määrä, joka oikeuttaisi matkalippuihin Jyväskylään, nousisimme junaan ja matka jatkuisi suunnitelmien mukaan.

Kun kaikki oli valmista, suuntasimme aikaisin aamulla, kun kaikki muut vielä nukkuivat, tien päälle. Matkamiehet eivät tietenkään lähde tyhjin taskuin vaativalle matkalle, emme tietenkään mekään. Mukaan olimme varanneet kansakoulun karttakirjasta repäistyn sivun, jossa komeili Suomen kartta, muutamia kuivia leivänpaloja ja pullo vettä olivat taskuissamme evääksi matkalle.

Alku ei kovin lupaavasti sujunut, kävellä talsimme kesäpäivän kuumuudessa eteenpäin ja ohitettuamme Lempäälän alkoi jo hämärtää. Väsymys ja nälkä painoivat matkamiesten mieliä. Maantieltä erottui vieressä olevan pellon takareunalta lato, jonka havaittuaan nuorempi veljeni sanoi, että mennään tuonne nukkumaan yöksi ja jatketaan matkaa aamulla. Olin kuitenkin sitä mieltä, että ei muuta kuin eteenpäin, ja niinpä jatkoimme matkaa. Onnemme kääntyi vihdoinkin parin tunnin kuluttua, niin ainakin kuvittelimme tuossa vaiheessa, kun rinnallemme pysähtyi peukalomerkkimme havainnut autoilija. Niinpä matkamme jatkui mukavasti auton takapenkillä. Autoa ajoi hiukan iäkkäämpi mies, joka oli mielestäni ihmeen utelias. Hän kyseli kyselemästä päästyään kaikkea mahdollista, siitä keitä olimme ja mihinkä oli tarkoitus mennä. Ilmeisesti vastauksemme eivät häntä tyydyttäneet, koska tämä tuon ajan maanteiden ritari kyyditsi meidät rautatieaseman sijaan suoraan poliisilaitokselle saavuttuamme Tampereelle. Ei mennyt kauaa kun jo istuimme Ihtin kanssa ”pahnoilla” ja odotimme kauhun sekaisin tuntein mitä tuleman piti. Tai oikeastaan nuo tuntemukset kuvasivat omaa olotilaani, Ihti oli jo tuolloin “karski” jätkä luonteeltaan ja hän harmitteli vain reissumme epäonnista käännettä.

• Saatana, mähän sanoin sulle, että mennään sinne latoon! 10-vuotias pikkuveljeni tiuskaisi minulle.

Kuuluisa pituushyppääjä Pentti Eskola, joka oli noihin aikoihin ammatiltaan poliisi, kuulusteli meitä ja selvitti mistä ”miehet” tulee ja keitä olimme. Noihin aikoihin ei meillä ollut puhelinta, mutta Eskola onki selville lähistöllämme asuvan tehtaanjohtajan puhelinnumeron ja soitti tälle. Tehtaanjohtaja kävi sitten kertomassa kotonamme mikä on matkamiesten osoite. Kotona oli oltu tietysti huolissaan siitä, mihin ihmeeseen olimme hävinneet. Vaikka tehtaanjohtajan viesti oli ollut ikävää kuultavaa, pojat putkassa, oli se kuitenkin ollut enemmänkin helpottava tieto äidillemme, niin hän ainakin jälkeenpäin kertoi.

Ylimääräistä rahaa ei perheessämme tuolloin liikoja ollut, ja ne vähäisetkin mitä kotoa löytyi, äitimme joutui käyttämään taksiin, jolla meidät mierontiellä olleet lapsensa haki kotiin. Kaikesta huolimatta kotona riitti iloisia naamoja kun sinne saavuimme, hiukan harmoniaa tosin särki keittiön nurkasta ilmoille kantautunut tuhahdus ”uottakaapa kun isäinne tulloo”!
Tunsimme Ihtin kanssa tietenkin syyllisyyttä tapahtuneen johdosta varsinkin siksi että, olimme aiheuttaneet seikkailullamme niukan kassavarantomme tyhjenemistä. Seuraavana päivänä istuskelimme jälleen piilossa marjapensaiden katveessa ja mielessämme alkoi hahmottua uusi suunnitelma, alkaisimme bisnesmiehiksi (josta kerron myöhemmin) ja korvaisimme äidille aiheuttamamme huolen ja rahanmenon.

[krobbe (AJL Tappara-veikkauksen 16-17 voittaja)]

Bisnesmiehenä

Samana kesänä kuin tuo onneton Tampereen poliisin pahnoille päättynyt Jyväskylän matkamme tapahtui, päätimme Ihtin kanssa alkaa bisnesmiehiksi. Liikeideaamme kutsuttaisiin kaiketi nykyisin uusiopaperimateriaalin logistiikkaan liittyviksi toimenpiteiksi, noihin aikoihin sitä kutsuttiin jätepaperin keräykseksi. Kylämme Osuusliike Voima otti vastaan puhdasta ja hyvin pakattua jätepaperia ja maksoi siitä huikeat pari kolme penniä kilolta. Siinä oli meille pojille aivan tarpeeksi porkkanaa ryhtyä tuumasta toimeen.

Naapurista, jossa asui Arvo ja Annikki niminen pariskunta viiden poikansa kanssa, onnistuimme lainaamaan kuljetuskaluston, vanhat kitisevät maitorattaat. Rattaissa oli kaksi polkupyörän rengasta ja tukeva putkirunko, jonka pohjalle oli kiinnitetty muutamia lautoja ja reunakorokkeet vanerilevystä, joka todennäköisesti oli kulkeutunut Arvon mukana hänen työmaaltaan Schaumannin vaneritehtaalta, joka sijaitsi kotimme lähistöllä. Sen kesän aikana saimme rattaat useamman kerran lainaksi, mutta seuraavana kesänä se ei enää onnistunutkaan. Emme jääneet ihmettelemään takaiskua sormi suussa, vaan otimme käyttöön isämme uudet kottikärryt. Syynä naapuriemme maitorattaiden leasing-sopimuksen irtisanomiseen oli se, että isällämme ja naapureilla syntyi jonkin asteista eripuraa, jonka seurauksena keväällä hankkimansa kaksi sikaa isämme risti Arvoksi ja Annikiksi. Melko usein sinä kesänä kuului pihapiiristämme hiukan ehkä turhankin voimallisella äänellä huudetut Arvo- ja Annikki huudot, kun isämme kutsui sikojaan syömään.

