Mielenterveys ja yksinäisyys/syrjäytyminen


#1

Laitoin nämä samaan koska huomasin ettei niille löydy omia aihealueitaan ja monella ne yhdistyy joten tässä ketjussa voi käydä keskustelua mielenterveysongelmiin, ysksinäisyyteen ja syrjäytymiseen liittyen.

Itsellä löytyy kummastakin kokemusta. Löytyy vaikea-asteinen masennus jonka suurin syy tällä hetkellä on yksinäisyys ja sitä kautta myls syrjäytyminen. Se on muuttanut muotoaan ja syytkin on sitä kautta myös vaihdelleet mutta pitkään yksinäisyys on ollut sen takana. Eikä helpottanut että tein pyörälenkin josta myös iltasanomat teki jutun. Vaikka siinä puhutaan päälle 1000km matkasta joka oli tarkotus niin kylmyys tuli tielle ja täten matkaa kertyi 575km.


(AJL Tappara-veikkauksen 16-17 voittaja) #2

Iso käsi Sinulle Mikko! Mahtavaa, että tulet esiin omalla nimelläsi asiasta josta varmaan monet kohtalotoverisi vaikenavat, ja mielestäni aivan turhaan. Nykyinen kiivas elämänrytmi ja ympäristön paineet ovat nykyään sitä luokkaa, että ei siinä oravanpyörässä ole helppo pysyä mukana ilman jonkin asteisia ongelmia oman “nuppinsa” säröilyä.

Tiedän mistä puhun, sillä myös minä olen kärsinyt mielenterveyden ongelmista, kaksisuuntaista “baanaa” on paineltu jo pitemmän aikaa, onneksi lähipiiristä on löytynyt kiitettavästi tukea, joka on ollut todella tärkeää.

Voimia Sinulle ja kaikille jotka sitä kaipaavat!


#3

Hienoa että näistä asioista on nyt alettu uskaltaa puhua. Ei mitään hävettävää. Ja mitä enemmän näistä puhutaan, niin ehkäpä sitä kautta löytyy ihmisiä joilla on samoja kokemuksia ja sitä kautta saattaa löytyä ystäviäkin.

Kiitos Mikko ja krobbe.


#4

Ihan mutulla heitän että kyse on yleisemmästä ongelmasta kuin moni uskoisi?


#5

Uskallan sanoa faktaksi tämän.


#6

On. Masennus (ja mielenterveysongelmat noin muutenkin) on melko vaiettu aihe, ja toisaalta moni ei sitä edes tunnista eikä osaa hakea siihen apua. Ajatellaan että ei se ole mikään oikea sairaus, kun ei ole edes mitään konkreettista, fyysistä vammaa. Samasta syystä mielenterveysongelmiin liittyy yleensä melko vahva stigma. Moni ajattelee helposti, että tuo nyt on vaan jotenkin laiska, ryhdistäytyis nyt vaan ja ottais itteensä niskasta kiinni niin kyl se siitä helpottaa, mutta ei se vaan mene niin.

Sen takia onkin hyvä että näistä asioista puhutaan ja niitä nostellaan pinnalle.


#7

Ja tähän liittyy myös aika vahvasti päihteet ja päihdeongelmat. Yleensä seurauksena. Ainakin yksinäisyyteen.


(No joo. Kova peli.) #8

Hienoa, että asiasta puhutaan. Mielenterveysongelmissa ei pitäisi olla mitään hävettävää. Siinä missä ihmisellä voi murtua luu, voi myös “murtua mieli”.

Nostan isosti virtuaalihattuani kaikille jotka uskaltaa asiasta puhua. Jokainen asiasta kertova on avaamassa uraa sille, että mielenterveysongelmista puhuminen on tulevaisuudessa (toivottavasti) yhtä helppoa kuin muista asioista.


#9

Ensinnäkin hatun nosto @Aineet ja @krobbe rohkeudesta ja tärkeän asian esiintuomisesta. Kerrompa siis oman tarinani, joka liittyy niin syrjäytymiseen kuin tähän palstaankin.

