Nyt en halua tähän keskusteluun kommentteja miten on vaihdettu ns. samalla ammattinimikkeellä toiseen firmaan. Ei olleenkaan nyt sellaista.
Onko täällä henkilöitä, jotka ovat päättäneet vaihtaa vanhemmalla iällä kokonaan omaa ammattinimikettään? Eli lähteä vanhasta työstä ihan muihin töihin?
Koulutuksen kautta? Miten asiat sujui? Tuliko parempi olo itselle? Kauan meni? Mitä tapahtui elämässä ylipäätään? Muuttuiko mitään? Jos muuttui, niin mikä muuttui?
Mikä oli elämäntilanne, paljon lainaa?
Paljon kysymyksiä, mutta niinhän tällainen aihe varmasti jokaiselle tuottaa.
Mutta, ketjun avaajan ominaisuudessa haluan tähän konkretiaa. En mitään helvetin ihmisanalyyseja eikä muuta paskaa. Eli te, jotka olette käyneet elämässänne jotain tuollaista läpi ja teillä on oikeasti annettavaa, niin antakaa tulla.
Minä vastaan nyt nopeasti. Minä päätin 2000-luvun alussa aloittaa uuden elämän. Olin ollut vuoden ulkomailla kehitysaputyössä ja päätin pitkään mietittyäni lähteä opiskelemaan kokiksi. Kävin englanninkielisen kokkikoulun, koska olin englantia käyttänyt työssäni siihenkin asti ja lisäksi muutkin oppilaat olivat vähän varttuneempia, ei tarvinnut teinien seassa pappana pyöriä.
Valmistuin kokiksi kun täytin 40 v. ja jatkoin samantien ammattikorkeaan restonomiopintoihin. Olin töissä eri ravintoloissa heti kokkikoulun aloitettuani, aluksi tiskarina ja siitä pikkuhiljaa parempiin tehtäviin. Kun entinen opettajani vaihtoi alaa sain kokkiopettajan paikan entisessä koulussani. Kertaakaan en ole katunut että uudelle alalle lähdin. Minulla kävi siinä mielessä tuuri, että niin kokki- kuin restonomiopinnoissani sain paljon hyväksilukuja, joten pystyin tekemään täysiaikaisesti töitä samaan aikaan. Ekan vuoden kokkikoulussa poltin vanhoja säästöjä, mutta lainaa ei tarvinnut ottaa ollenkaan.
Nyt en ehdi paremmin kirjoittaa, mutta aihe on hyvä ja vastaan mielelläni paremmin kysymyksiin vähän myöhemmin. Mutta näin lyhyesti, suosittelen jos yhtään sille tuntuu.
Itse teen parhaillaan täydellistä alanvaihtoa näin keski-iän kynnyksellä. Ei lainaa, vaimolla töitä. Vähän säästöjä, jota käytetään puskurina jos kuukausitulot eivät riitä. Nyt opintovapaalla työnantajaltani, joten saan ensimmäiset 15 kk aikuiskoulutustukea. Yksi tiedekunta opiskeltu nuorena, maisterin papereilla. Alan töitä n. 15 vuotta takana, kunnes kypsyin täysin.
Nyt opiskeltavan alan yliopisto toisella paikkakunnalla, joka aiheuttaa luonnollisesti pientä haastetta. Perheessä myös eri ikäisiä lapsia, mikä myös vaatii paljon järjestelyä, kaikkea ei voi langettaa puolison niskaankaan (harrastuksiin kuskaamiset, koulunkäynnin tukeminen tarvittaessa, huomion antaminen, hoitopaikan järjesteleminen, kotityöt, yms). Yritän olla viikonloput perheen kanssa, arkisin opiskelen omassa kammiossani(kotona) tai opiskelupaikkakunnalla(pieni vuokra-asunto). Jonkin verran voin suorittaa opiskeluja myös verkossa, onneksi! Monta vuotta tässä menee, mutta opintokokonaisuus kerrallaan hiivitään eteenpäin.
Olen huomannut, että ihan eri tavalla ymmärtää asioita kuin kohta 20 vuotta sitten. Elämänkokemus tuo tiettyä särmää, ymmärrystä ja perspektiiviä myös opiskeluun. Toisaalta kaipaa nuoruuden vapautta, mutta aika aikansa kutakin. Se elämänvaihe on jo koettu.
Kaiken kaikkiaan suosittelen alanvaihtoa vielä myöhemmälläkin iällä. 10 vuoden päästä on taas saman verran vanhempi, ja alan vaihto entistä hankalampaa. Eli jos on pitkään kokenut, että nykyinen ala on puuduttavaa,ja taloudessa on jotain mistä karsia turhimpia menoja, ei muuta kuin opiskelemaan vähän vanhempanakin uutta alaa, mihin kokee kutsumusta ja motivaatiota. Mielenkiintoinen elämänvaihe tämäkin, päästä työn oravanpyörästä pois, ainakin hetkeksi. Aikuisopiskelu on tätä päivää ja mahdollisuuksiakin siihen tarjotaan (opintovapaa, aikuiskoulutustukea,jne). Tapparan matseihinkin pääsee opiskelijalipulla edullisesti.