Tyhjät rattaat lystikkäästi pomppien kuoppaisella soratiellä lähdimme ansioon iloisin mielin. Edellytykset tuossa työssä menestymiseen oli ahkeruuden lisäksi se, että ei arkaillut vieraita ihmisiä, vaan pystyi silmät tarmoa säteillen iloinen hymy kasvoilla kolkuttamaan ovelta ovelle ja toimittamaan asiansa. Muistimme aina tervehtiä kohteliaasti ja kysyä reippaasti löytyisikö ylimääräistä jätepaperia, siis lähinnä sanoma- ja aikakausilehtiä. Oikeastaan ”yrityksessämme” olimme suorittaneet sellaisen työnjaon, että minä hoidin puhumisen, koska se tuntui luonnistuvan minulta perin mallikkaasti, ja Risto hiljaisempana yhtiömiehenä ja turhia höpöjä puhumattomana, huolehti pääosin kuljetuskalustomme siirtelystä.

Päivän mittaan saimme rattaat kolme kertaa täyteen ja kun tuli punnituksen aika Voiman varastossa, olimme meidän mittapuumme mukaan rikkaita poikia. Markat polttivat siinä määrin taskuissamme, että niistä oli päästävä mitä pikemmin eroon, ennen kuin ne valuisivat puntteja pitkin harakoiden nokittaviksi. Suuntasimme kulkumme kylän kemikalioliikkeeseen, josta ostimme koottavan lentokoneen, sekä äidille pienen patsaan sovittelulahjaksi taannoisesta Tampereen matkastamme. Tuossa samaisessa kemikalioliikkeessä koin melkoisia tunnekuohuja muutamaa vuotta myöhemmin, kun olin asioimassa siellä hieman erilaisten ostosten merkeissä. Siihen aikaan ei vielä ollut kamalan tarkkaa kenelle myytin tupakkaa ja niinpä ostimme lopuilla rahoilla kioskilta pikkuaskin Bostonia ja nallekarkkeja, jotka tuohon aikaan maksoivat pennin kappale.

Tuon kesän aikana kylällämme olimme tuttu näky, kun kiersimme parin kolmen viikon välein keräämässä ihmisten nurkista turhat jätepaperit parempaan talteen. Saimme kovasti kehuja siitä, kuinka reippaita poikia olimme. Teimme aina saman tutun kierroksen paikoissa joista olimme aiemminkin saaneet rattaisiimme täydennystä. Yksi paikka oli kuitenkin meille se kaikista antoisin. Keskustan lähistöllä asui pienessä talossa Pentti- niminen vanhapoika, jonka luona vierailu oli kierroksemme ehdoton huippuhetki.

Paperinkeräys antoi meille paljon muutakin kuin kaipaamaamme omaa rahaa. Sanomalehtien joukosta löytyi usein myös aikakausi- ja sarjakuvalehtiä, jotka veimme aina kotiin luettaviksi. Vanhanpojan antamasta lehtiröykkiöstä löytyi jotakin vielä paljon mielenkiintoisempaa. Sanomalehtien välistä löytyi usein Jallu-nimisiä lehtiä, joiden selailu oli meille enemmän kuin mielenkiintoista puuhaa. Pysähdyimme Pentin luona käytyämme aina tauolle sopivan suojaisassa paikassa. Silmät tapittaen katselimme Jallun nuorille pojille niin kovin kiehtovia kuvia. Meille oli koulussa kerrottu, että lehtien katseleminen, joissa naiset ovat alasti, oli suurta syntiä. Taisi olla opettajien moraalisaarnat puppua sillä, ei se kovin syntistä oloa meihin tehnyt. Jotakin ihmeellistä tuo katselu kuitenkin sai aikaan, sillä taukomme saattoivat venähtää joskus melko pitkiksi, ennen kuin pystyimme jatkamaan kierrostamme verkkahousuissamme.

Jalluja emme uskaltaneet viedä kotiin, mutta emme niistä malttaneet luopuakaan. Ennen kotiin menoa poikkesimmekin lähistöllä olevan metsän laitamilla sijainneeseen hylättyyn latoon ja kätkimme aarteemme huolella myöhempää synnintekoa varten.

[krobbe (AJL Tappara-veikkauksen 16-17 voittaja)]

Urani rikollisena

Mjaa’has, nappi nuorelle miehelle, on lause jonka muistan hyvin näin vielä yli 50 vuoden jälkeenkin. Tuo lause liittyy vahvalla tavalla rikolliseen uraani, joka alkoi ollessani noin 12-vuotias langanlaiha pojankölvi.

Ankeissa oloissa kasvaneille syntymälahjana puhtaan sielun saaneille lapsillekin saattoi maailman kiusauksissa käydä usein juuri niin kuin minulle. Rikollisuus oli ainoa tie yhtä makeaan elämään josta mm. luokkakaverini, pulleaposkinen tehtaanjohtajan Henry-poika nautti tikkua ristiin laittamatta. Posket hyllyen Henry mussutti kaikkea hyvää, pääasiassa karamellia ja muistini mukaan ainakin 2-3 kerma-munkkia koulupäivän aikana. Koulumme vieressä oli Lahden porvarin sekatavarakauppa, jonne kauppiaan aateveljen poika lyllersi välituntienkin aikana täyttämään itseään makealla elämällä. Meidän työläisten lasten osaksi jäi usein vain seurata kuola suupielestä valuen, kuinka Henry turvotti itseään päivästä toiseen. Jotain oikeudenmukaisuutta maailmassa sentään löytyi, Henry kuoli vain 37-vuotiaana, sydän petti. Kuollessaan mies painoi varmaan lähemmäksi 150 kiloa. Saatan aina aika ajoin ostaa Henryn muistoksi kermamunkin ja sitä syödessäni muistella häntä.