Tein 2 v. töitä syrjäytyneiden nuorten parissa. Tuo oli itse asiassa presidenttimme aloittama projekti, joka lopetettiin muiden opettajien ja päälliköiden vastustamisen vuoksi. Tykkäsin työstäni, vaikka se ei näin jälkeenpäin mietittynä minulle sopinutkaan. Otin työn liian henkilökohtaisesti, oppilaiden ongelmat tulivat uniinikin ja se kävi pääni päälle.

Aluksi projektiin luvattiin vaikka mitä resursseja ja apua, mutta pelkkää sanahelinää ne oli. Koulu teki käsittämättömiä päätöksiä, rahoilla jotka oli tarkoitettu nuorten koulutukseen ja tuntiresursseihin ostettiin koululle vaikka mitä koneita ja laitteita, lopulta lähiopetus lopetettiin kokonaan ja sain potkut.

Minun oli todella vaikea käsitellä asiaa omassa pikku päässäni, kukaan ei olisi voinut tehdä työtäni paremmin, mutta kiitoksena sain lopputilin ja entiset työkaverit olivat kääntyneet vihollisikseni. Kaksi kuukautta makasin kotona, kaupassa käyntikin oli välillä ylivoimaista. Yhtäkkiä olinkin siis itse tilanteessa josta olin epäuskoisena kuunnellut tarinoita oppilailtani.

Tuohon aikaan olin tällä palstalla jatkuvasti ja kirjoitin tänne paljon, voin melkein sanoa että arvon palstalaiset pitivät minut kasassa ja hengissä. Tilanteestani en avautunut kellekään, ennen kuin hyvä ystäväpariskunta tuli minut kotoa hakemaan ja lopulta pystyin puhumaan asiasta. Se helpotti ja seuraavalla viikolla aloitin työt kaverini ravintolassa ja pikkuhiljaa sain pääni kuntoon.

Muistan kuinka tärkeää minulle oli kun viesteistäni tykättiin, koska tänne kirjoittaminen oli kutakuinkin ainoa asia mihin pystyin. Siksi olen ikuisesti kiitollinen Tappara.co:lle ja palstalaisille.

Toivon siis että sinäkin Mikko kirjoitat tänne rohkeasti ja liikaa miettimättä mitä muut ajattelevat viesteistäsi. Tää on hyvien ihmisten palsta.


#10

Itse olen tuleva mielenterveys ja päihdetyöntekijä. Tai olen jo ollut alan työkokeilussa hyvän tovin. Jonkin verran olen elämässäni tätä puolta nähnyt ja se on etu alalla. Mielestäni.

Että tämä aihe ja asiat kyllä kiinnostaa aidosti itseäni.

Ja en halua asettaa nyt itseäni kenenkään yläpuolelle ja paremmaksi ihmiseksi.


#11

Yksi aika helppo asia mitä palsta voisi tehdä on järjestää jonkinlainen tapaaminen yhdessä. Tappara yhteisenä kiinnostuksen kohteena yhdistää ihmisiä.

Tai helppo ja helppo, mutta ideana helppo.


#12

Vähän hankala avata. Kokeillaan nyt.

Itse olen taipuvainen masennukseen, erilaisuuden ja riittämättömyyden tunteeseen. Vietän aika paljon yksinkin aikaa mutta se on osin oma valintani. Etenkin arkisin. Ystäväpiirit on vähän hajonnut hajanaisimmiksi ; kuten usein elämässä käy.

En itseäni kehuaksi sano, mutta olen kai vähän omantyyppiseni, hankalastikin selitettävä “tapaus”. Moni ei tavallaan tiedosta edes että kärsin masennuksen oireista ja edellä mainituista tunteista. Olen hyvä seuramies ja monen eri ystäväpiirin liima, kaiketi omaan myös jonkinlaista karismaa ja sinkkunakin menee ihan hyvin, sillon tällön. Haamuja näistäkin asioista toki löytyy rutkasti.

