Aika hyvä aihe käydä paljonkin keskustelua ja mielenterveysongelmat lienevät eräs suomalainen kansansairaus. Itse linkätän näitä asioita aika paljon lapsuuteen ja en ole jaksanut mitenkään erityisesti tutustua tutkimuksiin näistä. Mielestäni Suomessa ei voi kuitenkaan ikinä täydellisesti sulkea pois ympäristöä, koska Suomessa eletään iso osa vuodesta pimeässä. Se ei voi olla vaikuttamatta mielialoihin. Minä olen kaamosmasennukseen taipuvainen, mutta se ei ole oikeaa masennusta.
Olen kertonut oman tarinani monesti ja sen pitäminen lyhyenä on hyvin vaikeaa. Yritän silti aina kertoa sen lyhyesti, koska jutulle kertyy paljon pituutta.
Minä tulen hyvästä perheestä - ja voin sanoa ihan käsi sydämellä, että minulla oli hyvä lapsuus. Mutta yksi ongelma lapsuudessani oli - se oli se, että meidän perheessä ei opetettu puhumaan. Puhuminen oli kiellettyä ja ongelmat piti jotenkin käsitellä toisella tavalla. Se oli perheeni suurin miinus.
Samalla minä olin kouluaikanani sekä koulukiusaaja että kiusattu. Minuun kohdistui ala-asteella paljon kiusaamista ihan ulkonäköperusteisesti, olinhan minä lihava. Olen vieläkin (tässä hetkessä) pyöreähkö, mutta liikuntatottumukseni ovat parempia kuin koskaan. Uskon vakaasti, että olen vielä joskus hyvässä kunnossa. Perheeni tapa käsitellä asioita kaikella muulla kuin puheella, yhdistettynä koulukiusaukseen oli aika täydellinen kombinaatio tuhoamaan itsetunnon.
Teini-iässä rikkinäistä itsetuntoa yrittää korjata niillä asioilla mitä osaa. Minä valitsin teininä sen, että minusta tulee ammattipelaaja ja todistan kaikille, mihin pystyn. Oikeastihan se oli sairasta, koska ainoa henkilö, jolle ihmisen täytyy mitään todistaa on minä itse. Sen opin vasta aikuisena, että ei kannata todistaa kenellekään mitään ja ainoa, jolle on oikeasti todistusvastuussa on minä itse.
Kun sitten aikanaan kulutin teini-ikäni pelaten tietokonetta yksin, totuin yksinäisyyteen. Uhrasin pelaamisen alttarille elämää muuten lujittavat rakenteet; ystävät ja perheen - ja kaikki muut mahdolliset harrastukset. Pelaaminen oli riippuvuus, mutta poiketen muista riippuvuuksista siinä en ollut koukussa pelaamiseen vaan olin koukussa siihen, että hyväksyisin itseni hyvänä. Olen suorittaja.
Nuoren ihmisen elämä pysyy usein kasassa, vaikka se olisikin onttoa ja ongelmallista. Ei toki saa yleistää, mutta omani pysyi kulissin tasolla pystyssä. Lukion ja koulut pystyin suorittamaan armeijaan asti ihan ok, mutta jo ennen armeijaa olin huomannut, että elämänhallintani rakoili. Olin aina ollut sellainen laiska kahdeksikko koulussa, että sain kyllä “lahjoilla” ja “hyvällä muistilla” kokeesta kasit, vaikka en pistä tikkua ristiin. Tulevaisuuden suunnittelu oli hämärää - ystävyyssuhteet olivat pinnallisia - omasta syystäni. Seurustelu tai sellainen ei minua kiinnostanut vähääkään, pidin itseäni jopa vähän autistisena.
Tuolloin en ymmärtänyt ongelmieni laajuutta, koska en hyväksynyt juurisyitä - tai yritin jotenkin muotoilla juurisyyt toisiksi kuin ne oikeasti olivat. Tilanteeni vaati valtavasti ponnistelua ja olen edelleen ylpeä, että jotain järkeä sain asioihin ilman ulkopuolista apua, vaikka ulkopuoliseksi avuksi voidaan lukea liuta viisaita tuttavia, jotka vain virtasivat elämääni vahingossa. Armeijassa minä kuitenkin romahdin - ja oikeastaan vasta armeijassa aloin jotenkin - mitenhän sen nyt sanoisi - armeija asetti minut tilanteeseen, jossa jouduin jotenkin käsittelemään vaikeuksiani. Armeija ei mennyt hyvin - minä olen perusluonteeltani jokseenkin ylpeähkö ihminen - ja armeija on kuitenkin vähän sellainen paikka, että siellä suoritustason mittarit ovat aika yksinkertaisia. Niillä mittareilla olin oikeasti surkea ja jouduin oikeasti totaalisesti epämukavuusalueelle. Se avasi silmät monelle asialle.
Kun palasin armeijasta yritin jatkaa samaa menoa kuin lukiossa. Yritin jatkaa pelaamista, mutta siitäkään ei tullut enää mitään. Olin siirtynyt uuteen elämänvaiheeseen - voisiko sanoa, että olin saapunut varhaisaikuisuuteen ja nyt olisi aika ottaa itsestä vastuuta. Yliopistoon pääsin vahingossa ja oikeastaan vasta yliopiston erittäin vapaa opiskeluote näytti omalta kohdaltani koko totuuden. Minulla ei kerta kaikkiaan ollut minkäänlaisia sosiaalisen toiminnan työkaluja - ei vaan ollut. En pärjännyt opiskelutilanteissa ja halusin vetäytyä yksilöksi sivuun - ja opiskelin vielä hyvinkin naisvaltaisella alalla - kieliä meinaan. Noissa paikoissa korostui oikein poikkeuksellisen vahvasti se, että sosiaalisien valmiuksien lisäksi pitäisi olla erityisesti kykyä tulla toimeen varsin naisellisilla toimintatavoilla, koska ne olivat tuolla edustettuina.