Pennin nallekarkin ostaminen oli juhlapäivä minulle niin kuin muillekin ankeissa ja köyhissä oloissa varttuneille lapsille. Näitä päiviä ei montaa kuukauteen mahtunut, joten kovin juhlavaksi ei lapsuuttani voi kuvailla, ainakaan jos mittariksi otetaan syötyjen nallekarkkien määrä. Tupakanpolton paheen olin myös opetellut juuri noihin aikoihin, kotoahan sitä pääasiassa varastettiin ja käytiin kahden veljeni kanssa metsässä miehistelemässä äiti-vainaan pilli Klubit suupielessä. Kiinnihän siitä tietysti jäätiin niin kuin rikolliselle usein tapana on. Rangaistusta suoritimme kolmissa miehissä keittiön pitkällä penkillä istuen jalat kullakin omassa vadissa (tämä rangaistuksen täytäntöön-pano tapahtui siis iltapesun aikaan). Isämme, jämpti ja äärettömän tiukka luonteinen mies, olihan hän Perä-Pohjolan mestari sekä nyrkkeilyssä että painissa, asteli eteemme ja näpäytti Työmiesaskistaan jokaiselle nuorisorikolliselle pöllit suuhun ja raapaisi tulta perään ja rykäisi tuimasti:

• No niin, nyt sitten saatanan keuhkot vedätte ne tupakat siinä ja vedättekin niin monta, että suurimmat varastelun halut häviävät!
  Työmies oli vahvaa tupakkaa, todellista äijä-merkkiä. Olimme vetäneet vasta muutaman haiun kun 10-vuotias pikkuveljeni alkoi nyyhkyttää ja pölli hänen huulillaan alkoi väpättää nyyhkytysten tahtiin, pudoten lopulta sameaan veteen.
• Mitäs perkelettä se poika nyt, Perä-Pohjolan mestari rääkäisi kiukkuisena. – Sitähän piti nyt polttaa oikein luvan kanssa, eikä alkaa märisemään!
• Mutta kun en minä ole tottunut näin väkevään, nyyhki onneton tupakkamiehen alku vieressäni.
  Tupakanpoltto riitti meille sen jälkeen peräti pariksi viikoksi, sitten se alkoi taas. Ainainen ongelma oli tosin, mistä sitä saisi rahaa tupakkaan, me kun emme olleet tehtaanjohtajan poikia.

Ongelmatilanteiden ratkaisu on onneksi pienestä pitäen ollut yksi vahvuuksistani. Kylällä jossa asuimme, ei kauppaliikkeitä liiaksi ollut. Kaksi sekatavarakauppaa, pieni Pyörä- ja Urheiluvälineliike ja Helojoen iäkkään pariskunnan pitämä kangaskauppa, jossa myytiin kaikkea mahdollista, lankoja, sontatalikoita ja kaikkea siltä väliltä, tupakkaakin! Se olikin meidän pelastuksemme armottomaan tupakan tuskaamme. Kylän veikkauspistettä piti SKDL:n napamiehenä kylällämme tunnettu Mustosen Eino omakotitalonsa yhdessä huoneessa. Samassa paikassa hän harjoitti toista liiketointaan; pimeän viinan myyntiä, joka kuulopuheiden mukaan antoi huomattavasti paremman tuoton kuin veikkauskuponkien vastaanotto. Sen verran oli touhu varsinkin noihin aikoihin nurkkakuntaista, että kylämme oikeistomieliset kävivät, joko omalla autolla tai onnikalla viemässä veikkauskuponkinsa naapurikylässä sijaitsevaan vastaavaan pisteeseen jota piti kovana porvarina tunnettu mies. Siitä, harrastiko hänkin jotain tuottavampaa sivutointa, minulla ei valitettavasti ole tietoa. Naapurikylästä oli vastavuoroisesti runsaasti vasemman puoleista liikennettä Mustosen veikkauspisteeseen.

No niin, palatkaamme sitten aiheeseen, tarinani toiselle rikospaikalle Helojoen Kangaskauppaan, jossa minusta tuli rikoksenuusija, eli peräti taparikollinen. Suunnitelmamme oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas, todellinen masterplan. Tunsimme itsemme vähintäänkin mafiatason miehiksi, ja jos olisimme olleet tehtaanjohtajan poikia, olisimme tahtoneet välittömästi liituraitapuvut. Menimme vanhemman veljeni kanssa sisälle liikkeeseen nöyrän näköisinä tavoitellen kasvoillemme enkelimäistä viattomuutta.

• Mjaa’has, mitäs nuorille miehille saisi olla, maiskautti pyylevä raskaasti hengittelevä herra Helojoki.
• Tuota kun lähti housuista nappi, niin tarvitsisin uuden sellaisen mustan.
• Mjaa’has, minäpäs haen nappilaatikon tuolta takahuoneesta, niin etsimme nuorelle miehelle napin.
  Sillä välin, kun kauppias puuskutti takahuoneeseen, oli lapsen leikkiä sujauttaa tiskin taustalla olevasta hyllystä aski Bostonia paidankauluksesta sisään lainkaan itse kipua tuntematta.
• Mjaa’has, katsotaanpas sitten sopiva nappi nuorelle miehelle, Helojoki sanoi palattuaan rikospaikalle.
  Vierailimme Helojoen Kangaskaupassa sen jälkeen toisen ja kolmannenkin kerran, mutta emme enää neljättä. Masterplan petti sitten lopulta; olisi ehkä pitänyt muuttaa hieman strategiaa, sillä muutaman päivän välein putoava housunnappi herättää kenen tahansa epäilyt, jopa kylällä hieman yksinkertaisena pidetty Helojoki älysi, että takahuoneessa tuli vierailtua samalla asialla epäilyttävän tiuhaan. Kolmannella kerralla sujauttaessani Bostonit kauluksestani sisään, rouva Helojoki hyppäsi kärppänä ison kangashyllyn takaa esiin, huutaen kurkku suorana:
• Heikki, Heikki! Nyt tuo ryökäle varasti tupakkaa!
• Mjaa’has, nyt taisi nuorelle miehelle tulla ikävät paikat, puuskutti Nappikauppias Helojoki tultuaan takahuoneesta takaisin, eikä hänellä ollut edes nappilaatikkoa mukanaan.

No ei siitä sentään linnareissua tullut, mutta ei mitään mukaviakaan aikoja vietetty meidän perheessä seuraavina päivinä. Melkoisen nuhdesaarnan (vitsalla terästettynä) ja opetuksen saimme siitä kannattaako rikos. Oli se sellainen läksy, että rikollinen urani loppui siihen paikkaan. Olenkin siitä lähtien elänyt nuhteetonta elämää.