Olen kuitenkin aika impulsiivinen, jos epäonnistun jossain, sätin itseäni valtavasti ja koen jatkuvasti silti olevani jotenkin “erilainen”. En elä oikeastaan missään kuplassa koskaan, vaan olen hyvin tiedostava ihminen ja koen että kaikilla asioilla on oma iso merkityksensä. Usein vihaan sitä erilaisuuttani itsessäni, usein olen aidosti ylpeä siitä. Riippuu miten menee.
Tämä ei ole mitään ulkoista erilaisuutta siis, se tunne on todella syvällä, varmaan persoonassa ja henkilöhistoriassani.

Joskus myös tuntuu, ettei itsellä oikein eväät riitä tässä yhteiskunnassa menestymään. Mulla on käynyt elämässä toki valtavan paljon onnea, mutta myös todella paljon epäonnea, se on välillä jarruttanut/pitkittänyt omaa reittiä unelmiini. Sitten on mieli ollut maassa, ja ruoska on viuhunut omissa ajatuksissani. Joskus tuntuu että sitä on jotenkin “kirottu”.

Toisinaam asioista on tullut kierre, mutta silti olen aina jaksanut puskea eteenpäin. Omaan sisua ja tahdonvoimaa aika paljon.

Iän myötä (30) mun oma mieleni on vähän rauhoittunut. Olen oppinut käsittelemään enemmissä määrin pettymyksiä ja sitä erilaisuuden tunnetta, vaikka tietynlainen tunneherkkyys ei mihkään katoa. Kai se on ihan hyväkin. Enemmänkin voisin “jauhaa”, mutta jätetään tähän ettei tule liian pitkää ja epäjohdonmukaista tekstiä.


#13

Aika hyvä aihe käydä paljonkin keskustelua ja mielenterveysongelmat lienevät eräs suomalainen kansansairaus. Itse linkätän näitä asioita aika paljon lapsuuteen ja en ole jaksanut mitenkään erityisesti tutustua tutkimuksiin näistä. Mielestäni Suomessa ei voi kuitenkaan ikinä täydellisesti sulkea pois ympäristöä, koska Suomessa eletään iso osa vuodesta pimeässä. Se ei voi olla vaikuttamatta mielialoihin. Minä olen kaamosmasennukseen taipuvainen, mutta se ei ole oikeaa masennusta.

Olen kertonut oman tarinani monesti ja sen pitäminen lyhyenä on hyvin vaikeaa. Yritän silti aina kertoa sen lyhyesti, koska jutulle kertyy paljon pituutta.

Minä tulen hyvästä perheestä - ja voin sanoa ihan käsi sydämellä, että minulla oli hyvä lapsuus. Mutta yksi ongelma lapsuudessani oli - se oli se, että meidän perheessä ei opetettu puhumaan. Puhuminen oli kiellettyä ja ongelmat piti jotenkin käsitellä toisella tavalla. Se oli perheeni suurin miinus.

Samalla minä olin kouluaikanani sekä koulukiusaaja että kiusattu. Minuun kohdistui ala-asteella paljon kiusaamista ihan ulkonäköperusteisesti, olinhan minä lihava. Olen vieläkin (tässä hetkessä) pyöreähkö, mutta liikuntatottumukseni ovat parempia kuin koskaan. Uskon vakaasti, että olen vielä joskus hyvässä kunnossa. Perheeni tapa käsitellä asioita kaikella muulla kuin puheella, yhdistettynä koulukiusaukseen oli aika täydellinen kombinaatio tuhoamaan itsetunnon.

Teini-iässä rikkinäistä itsetuntoa yrittää korjata niillä asioilla mitä osaa. Minä valitsin teininä sen, että minusta tulee ammattipelaaja ja todistan kaikille, mihin pystyn. Oikeastihan se oli sairasta, koska ainoa henkilö, jolle ihmisen täytyy mitään todistaa on minä itse. Sen opin vasta aikuisena, että ei kannata todistaa kenellekään mitään ja ainoa, jolle on oikeasti todistusvastuussa on minä itse.