Opiskeluni lähti aivan väärälle raiteelle ja huomasin nopeasti, että olen todella yksin. Vähitellen tipuin kokonaan pois yliopistosta ja linnoittauduin neljän seinän sisään. Tätä kesti muistaakseni noin yhden vuoden vuonna 2011. Ahdistumiseni ja sosiaalisten tilanteiden pelko oli sitä luokkaa, että en pystynyt pahimmassa vaiheessani näkemään ihmisiä ollenkaan. Pelkäsin niin paljon, että olin mieluummin yksin kotona. Oikeastaan vasta tämä kokemus oli minulle riittävä siihen, että aloin hyväksyä tarvitsevani apua tai sitten minun olisi muutettava asioita. Joka tapauksessa kokemus siitä, että opiskelu ei kulje, en ole töissä ja muutenkin elämäni näyttää mustalta pitkään romahdutti itsetuntoni entisestään.
Tuolloin päätin, että minä muuttaisin asiat, vaikka väkisin. Koska noissa tilanteissa omat voimavarat ovat marginaaliset, päätin aloittaa yksinkertaisesta. Se tarkoitti sitä, että asiat tehdään pala kerrallaan. Ensimmäinen pala, jonka päätin muuttaa, on työ. Jostain syystä masentunut mieli ajattelee, että ei jaksaisi tehdä työtä, mutta omalla kohdallani työ oli pelastus. Työ toi elämään ryhtiä ja pakollista rytmiä ja työyhteisö pystyi buustamaan minua ylöspäin. Sain onnistumisen kokemuksia, jotka ovat ainoa tapa vahvistaa itsetuntoa. Tähän pohjaan perustuen olen oppinut myöhempää elämää varten “make things happen” -periaatteen eli sen, että asioita voi muuttaa vain itse. Ei kannata odottaa, että ne muuttuvat, kun itse voi sen muutoksen saada aikaan.
Kolme vuotta työelämää ja olin hyvässä taloudellisessa tilanteessa ja valmis palaamaan opiskelemaan. Tulin ns. peterra 2.0 mentaliteetilla takaisin yliopistolle. Olin opiskellut asiakaspalvelutyössä perustaidot sosiaalisesta kanssakäymisestä ja minä hankin ensimmäiset yliopistofrendit 27-vuotiaana! Mitään muuta ei siis ollutkaan tarttunut, mutta aloin löytää ystäviä. Tämän jälkeen yliopistossakin hommat alkoivat hoippua kohti päätöstä ja lähelle valmistumista pääsinkin jo viime vuonna.
Nyt mennään niihin pituuksiin jutussa, että enempää ei voi yhteen jatkaa.
Joka tapauksessa kirjoitan vielä tämän TL:DR-version:
- suurin osa masennuksesta omalla kohdallani aiheutui lapsuudesta, juurisyy on huono itsetunto
- asian korjaamiseksi tarvittiin paljon toisteisia onnistumisia työelämässä
- tämän jälkeen tilanne korjautui
Vastaavasti opin myös sen, että yksinäisen / masentuneen:
- tee parhaasti, jotta et oikeasti olisi yksin. Ystäviä ei voi ostaa, mutta sosiaalista kanssakäymistä voi kuka tahansa harjoitella. Olen itse lähtenyt melkein nollista ja päässyt sataan. Ok, en edelleenkään pidä smalltalkista ja välillä menen jumiin, mutta sosiaalinen kanssakäyminen on taito, jonka oppii viettämällä ihmisten kanssa aikaa - uskalla tutustua ihmisiin - kertoa heille, että haluat tutustua paremmin
- Uskalla muuttaa asioita - älä jää odottamaan, että asiat muuttuvat itsestään. Puhu, puhu ja puhu.
Annan vielä pari extratippiä:
- seuraa urheilua! Urheilu on upeaa ja joukkueurheilussa parasta on joukkuehenki. Seuraa joukkuehengen merkitystä - onnistumisen riemua. Jokaisen elämässä pitää olla maaleja ja tuuletuksia. Ja silloin, kun maali menee omiin niin totta kai se ärsyttää - se on normaalia!
- lähde ulkojäille ja pelaa itse - lähde ulkoilemaan ja nauttimaan urheilusta - tai lähde salille ja ylitä itsesi. Urheilu on huume, joka parantaa itsetuntoa salaa ja huomaamatta. Kun itsetunto paranee, huomaa selviävänsä monesta
Ja jotta ei olisi ihan tyhjänpäiväistä:
Älä vajoa samoihin kuoppiin, kun pääset niistä ylös. Minulle on meinannut useasti käydä näin - silloin kannattaa ottaa aikalisä ja muistuttaa itseään, että kiipesi jo kuopasta pois. Ainoastaan itse voi laittaa itsensä sinne uudestaan.
Mitä nyt aivan karsea ympärivuorokautinen väsymys päällä. Tsemppiä kaikille mt-ongelmien kanssa taisteleville! Kyllä se siitä paremmaksi muuttuu.