[krobbe (AJL Tappara-veikkauksen 16-17 voittaja)]

Entisajan vapun viettoa 60-luvun lopulla

Vapusta on muodostunut työläisten ja ylioppilaiden joka keväinen juhla uskonnollisesta taustastaan huolimatta. Ylioppilaat prameilevat valkoisissa lakeissaan minkä viinin litkimiseltään hoilaamisiltaan ehtivät, työväki puolestaan marssii punaliput hulmuten uhkuen riistäjävastaista joukkovoimaa. Nykyisin marssirivistöt ovat tosin harvenneet melkoisesti, koska marssiminen punaisen lipun alla ei ole enää kovinkaan trendikästä, kas kun kaikki aputyömiehestä lähtien haluavat samaistua valkokaulusporvaristoon. Tarinani kertoo portinvartija Vainikaisesta ja hänen eräästä Vapun vietostaan pienessä hämäläiskylässä kauan sitten. Tapahtumat sijoittuvat 60-luvun loppulle ja perustuvat tositapahtumiin.

Vainikainen saapui kotikylääni noihin aikoihin. Kukaan ei tarkalleen tiennyt mistä hän oli muuttanut, sillä Vainikaisen tarinat edellisestä asuinpaikasta kun vaihtelivat kovin. Milloin synnyin paikka oli Oulu, milloin Joensuu ja saattoipa herra joskus olla muuttanut kyläämme jopa Amerikoista asti, jossa oli kertomansa mukaan syntynyt siirtolaisvanhempiensa lapsena. Hänen isänsä oli Vainikaisen kertoman mukaan edelleen Ohion osavaltion varakuvernööri. Syy miksi hän oli Suomeen saapunut, oli suunnaton kaipuu juurilleen. Oppinutkin hän oli, milloin oli suorittanut Oulun, milloin Joensuun yliopistossa insinöörin diplomin kiitettävin arvosanoin, näin hän meille kyläläisille kertoili. Ylioppilaaksi Vainikainen oli kirjoittanut sanojensa mukaan peräti kahdeksan gladatuurin paperein, tästä hän muistutti muita asiakkaita aina istuessaan Voiman baarissa pilsnerillä. Oppinut mies oli siis Vainikaisemme, ainakin mikäli uskoi hänen tarinoitaan. Totuushan oli kuitenkin se, että Vainikainen ei ollut saanut edes kansakoulua käytyä loppuun.

No, kunnan aputyömieheksi ”diplomi-insinööri” Vainikainen joka tapauksessa sai viran. Noihin aikoihin, ja niin kai nykyäänkin, mennään kunnan virkoihin nojailemaan lapioon tai muihin vastaaviin vaativiin tehtäviin, ellei muualta koulutusta vastaavaa työtä ole tarjolla. Kunnan virkamiehenä toimin minäkin noihin aikoihin nuorena miehen alkuna. Vainikainen saapui töihin ensimmäisenä työpäivänään pussihousut jalassa ja valkoinen kauluspaita yllään, sinivalko-kuvioitu kravatti oli herralla kaulallaan. Arvokkaasti Vainikainen asteli meidän muiden viranhaltijoiden eteen antaen katseensa kiertää joukossamme.

-Hyvää huomenta kolleekot, olen tiploomi-insinööri Vainikainen ja olen tullut täyttämään minulle osoitetun viran.
Syvä hiljaisuus laskeutui kunnan varastohalliin johon kokoonnuimme aamuisin työnjakoon. Yhden jos toisenkin suupielet nykivät pidätellen ilmoille pyrkivää naurua.
Jaettuaan työtehtävät kaikille muille työjohtajamme insinööri Karenius kääntyi uuteen tulokkaaseen päin mittaillen hetken katseellaan kravattiaan oikovaa Vainikaista.

• Jaahas, sitten vielä pitäisi keksiä insinöörille työnsarkaa, mitenkäs on Vainikainen, oletko ikinä käyttänyt halkosirkkeliä?
• No voi hyvä tavaton, tuttuhan tuollainen kone minulle kyllä on! Yksikin kesä työskentelin kyseisellä koneella vallan kolme vuotta. Jos kuka niin minä hallitsen halkosirkkelin metkut! Vainikainen melkein huudahti, tehostaen julkilausumaansa rehvakkaalla selkäkeikka naurulla.

Näin työt oli jaettu ja jokainen poistui töihinsä. Vajaan tunnin päästä työnjohtaja Karenius kuljetti punaisella Moskovits Elite henkilöautollaan tiploomi-insinööri Vainikaisen terveyskeskukseen. Myöhemmin Vainikaisen irronneet sormet löytyivät sirkkelin alta.

Vainikainen oli pitkään sairauslomalla ja tervehdyttyään sai uuden viran Aaltosen Nahkatehtaan portinvartijana. Sormien menetys oli katkaissut Vainikaisen, ei niinkään lupaavasti alkaneen uran, kunnan virkamiehenä. Myös minä hakeuduin kyseisen tehtaan palkkalistoille, vaikken sormiani ollut menettänytkään ja sinne myös pääsin. Noihin aikoihin töitä oli hyvin tarjolla alalla kuin alalla.

Joka aamuisesta saapumisesta tehtaan portille muodostui hupaisa tapahtuma. Portinvartija, tiploomi-insinööri, sirkkelöitsijä evp. Valto Vainikainen seisoi joka aamu portin vieressä pussihousuissaan, valkoisessa paidassaan, kravatti kaulassa, nukkavierussa vaaleanruskeassa taksikuskien suosimassa nappitaskuisessa pikkutakissaan uuden uutukainen koppalakki päässään. Työväen saapuessa aamuisin tehtaalle Vainikainen veti kätensä mustan kiiltävän lipan reunaan huudahtaen: - Huomenta työläiset! Tehtaanjohtajan saapuessa aamuisin portista tehdasalueelle Vainikaisen otteet terävöityivät entisestään, kopauttaen sotilaallisen asennon hän hihkaisi käsi lipassa: - Hyvää huomenta herra teollisuusneuvos, tervetuloa!