Kun sitten aikanaan kulutin teini-ikäni pelaten tietokonetta yksin, totuin yksinäisyyteen. Uhrasin pelaamisen alttarille elämää muuten lujittavat rakenteet; ystävät ja perheen - ja kaikki muut mahdolliset harrastukset. Pelaaminen oli riippuvuus, mutta poiketen muista riippuvuuksista siinä en ollut koukussa pelaamiseen vaan olin koukussa siihen, että hyväksyisin itseni hyvänä. Olen suorittaja.

Nuoren ihmisen elämä pysyy usein kasassa, vaikka se olisikin onttoa ja ongelmallista. Ei toki saa yleistää, mutta omani pysyi kulissin tasolla pystyssä. Lukion ja koulut pystyin suorittamaan armeijaan asti ihan ok, mutta jo ennen armeijaa olin huomannut, että elämänhallintani rakoili. Olin aina ollut sellainen laiska kahdeksikko koulussa, että sain kyllä “lahjoilla” ja “hyvällä muistilla” kokeesta kasit, vaikka en pistä tikkua ristiin. Tulevaisuuden suunnittelu oli hämärää - ystävyyssuhteet olivat pinnallisia - omasta syystäni. Seurustelu tai sellainen ei minua kiinnostanut vähääkään, pidin itseäni jopa vähän autistisena.

Tuolloin en ymmärtänyt ongelmieni laajuutta, koska en hyväksynyt juurisyitä - tai yritin jotenkin muotoilla juurisyyt toisiksi kuin ne oikeasti olivat. Tilanteeni vaati valtavasti ponnistelua ja olen edelleen ylpeä, että jotain järkeä sain asioihin ilman ulkopuolista apua, vaikka ulkopuoliseksi avuksi voidaan lukea liuta viisaita tuttavia, jotka vain virtasivat elämääni vahingossa. Armeijassa minä kuitenkin romahdin - ja oikeastaan vasta armeijassa aloin jotenkin - mitenhän sen nyt sanoisi - armeija asetti minut tilanteeseen, jossa jouduin jotenkin käsittelemään vaikeuksiani. Armeija ei mennyt hyvin - minä olen perusluonteeltani jokseenkin ylpeähkö ihminen - ja armeija on kuitenkin vähän sellainen paikka, että siellä suoritustason mittarit ovat aika yksinkertaisia. Niillä mittareilla olin oikeasti surkea ja jouduin oikeasti totaalisesti epämukavuusalueelle. Se avasi silmät monelle asialle.

Kun palasin armeijasta yritin jatkaa samaa menoa kuin lukiossa. Yritin jatkaa pelaamista, mutta siitäkään ei tullut enää mitään. Olin siirtynyt uuteen elämänvaiheeseen - voisiko sanoa, että olin saapunut varhaisaikuisuuteen ja nyt olisi aika ottaa itsestä vastuuta. Yliopistoon pääsin vahingossa ja oikeastaan vasta yliopiston erittäin vapaa opiskeluote näytti omalta kohdaltani koko totuuden. Minulla ei kerta kaikkiaan ollut minkäänlaisia sosiaalisen toiminnan työkaluja - ei vaan ollut. En pärjännyt opiskelutilanteissa ja halusin vetäytyä yksilöksi sivuun - ja opiskelin vielä hyvinkin naisvaltaisella alalla - kieliä meinaan. Noissa paikoissa korostui oikein poikkeuksellisen vahvasti se, että sosiaalisien valmiuksien lisäksi pitäisi olla erityisesti kykyä tulla toimeen varsin naisellisilla toimintatavoilla, koska ne olivat tuolla edustettuina.

Opiskeluni lähti aivan väärälle raiteelle ja huomasin nopeasti, että olen todella yksin. Vähitellen tipuin kokonaan pois yliopistosta ja linnoittauduin neljän seinän sisään. Tätä kesti muistaakseni noin yhden vuoden vuonna 2011. Ahdistumiseni ja sosiaalisten tilanteiden pelko oli sitä luokkaa, että en pystynyt pahimmassa vaiheessani näkemään ihmisiä ollenkaan. Pelkäsin niin paljon, että olin mieluummin yksin kotona. Oikeastaan vasta tämä kokemus oli minulle riittävä siihen, että aloin hyväksyä tarvitsevani apua tai sitten minun olisi muutettava asioita. Joka tapauksessa kokemus siitä, että opiskelu ei kulje, en ole töissä ja muutenkin elämäni näyttää mustalta pitkään romahdutti itsetuntoni entisestään.