Tämä on erittäin tärkeä huomio. Motivaatio opiskella oli ainakin minulla huomattavasti suurempi kuin nuorena. Opiskelusta sai myös paljon enemmän irti, kun halusi oppia mahdollisimman paljon ja käyttää hyväkseen kaikki mahdollisuudet kehittyä. Ja kyllä niitä opiskeluajan riemujakin tuli koettua. Meillä kun oli kansainvälinen ryhmä niin juhlatkin oli melko “värikkäitä”. Mutta sekin kaikki opetti ja koulutti tulevaisuutta varten.
Itse viivytin alanvaihtoa muutaman vuoden, ajattelin että talous edellä mennään. Ratkaiseva seikka oli lopulta se, kun vertailin seuraavia vaihtoehtoja: nykyistä,ei niin mielekästä duunia, seuraavat 30 vuotta, tai uudella alalla 25 vuotta. Päädyin siis jälkimmäiseen. Nyt opiskeltavaa alaa kuvailen intohimokseni.
Alanvaihtoa harkitsevan täytyy tietysti punnita, mitkä ovat uuden alan työllistymismahdollisuudet, olenko valmis tarvittaessa jopa muuttamaan valmistuttuani työn perässä, ja arvostaako työnantaja ikää, kokemusta, ja alanvaihtajaa? Kun opintovapaa on käytetty, vaihtoehtonahan on palata nykyiseen hommaan tai jatkaa opiskelut loppuun asti. Jälkimmäinen vaihtoehto vie tietysti enemmän tyhjän päälle, mutta sen riskin olen ainakin omalla kohdalla tiedostanut, ja siihen päätynyt.
Olen ajautunut kaupan alalle parikymmentä vuotta sitten, kun en päässyt silloin aikoinani opiskelemaan liikuntaa. Viime vuosina tämä asia on alkanut nyppimään oikein huolella, ja nyt olen siinä pisteessä, että haluaisin vaihtaa alaa ihan kokonaan. En koe itseäni ollenkaan kaupalliseksi, en halua myydä kenellekään yhtään yhtään mitään, mutta tälle alalle oli niin helppo työllistyä.
Antakaahan vinkkejä; kuinka olette tuon alan vaihdon käytännössä suorittaneet?
Kouluun hakemusta ja siitä eteenpäin? Sellaiseen ei oikein anna taloudellinen tilanne myöden, kun tuota jälkikasvuakin on siunaantunut, kuin myös asuntolainaa.
Juuri tuli vuosi siitä, kun turvallinen ja vuosia jatkunut työsuhde loppui. Oikeastaan saman tien päätin, että jotain muuttuu samalla, ja muutin maalle. Samalla aloin katselemaan elämää ja työelämää uudella tavalla, samaten kuin kysymään, tarvitsenko niin paljon rahaa ja materiaa kuin luulen. Koska lainaa ei ole ja vaatimattomasti eläen ei tarvi paljon rahaa, teen freelancerina töitä sen verran kuin tarvitsee. Tuntuu, että tämä muutos olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.
Tämä ei ehkä ole ihan sitä mitä aloituksella haettiin, mutta kannustan todellakin tekemään elämässä rohkeita valintoja. Näin jälkeenpäin tuntuu todella masentavalta, kuinka jämähti toistamaan samaa elämänrytmiä samassa (sinänsä mieluisassa) työpaikassa ja samoilla rutiineilla. Siihen vaan turtuu, eikä näe, mitä kaikkea muuta voisi elämällään tehdä.
Pari kertaa olen vaihtanut hommia.
Eka kerta 90-luvulla. Meni mielenkiinto ja koneen vieressä seisoskelu ei tehnyt hyvää kropalle. Joten jättäydyin työttömäksi, vailla tulevaisuuden suunnitelmia.
Muutama kymppitonni sen aikaista valuuttaa tilillä, liiton korvaukset ja lainaton elämä.
Vuosi vapaana, sitten vuoden työvoimakoulutus liiton korvauksilla ilman että päivät väheni, sitten vuosi taas vapaana, kunnes 500 päivää oli täynnä ja sitten töihin.
Se oli parasta aikaani.
Parisen vuotta sitten sama jutttu. Kyllästyin ja otin lopputilin. Sitä ennen hain pankista lainaa, koska säästöjä ei ollut ja tiesin, että rahalle on käyttöä kohta.
Ilmoitus pankkiin, että olen työtön ja asuntolainan maksu jäihin, jota oli silloin alle satku.
Liiton korvaukset pyöri taas 500 päivää, nyt tosin loppuneet.
Asunnon myin ja makselin velat pois viime vuonna, kuten olin aikonutkin, kun irtisanouduin aikanaan.
Nyt en vielä tiedä, mitä teen sitten isona, näin kuitenkin tällä hetkellä.
Tällaiseen en kannusta, varsinkin jos on muitakin kuin itse, jotka voi kärsiä ratkaisuista.
Mutta sille joka mietti, että on asuntolainaa, niin pankin kanssa voi neuvotella lyhennysvapaasta, mielellään etukäteen.
Radikaalimpi tapa sitten myydä asunto pois.
Pankkitiliä jos saa täytettyä, eikä kaikki mene lainoihin, niin on sitten pelivaraa elämään.
Mutta olen nyt pari kertaa hypännyt syvään päätyyn ja toisen kerran lopputulos on vielä näkemättä.
Yhteenvetona, ehkei kannata laskea plussia ja miinuksia yhteen, vaan miettiä kummat on suurempia.