Eduskuntavaalien aikaan sattui seuraavanlainen huvittava tapaus. Tehtaanjohtaja Laitamäki, jota työläiset kutsuivat selän takana Punttikulliksi, oli äärimmäisen tiukkalinjainen mitä tuli politiikkaan. Hän oli ollut ehdokkaana edellisissä kunnallisvaaleissa Kokoomuksen listoilla ja mennyt myös läpi aina kunnanhallitukseen asti. Eduskunta vaalien jälkeisenä aamuna johtajan saapuessa tuttuun tapaansa tehtaalle Vainikainen odotti portilla tuttuun tapaansa. Tehtaanjohtajan saapuessa portille Vainikainen kopautti kantapäät yhteen niin, että kopsahdus kuului varmaan viereiselle torille asti.

• Hyvää huomenta herra teollisuusneuvos, tervetuloa! Kuinkas vaaleissa kävi, voitettiinko? Tuohon aikaan tulospalvelu oli huomattavasti hitaampaa kuin nykyisin. Johtaja Laitamäki jatkoi matkaansa päätään pyöritellen, virkkamatta sanaakaan portin vieressä käsi lipassa seisovalle Vainikaiselle.

Vappu lähestyi kevätauringon sulatellessa viimeisiä lumikasoja. Vainikainen oli osallistunut Vapun viettoon aiemmin pällistelijä osastolla. Tämähän on se kansanosa joka ei osallistunut työläisten Vappukulkueeseen, vaan katsoo omaavansa riittävän statuksen viettää vappua valkolakki päässä tarkkaillen silmä kovana ketkä onnettomat tohtivat marssia punalipun alla. Tulevaan Vappuun kahdeksan gladatuurin ylioppilas oli päättänyt osallistua arvolleen sopivaan päähineeseen sonnustautuneena. Asia selvisi minulle jo hyvissä ajoin ennen Vappua, kun matkasimme samaisella “lättähatulla” Tampereelle.

Utelias kun olen aina ollut, päätin hieman vakoilla mitä kummaa Valto Vainikainen mahtoi Tampereella touhuilla. Rivakoin askelin Vainikainen asteli pitkin Hämeenkatua ja suorastaan kirmaisi sisälle Stockmannin tavarataloon. Seurasin vaivihkaa, kuinka Vainikainen pysäytti myyjän vetäen käden lippaan ja alkoi selittää tälle jotakin. Kaikkea en kuullut, mutta jokusia sanoja kantautui korviini; ylioppilaslakki, gladatuuri olivat ainakin sellaisia. Myyjä osoitti liukuportaisiin päin sanoen jotain ja Vainikainen kiiruhti oitis siihen suuntaan vedettyään ensin tietenkin käden lippaan.
Hivuttauduin kuunteluetäisyydelle miesten pukeutumisen osastolla kun Vainikainen aloitti keskustelun myyjän kanssa.

• Hyvää päivää, olen tiploomi-insinööri Valto Vainikainen ja toimin nykyisellään Aaltosen Nahkatehtaalla johtavissa työtehtävissä.
• Hyvää päivää herra Vainikainen, miten voin palvella?
• No kuulkapas nyt neiti, kun tilanne on melkoisen kummallinen. Minähän olen itse asiassa kahdeksan gladatuurin ylioppilas, mutta nyt taitaa mennä Vappu pilalle, sillä ylioppilaslakkini on kadonnut!
• No sepä ikävää.
• Kysynkin nyt olisiko minun mahdollista ostaa täältä uusi, sillä kyllähän minun tasoiseni johtavissa tehtävissä toimivan henkilön kuuluu Vappuna olla ylioppilaslakki päässä, muutoinhan ihmiset saattavat sotkea minut työväenluokkaan!
  Hymy huulilla myyjä kaivoi takaansa hyllyltä esille valikoiman erikokoisia valkolakkeja, joista löytyi tiploomi-insinöörinkin päähän sopiva koko. Poistuessaan tavaratalosta Vainikainen seisahtui alakerroksen ison peilin eteen ja kaivoi valkolakin laatikostaan. Pitkään hän sovitteli lakkia päähänsä mitä erikummallisimpiin asentoihin väännellen kasvojaan samalla tavoitellen todennäköisesti akateemista ilmettä.

Vappupäivän aamuna me työväenluokan kansalaiset kokoonnuimme työväentalon pihamaalle valmistumaan vuotuiseen marssiimme. Saatuamme airuet paikoilleen, rivit ojennukseen, torvisoittokunnan keulille ja liput hulmuamaan suuntasimme ryhdikkäinä ja ylpeinä näyttämästämme joukkovoimasta kohti kylän keskuskatua. Kadun molemmin puolin oli kokoontunut ruiskukkakansaa (elimmehän hippiliikkeen aikoja) kulmat kohollaan katselemaan marssiamme. Syrjäsilmällä huomasin kuinka usean tittelin omaaja, moniosaaja, kahdeksan gladatuurin ylioppilas Valto Vainikainen seisoi ryhdikkäänä, käsi ei tosin ollut tällä kertaa lipassa, omiensa joukossa portinvartijan asussaan uutuuttaan hohtava ylioppilaslakki päässään ja pienikokoinen Suomen lippu kädessä heiluen.

Muutamaa vuotta myöhemmin Vainikainen tukehtui omaan oksennukseensa ja sai viimeisen leposijan kotikyläni kirkkomullissa paikallisen kommunistipuolueen puheenjohtajan vierestä. Siitä minulla ei ole tietoa, missä kahdeksan gladatuurin ylioppilaan valkolakki nykyisin on.

[krobbe (AJL Tappara-veikkauksen 16-17 voittaja)]

Leso-Leena

Elämäni varrelle on näitä luomakunnan muodokkaampia yksilöitä sattunut jos jonkinlaisia. On tummaa, on vaaleata, pitkää ja lyhyttä. On ollut kaunista, jos joukkoon on sattunut muutamia hieman persoonallisemmankin ulkomuodon omaavaa yksilahkeista. Valtaosa näistä on armeliaasti unohtunut vuosien varrella, mutta muutama on jättänyt lähtemättömän jäljen kovalevyyni kohtaan “M”-files.

Yksi, joka tosin ei ollut läpituttujani (valitettavasti), olen useasti muistellut, oli tekopitäjämme johtavan teollisuusyrityksen toimitusjohtajan vaimo nimeltä Leena.
Siinä oli lähes täydellinen nainen, kaunis kuin kuva, muodokas kuin pussillinen päärynöitä ja meloneita. Siis lähes täydellinen, mutta ei kuitenkaan. Leena oli äärimmäisen ylpeä, ellei peräti leso-leuhka. Tämä ikävä luonteenpiirre oli tullut selväksi lähes koko pikkukylämme asujamistolle.