Tuolloin päätin, että minä muuttaisin asiat, vaikka väkisin. Koska noissa tilanteissa omat voimavarat ovat marginaaliset, päätin aloittaa yksinkertaisesta. Se tarkoitti sitä, että asiat tehdään pala kerrallaan. Ensimmäinen pala, jonka päätin muuttaa, on työ. Jostain syystä masentunut mieli ajattelee, että ei jaksaisi tehdä työtä, mutta omalla kohdallani työ oli pelastus. Työ toi elämään ryhtiä ja pakollista rytmiä ja työyhteisö pystyi buustamaan minua ylöspäin. Sain onnistumisen kokemuksia, jotka ovat ainoa tapa vahvistaa itsetuntoa. Tähän pohjaan perustuen olen oppinut myöhempää elämää varten “make things happen” -periaatteen eli sen, että asioita voi muuttaa vain itse. Ei kannata odottaa, että ne muuttuvat, kun itse voi sen muutoksen saada aikaan.

Kolme vuotta työelämää ja olin hyvässä taloudellisessa tilanteessa ja valmis palaamaan opiskelemaan. Tulin ns. peterra 2.0 mentaliteetilla takaisin yliopistolle. Olin opiskellut asiakaspalvelutyössä perustaidot sosiaalisesta kanssakäymisestä ja minä hankin ensimmäiset yliopistofrendit 27-vuotiaana! Mitään muuta ei siis ollutkaan tarttunut, mutta aloin löytää ystäviä. Tämän jälkeen yliopistossakin hommat alkoivat hoippua kohti päätöstä ja lähelle valmistumista pääsinkin jo viime vuonna.

Nyt mennään niihin pituuksiin jutussa, että enempää ei voi yhteen jatkaa.

Joka tapauksessa kirjoitan vielä tämän TL:DR-version:

  1. suurin osa masennuksesta omalla kohdallani aiheutui lapsuudesta, juurisyy on huono itsetunto
  2. asian korjaamiseksi tarvittiin paljon toisteisia onnistumisia työelämässä
  3. tämän jälkeen tilanne korjautui

Vastaavasti opin myös sen, että yksinäisen / masentuneen:

  1. tee parhaasti, jotta et oikeasti olisi yksin. Ystäviä ei voi ostaa, mutta sosiaalista kanssakäymistä voi kuka tahansa harjoitella. Olen itse lähtenyt melkein nollista ja päässyt sataan. Ok, en edelleenkään pidä smalltalkista ja välillä menen jumiin, mutta sosiaalinen kanssakäyminen on taito, jonka oppii viettämällä ihmisten kanssa aikaa - uskalla tutustua ihmisiin - kertoa heille, että haluat tutustua paremmin
  1. Uskalla muuttaa asioita - älä jää odottamaan, että asiat muuttuvat itsestään. Puhu, puhu ja puhu.

Annan vielä pari extratippiä:

  1. seuraa urheilua! Urheilu on upeaa ja joukkueurheilussa parasta on joukkuehenki. Seuraa joukkuehengen merkitystä - onnistumisen riemua. Jokaisen elämässä pitää olla maaleja ja tuuletuksia. Ja silloin, kun maali menee omiin niin totta kai se ärsyttää - se on normaalia!
  2. lähde ulkojäille ja pelaa itse - lähde ulkoilemaan ja nauttimaan urheilusta - tai lähde salille ja ylitä itsesi. Urheilu on huume, joka parantaa itsetuntoa salaa ja huomaamatta. Kun itsetunto paranee, huomaa selviävänsä monesta

Ja jotta ei olisi ihan tyhjänpäiväistä:

Älä vajoa samoihin kuoppiin, kun pääset niistä ylös. Minulle on meinannut useasti käydä näin - silloin kannattaa ottaa aikalisä ja muistuttaa itseään, että kiipesi jo kuopasta pois. Ainoastaan itse voi laittaa itsensä sinne uudestaan.