Ollessani kerrankin murrosikäni “kovimpaan” aikaan pitäjämme ainoassa kauppaliikkeeksi itseään kutsuvassa myymälässä satuin lihatiskin jonossa tämän joka kättelytaitoisen pojan runkkumotiivin taakse. Kiitin luojaani, että jono oli melkoisen pitkä, antoihan se minulle tilaisuuden ihailla pitempään noita kiihottavuuden korkeimmalle kinkamalle nuoren pojan himot saattelevia pakaroita.

Kauppias Villellä näytti olevan porsaan potkat reilussa, lähes “uloskävelyhintaan” olevassa tarjouksessa. Sitten koitti liiankin pian Leso-Leenan vuoro.
-Kauppias näyttää nyt niitä potkia hieman lähemmin minulle, komensi Leena.
-Voi herranen aika, niissähän on luita, parkaisi Leena hämmästyneenä.

• Voi rouva hyvä kun ei se sikaressukka oikein tahdo pysyä pystyssä, jos ei ole koiven sisällä luuta, naurahti Ville ilkikurinen pilke silmissään.
  -Hyh, pitäkää mokomat sorkkanne, minä ajan kaupunkiin oikeaan markettiin, tuhahti Leena niskojaan nakellen ja kiiruhti nokka tavoilleen uskollisena kohti kattoa ulos. Voi helvetti muuten kyllä Leenan pakarat pyörivät ihanasti kun hän oli kiukkuinen.

Kuten aiemmin kerroin, Leena oli todella leuhka ja se kyllä tiedettiin. Muutamia vuosi edellisestä tapahtumasta, taisin olla juuri armeijasta vapautunut, kun keksimme parin kaverini kera mielestämme kovasti hauskan kepposen Leenalle.

Leena oli miehensä kanssa liikkeellä. Kylämme keskustan ainoan pankin edessä seisoi toimitusjohtajan upea Mersu. Leena istui tuttuun tyyliinsä toimitusjohtajan vaimon näköisenä etupenkillä odottaen miestään, joka oli ilmeisesti asioimassa pankissa.

Myös meidän kylällämme oli siihen(kin) aikaan omat kyläjuoppomme, jotka kaljapullosta tekivät melkein mitä vain. Tuolloinkin kaupan kulmalla notkui yksi kylämme armottomimmista juopoista. Kaverin tunnisti jo kaukaa Ilves-piposta, joka hänellä oli aina päässään, niin kesällä kuin talvellakin. Pipoa hän piti kertomansa mukaan siksi, että halusi kunnioittaa Tampereen Ilveksen vuosikymmenet harrastamaa taiturimaista ja legendaarista taitokiekkoa.

Menimme joukolla kaverin luo ja kysyimme maistuisiko kalja. Oli kuulemma edelleen maistilla. Pienen tehtävän sovimme tehtäväksi, jonka hän lupasikin taiturimaisesti suorittaa. Kaluston ainakin pitäisi riittää tehtävän suorittamiseen, hänellä oli kuulopuheiden mukaan todella suurikokoinen sukuelin.

Siirryimme aitiopaikoille lähelle Mersua ja Leso-Leenaa, hieman takaviistoon, paikalle josta oli esteetön näkymä auton repsikan puoleiselle sivulle.

Kohta kaljapalkalla etenevä palkollisemme jo astelikin arvokkaasti huojuen kohti autoa ja sen ylpeää kyytiläistä. Matkalla herra oli aukaissut vetoketjunsa ja kaivanut pitkänä roikkuvan arvokalunsa esiin. Hän pysähtyi Leenan kohdalle ja koputti, huojuen kalunsa kanssa, lasiin. Halveksivasti kaveria vilkaisten Leena aukaisi lasin ja oli ilmeisesti juuri sanomassa jotain, mutta kaveri ehti ensin.

-Otakko suihin, hönötti kalunsa jatkeena huojuva mies heilutellen hervotonta heppiään Leso-Leenan punaisiksi pelmahtaneiden kasvojen edessä. Hetken henkeään haukottuaan Leena sulki raivokkaasti ikkunan ja käänsi katseensa pois.

No ”palkollisemme” sai sapelinsa kalistelustaan kaljansa ja me hupimme.

[krobbe (AJL Tappara-veikkauksen 16-17 voittaja)]

Isä meidän…

Ikää kun tullut enemmän kuin isälläni kuollessaan tuli taas kerran aika muistella häntä, ikävä kun iskee välillä päälle.

Isäni Olli August syntyi 4. päivä syyskuuta 1919 vähävaraiseen perheeseen. Isäni äiti Selli kuoli suhteellisen nuorena isän ollessa vasta 12 vuotias. Isämme ei kertonut meille juuri koskaan mitään lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Sen verran olen kuitenkin kuullut, että köyhissä oloissa varttui Olli sisaruksineen. Ollilla oli yksi veli ja kaksi siskoa. Sisaruksia isälläni oli kaikkiaan seitsemän, mutta niin kuin noina aikoina usein neljä heistä kuoli jo ensimmäisten elinvuosiensa aikana.

Lapsuudessaan puoliorvot Olli ja veli Armas kulkivat kuppiloissa, ja muissakin paikoissa joista saattoi löytyä höveleitä ihmisiä, hankkimassa särvintä leivän päälle. Armas oli erinomainen mandoliinin soittaja ja pikkuveli Ollin tehtäväksi jäi kerätä soitonpalkat virttyneeseen huopahattuun ja toimia tarvittaessa ”turvamiehen” tehtävissä. Nykynuoriso saattaa tuskin ymmärtää kuinka raskaissa oloissa tuon ajan köyhien perheiden lapset joutuivat elämään. Eritoten isälläni ja hänen sisaruksillaan ei varmaan ollut elämä ruusuilla tanssimista, sillä heidän äitinsä kuollessa olivat he vasta 11 - 17-vuotiaita. Lisäksi isäni isä Otto ei ollut mikään malliperheenpää. Ryyppyreissut ja muutoinkin epäsosiaalinen elämä ei edesauttanut lasten selviämistä elämän alkumetreillä. Ottokin kuoli melko pian lasten äidin jälkeen, katosi Lapin kairaan, josta häntä ei ikinä löydetty.

Nuoruudessaan isä innostui urheilusta, varsinkin paini ja nyrkkeily olivat lähellä nuoren pojan sydäntä. Menestystäkin tuli, molemmissa lajeissa isä saavutti sarjoissaan arvostetun Perä-Pohjolan mestaruuden. Se oli melkoinen saavutus ottaen huomioon sen, että pohjoisesta tuli varsinkin noihin aikoihin maamme huiput näissä kamppailulajeissa. Myöhemmin isä oli aktiivisesti mukana painitoiminnassa ja oli suuri innoittaja myös meidän lasten urheiluharrastuksiin.

Sitten sai pieni korpraali Saksanmaalla pakkomielteen, että valloitetaanpa maailma ja käynnisti suuruudenhulluudessaan II maailmansodan. Armeijaan tuli lähtö isällä niin kuin niin monella muullakin Suomen miehellä. Kaksikymppisenä alokaskoulutuksen kautta rintamalle vei isä Ollinkin tie. Tulenjohtueen tiedustelija oli hänen tehtävänsä läpi sodan. Armeijan harmaissa ja rintamalla isä vietti lyhyitä lomia lukuun ottamatta peräti 4 vuotta 8 kuukautta ja 27 päivää. Hiukan rankempaa 24/7:kaa kuin näissä nykypäivän tosi-tv ohjelmissa. Käsi lippaan!

Sodan päätyttyä isä kohtasi kauniin evakossa olevan viipurilaisneidon tulevan äitimme. Perheeseemme syntyi lapsia tasaiseen tahtiin. Luojan kiitos, että kenellekään meistä ei sattunut kohdalle r-vikaa, sillä ärrä oli in mitä tuli nimivalintoihimme. Yhdeksän r-kirjaimella alkaneita jälkeläistä, siinä koko vanhempiemme pirttiviljelyn sato.

Isä ei ollut turhalla hempeilyllä ”pilattu” kuten ei miehet yleensäkään noihin aikoihin. Yksi harvoista kerroista jolloin muistan isäni osoittaneen hempeämpiä tunteita, tapahtui hänen veljensä hautajaisissa. Kun arkkua laskettiin maan poveen, isä tokaisi ääni väristen, ”voi Ami-riepu mihin joudut”. Tuo perheemme ärrä-ketju sai aikaan välillä melkoisen sekasorron pienessä n. 60 neliön talossamme ja sen pihapiirissä. Varsinkin me kolme vanhinta poikaa aiheutimme isälle monta puhinan (”eihän tämä helvetti muuten olisikaan”) aihetta. Valtaosahan temppuiluistammehan oli luonnollista lasten koohotusta, mutta osasimme me toki olla tosi rasittaviakin. Ei siis mikään ihme, että ”koivuniemen herra” antoi usein ansaitunkin kurinpalautuksen. Kaiken kukkuraksi isä vaati meidän itse hakemaan vitsat, jotka sitten kirvelivät takapuolissamme. Muistutus lapsena olon sivuvaikutuksista tapahtui yleensä aina vasta iltapesun jälkeen, ja kyllä me pojat näinä iltoina hinkkasimme varpaitamme todella pitkään ja hartaasti.

Töitä opimme isän valvovan silmän alla tekemään kaikki lapset jo varhain. Mieleen palaa kilometrin mittaisilta vaikuttaneet perunapenkit, jotka todellisuudessa taisivat olla n. 30 metriä pitkät, joiden kitkeminen ei ollut mielipuuhiamme. Pelleilyksi ja tietokilpailujen pitämiseksihän touhumme tahtoi yleensä mennä. Toki työkin tuli tehtyä, koska sisälle ei ollut asiaa ennen kuin tinki oli täynnä. Syksyllä kyykimme ainakin meille pojille perin epämieluisassa savotassa. Marjapensaita oli pihassamme melkoinen määrä ja niiden tyhjentäminen ei oikein maittanut. Pieni nikkarointi- ja remonttihommia oli sen sijaan todella mukava isän kanssa tehdä. Silloin varsinkin kun onnistui tekemään jotain niin, että se isää miellytti, oli enemmän kuin kivaa saada kehut häneltä. Tosin pienempinä meillä nööseillä tuppas menemään melkein kuset housuun kun isä pyysi hakemaan jonkun työkalun. Me kun emme pieninä ymmärtäneet työkalujen päälle mitään. ”Lähetä mukula asialle ja mene itse perässä” isä puuskahti usein kun ruuvimeisseliä tarjottiin hänelle jakoavaimena. Oppia ikä kaikki, epäonnistumisten kautta työkalut tulivat meille kuitenkin loppujen lopuksi tutuiksi.

Näin vuosikymmenten jälkeen ymmärrän tuon ajan kasvatusmetodeja paremmin. Isä tuskin sai ikinä itsekään kokea liiemmälti hellyyttä, joten vaikea sitä on varmaan siirtää muuta eteenpäin kuin sitä mitä on itsellekin tarjottu. Kaksi poikaa kasvattaneena voin hyvin ymmärtää kuinka valtava ja raskas urakka isällä ja äidillä oli kasvattaa ja viedä läpi elämän karikoiden yhdeksän lasta. Toisaalta ei se mahdotonta ole muuttaa tuota ”halipulaa”, sen olen hyvin tullut huomaamaan sisarusteni ja omasta käytöksestä lapsiamme kohtaa.

Isä oli nuuka ja todella tarkka siitä mihin perheen vähät rahat laitettiin. Taloudenpidon finanssipuoli oli täysin hänen hyppysissään. Ruokapöydässä oli kaikille määräpalat, ja erehdyppä ottamaan esimerkiksi ylimääräinen metvurstinsiivu! Vaihdantatalous kukoisti keittiössämme, ”anna mulle tuo niin saat tämän”! Salaa joutui äiti sujauttamaan meille mukuloille muutaman pennosen mikäli jotain (yleensä karkkia) halusimme. Tuo nuukuus oli tietysti pakon sanelemaa. 12 (äidinäiti asui taloudessamme) hengen talous ja kahden tehdastyöläisen pienet palkat asuntolainan lisäksi oli yhtälö, joka vaati laihialaisuudestakin jalostuneemman rahankäyttöstrategian. Muistan hyvin, kuinka Nadja koiramme jo poistuttua muonavahvuudestamme isä pyysi kuukausia sen jälkeenkin kaupan lihatiskiltä makkaranpäitä ja muita roippeita koiralle. Hyvin ne maistuivat meille kahdella jalalla tallustavillekin!