(Varman päälle) #14

Työuupumus sopinee tähän ketjuun. Itsellä olisi kokemusta ja tarinaa kunhan saan jäsenneltyä niitä luettavaan muotoon.


#15

HIenoja kirjoituksia @Aineet @krobbe @Kahvanaama @peterra ja oliko muita! Huippua, että kirjotatte asioista ja on fiksusti tehtyjä itseanalyysejä. Voi olla, että se auttaa ku kirjotatte tänne, mutta jos ei auta, ni ihan varmana täältä löytyy useita lukijoita, joita noi kirjotukset auttaa. :+1:t3:


#16

Minä olen vuodesta 2012 asti kärsinyt masennuksesta. Välillä menee hyvin ja sit välillä mennään syöksyen ihan pohjalle. Pitkälle toistakymmentä erilaista lääkettä on syöty ja psykoterapiassa käyty. Sähköäkin olen saanu kymmenen kertaa ja yksi osastojakso tullut koettua.

Tällähetkellä on ihan hyvä tilanne. :slight_smile: Mitä nyt aivan karsea ympärivuorokautinen väsymys päällä. Tsemppiä kaikille mt-ongelmien kanssa taisteleville! Kyllä se siitä paremmaksi muuttuu.


#17

Oma ikäluokkani oli lapsuuteni kaupungissa niin iso, että en päässyt ala-asteella oman kaupunginosani kouluun, vaan jouduin toiseen kouluun kaupungin toiselle puolelle. Tämä riitti aiheeksi sille, että minua kiusattiin koko ala-aste. Ulkopuolelle jättämistä jne. Vieläkin yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen on näiden kusipäiden naamat muistissa. Ja se tunne.

Tämä loppui saman tien yläasteelle siirtyessäni ja oli suorastaan päihdyttävä tunne kun sai tuntea olevansa hyväksytty ja kuuluvansa joukkoon.
Yläasteella muodostui ystävyyssuhteita, jotka ovat olemassa vielä tänä päivänäkin. Avainasemassa oli eräs tietty tyyppi, joka oli koulun suosittuja poikia, ja jostain ihmeen syystä meillä kemiat kohtasi ja hän otti minut joukkoon. Tämä kaveri on nykyään lapseni kummi ja minä hänen.
Koulukiusaajia halveksun yli kaiken. Tuossa iässä persoona on vasta kehittymässä ja hyvin altis vaikutteille.
Tuo kiusaaminen heijastuu vielä nykyäänkin persoonassani siten, että minulla kova tarve miellyttää muita ja tulla hyväksytyksi. Tämä ei varmaankaan koskaan muutu. Ikää on jo yli 40. Näille kiusaajille tuskin pystyn koskaan antamaan anteeksi. Tai ehkä pystyisin jos pyydettäisiin, mutta unohda en milloinkaan ja niin pikkumainen olen, että taatusti kostan jos joskus (toivottavasti ei) tulee paikka.


#18

Kerrotaan omakin tarina kun moni on täällä rohkeasti kertonut omansa. Omani liittyy lähinnä yksinäisyyteen.

Olen aina ollut äärimmäisen introvertti kaveri, nuorempana myös äärimmäisen ujo ja arka. Tarhaikä ja ala-aste meni suht normaaleissa merkeissä noin kavereiden osalta, lapsena kun on helppo ystävystyä ja kuulua porukkaan. Sosiaaliset vaikeudet alkoi sitten yläasteikäisenä. Teini-iän kapinoissa valitsin kaveriporukan enemmän sen perusteella kenen kanssa kannattaa olla väleissä että on “cool”, enkä sen perusteella keiden porukkaan olisin kuulunut tai sopinut parhaiten. Tämä johti siihen että olin kaveriporukan “täytemies”, ja minulla oli käytännössä yksi ihminen jota pystyi sanomaan ystäväksi.