Vävykokelaiden suhteen isällä oli selkeä linja. Hän joka tajusi ensivisiitille tulessaan tuoda tulevalle appiukolleen pullon Vodkaa täytti ainakin alustavasti vävyltä vaadittavat ominaisuudet. Miniäehdokkaiden suhteen ei tällaisia ”lahjonta” manooverejä vaadittu. Ollilla oli tapana vain katsoa, minkälainen tyttö tupaan tupsahti, ja jos tyttö sai isän hyväksynnän, toivotti hän miniäkokelaan tervetulleeksi lausahtaen mairealla äänellä ”mitäs tää meidän tyttöystävä”.

Siskoni on ansiokkaasti suorittanut sukututkimusta aina satojen vuosien taakse. Vaikka isämme esi-isistä löytyy pormestareita, koulumestareita, nimismiehiä ja jopa valtaneuvoksia, oli isämme piinkova kommunisti. Silloin kun televisiosta tuli eri lajien arvokisoja, saatoimme useammin kuin kerran kuulla isän nojatuolin suunnalta huokausten saatteleman ”kyllä nuo neuvostoliittolaiset naiset ovat kauniita”. Nuo puheet harmittivat, mutta toisaalta naurattivat meitä lapsia. Etkö isä rakas tajunnut, että se kaikista kaunein nainen vietti yönsä samassa sängyssä kanssasi!

Isä oli siis suuri Neuvostoliiton ihailija matkustellenkin sinne usein eri delegaatioiden jäsenenä. Olen tullut kyllä siihen käsitykseen, että noilla matkoilla lähinnä ryypättiin ja annettiin tovereiden kesken suudelmia kommunismin hengessä. Jos isä näkisi mitä maailmassa on tapahtunut hänen kuolemansa jälkeen, varmasti suusta kuuluisi epäuskoinen ”eihän tämä helvetti muuten olisikaan”. Varsinkin se kuinka vasemmisto, tai ne rippeet mitä isän tuntemasta vasemmistosta on enää jäljellä, istuu samassa hallituksessa oikeiston kanssa myyden työväen selkänahkaa mukamas järkevien kompromissien varjolla, saisi varmasti isän sapen kiehumaan.

Kovin usein en muista lapsena isääni humalassa nähneeni. Yleensä kun kummisetäni tuli istumaan meille iltaa, he istahtivat isän kanssa pelaamaan shakkia ja silloin yleensä pöydän jalan vieressä seisoi pullo koskenkorvaa. Meitä poikia huvitti suuresti kun aina kun tuli kummisetäni vuoro siirtää, tämä hieroi nenän alustaansa hymisten hauskasti. Siinä vaiheessa, kun me pojat tulimme siihen ikään, että aloimme käyttää joskus viikonloppuisin viinaa, oli isäni mielellään mukana porukassa, ei tosin seurannut meitä iltojen rientoihin. Ne olivat mukavia hetkiä, puolin ja toisin oltiin avoimempia ja juteltiin mukavia niin kuin suomalaisella miehellä humalapäissään tapana on.

Niin kuin pohjoisen miehelle hyvin sopii, oli isä armottoman kova kortin pelaaja. Kaipauksella muistelen niitä todella mukavia aikoja, kun istuimme pöydän ääreen korttirinkiin. Jo pienestä pitäen opimme isän opastuksella niin tupen, marjapussin kuin canastankin saloihin. Se joka joutui isän pariksi noissa peleissä, sai olla tarkkana, virheestä seurasi välittömästi paha mulkaisu ja ähkäisy ”tuohan pelaa kuin pullopersesika”. Mutta kaiken kaikkiaan hauskoja, todella hauskoja nuo pelihetkemme olivat!

Vuosien vieriessä tunnelmat kotonamme muuttuivat aina vaan parempaan suuntaan, eikä muutosta huomannut vähiten isästämme. Ikävuosien myötä ja jäätyään hyvin ansaitsemalleen eläkkeelle hänestä alkoi aina vaan enemmän tulla esiin positiivisuutta. Enää ei oltu taloudellisesti niin ahtaalla ja isä antoi itselleen luvan jo hieman helpottaa raskaasta pesueen vetovastuusta. Vanhimmat tytöt olivat jo kaikki naimisissa tahoillaan ja me pojat olimme rauhoittuneet pentuiän kotkotuksista.

Kaikki kuitenkin päättyi isän osalta turhan äkkiä ja ikävällä tavalla. Palatessaan siskoni mökiltä se tapahtui. Rauman tiellä vastaan tulevan Ladan iäkäs kuljettaja sai sairauskohtauksen ja täysin yllättäen ajautui vastaantulevan isän kaistalle tuhoisin seurauksin. Isä ehti vain huudahtaa ”tuleeko tuo perkele päälle” ennen kuin rysähti. Isällämme, kuten ei sisaruksillaankaan, ei lapsuudessaan ollut juuri muita ”turvaverkkoja” kuin toisensa. Siksipä kai hän ei ikinä oppinut käyttämään autossakaan turvavyötä, harmi. Ambulanssissa matkalla sairaalan pohjoisen kovia kokenut poika vetäisi viimeisen henkäyksensä, ja siirtyi paikkaan, jossa isä, äiti ja sisarukset häntä jo varmaan kaivaten odottivat.

Lepää rauhassa isä, Sinä pysyt aina muistoissamme. Siitä pitävät huolen yhdeksän lastasi, yli 20 lastenlastasi ja kymmenenkunta lastenlastenlastasi ja lisää muistosi vaalijoita tulee lisää sukupolvi sukupolvelta. Jokaisella meistä r-kirjain jälkeläisellä on omat muistomme isästämme, nämä olivat minun. Minulle ovat jääneet lämpimät ja kaipaavat muistot kattilakuntamme tiukasta, mutta huolehtivasta keulakuvasta. Silloin vasta kun oli liian myöhäistä, ymmärsin että paljon jäi sanomatta. Puhukaa ihmiset, huomenna voi olla liian myöhäistä!

Kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea tänne asti.

[7-Zack]

Mieleenpainuva tarina ja muisto, johon sisältyy koko laaja kirjo elämän iloista tragediaan asti.
Myös hyvä elämänohje puhumisen tärkeydestä!