Suoraan sanoen ei minua kukaan tohon aikaan kaivannut jos olin pitkään pois porukoista. Muistan yhdenkin kesän yläasteella kun olin käytännössä koko kesän kotona ja pelailin pleikkaria. Ei kertaakaan puhelin soinut, ei kertaakaan pyydetty mukaan menoihin. Suunnilleen muutaman viikon välein kävin kylillä näyttäytymässä ettei sitten syksyllä olisi pidetty outona kun olin ollut vaan kotona koko kesän.

Amiksessa ja intissä sitten tulin vähän ulos kuorestani, ja se aika oli melko hyvää noin sosiaalisesti. Tosin sekin sosiaalinen kanssakäynti pyöri suurimmaksi osaksi alkoholin ja koulun/armeijan ympärillä. Sama stoori jatkui työelämään siirtyessäni. Olin pidetty mies kun lähdettiin dokaamaan, mutta viikolla ei puhelin paljoa pirissyt. Itse asiassa nyt kun miettii, niin olin silloinkin se viimeinen kelle soitettiin kun piti saada ryyppykaveri.

Tuosta hetkestä nykyisyyteen on tapahtunut paljon. Aloin tosissani urheilemaan, ja samalla katosi iso osa tuon ajan kavereista ja tutuista kun ei tullut enää ryypättyä. Harrastusten ja töiden kautta toki on kavereita nykyisin, mutta eipä noista tule kuin paria nähtyä vapaa-ajalla. Ja se on ihan fine, totta puhuakseni en enää edes kaipaa sellaista kaveruutta jota koko nuoruuteni jahtasin. Siis sellaista välitöntä ystävyyttä jossa ollaan yhteydessä puolin ja toisin, käydään kahvilla sponttaanisti yms tiedättehän. Yksinäisyyteenkin tottuu, ja olen kaikesta huolimatta aina viihtynyt yksin. Pari kertaa joskus nuorempana taisin itkeä kun ei kukaan soittanut oikeasti moneen kuukauteen, mutta muuten on mennyt ihan kivasti.

Ja posin kautta lopetetaan. Olen kuitenkin löytänyt itseäni juuri sopivasti täydentävän vaimon, ja avioelämä menee oikein hienosti. Ehkä tuossakin yksi syy miksi se ei ahdista ettei ole ystäviä.


#19

Kirjotetaan tänne nyt miten joulu meni ja sitä mitä nyt onkaan mielessä. Elikkö ennen joulua tuli oltua 5 viikkoa osastohoidossa(2 viikkoo NPS1 suljetulla ja 3 viikkoo NPSI2 joka on päiväosasto) ja ei siitä kunnolla ollut hyötyy muuta kun että jotain avohoitoon tuli selvennystä ja lääkitystä jatkettiin eikä keskustelukäyntei tullut kriisityöhön kerta viikkoon vaan harvakseltaan. Jos olisin jatkanut opiskeluja Ypäjäl niin hoidollisesti oltais maremmalla osalla koska Forssassa(johon ypäjäläiset menee psykiatriseen hoitoon) tajuttiin ottaa Aspergeryyteni huomioon ja oli kerta viikkoon keskustelukäynti psykiarisella sairaanhoitajalla ja lääkkeet jätettiin pois joista ei oo ollut 4 vuoden aikana mitään hyötyä ja nyt ne TAYSsillakaan tiiä mikä mulla on joten mulla nyt diaknooseissa on määrittelemätön masennustila. Ja sitten jouluun jossa aatto meni enemmän kuin huonosti mutta joulupäivä meni aatonkin puolesta hyvin kun parhain, läheisin ja rakkain ystävä soitti mulle ja osoitti sanoillaan ja äänen painoillaan sen että oikeesti miusta välittää. Nyt joulun jälkeen on alkanu menee tasaseen alamäkeen kuten ennen jouluakin


#20

Kohta mennään Marssiin, mutta ihmisen aivoja/mieltä ei tunneta kuin pintapuolisesti. Mä toivon totisesti, että kohdallesi osuis lääkäri, joka löytäis diagnoosin. Yritä vain sisukkaasti saada apua, vaikka varmasti ei oikein jaksaiskaan. Kirjoittele vaikka tänne, kyllä Tapparayhteisö välittää. Parempaa Uuttavuotta sinulle!