Kahvanaama
(-Sry about the sticky kalvo`s here-)
161
Korjaan hieman, en ole itsesäälivä vaan itsekriittinen. Ymmärsin kuitenkin ja se on totta. Muuten oli aika hyvää kamaa tekstisi ja olet oikeassa, tosin nyt varmaan joku voi pitää mua nyt itserakkaana, mutta periaatteessa en tiä mitä pitäs “kehittää”.
Ehkä sitä, että nykyään kuvittelen liikaa että : Naiset hakee täydellisyyttä. Se on aika harhaistakin settiä, mulle on monet naiset puhunut itsetunto ongelmistaan (Niin kauniit, henkisesti ja fyysisesti, että ihmettelin).
Ihan kaikkea omaa historiaa en tähän uskalla avata.
Mutta tavallaan, kukaan meistä ei ole täydellinen. En halua esittää sellaista, mitä en ole.
Ei kai ihmisen psykologia mitenkään sukupuolesta riippuvainen ole. Olen kirjoittanut tänne joskus ketjun johtamisesta, jossa psykologit tuovat hyvin paljon samoja näkökulmia. Asiat ei ole niin erilaisia keskenään.
Ihmiset eivät sukupuolesta huolimatta erota usein itsevarmuutta & kompetenssia toisistaan. Tämä on meille ilmeisesti geneettisesti ohjelmoitu toimintamalli ja jos ihminen osaa tällä ratsastaa niin hän onnistuu. Sekä johtotehtävissä & että naisten iskemisessä, jos se on jonkinlainen itseisarvo.
Toisaalta minä vastustan ylipäätään sitä, että meidät kategorisoidaan erilaisiin karsinoihin. Se ei välttämättä tarkoita automaattisesti tunnevammaa, ettei jokainen edes ole kiinnostunut romanttisista suhteista. Minä ajattelin pitkään, että minussa on jotain vikaa ja itse asiassa lähiympäristöni saa minut tuntemaan edelleen siten, kun en ole mitenkään kiinnostunut suhteista, perheestä tai mitä tahansa, jota keksit siihen kertoa.
Ja aina, kun sanon tästä jollekin niin aika usein reaktio on se, että “sinä olet hyväksynyt olevasi luuseri, olet luovuttanut.” Ihmiset ajattelevat hassusti asioista. Minulla on esimerkiksi taakkanani erittäin huonot suhdemallit taustalla. Olen nähnyt liian läheltä huonoja suhteita koko elämäni - yleensä onnistunut myös hankkimaan itselleni ongelmia jo silloin, kun olen sillä kuuluisalla friendzonella. Minun elämäni on vaivatonta ja helppoa - ja koen n. 98 % ajasta, että minulla on maailman parhaat ystävät, minulla on sosiaalisesti mielekästä tekemistä enkä koe itseäni yksinäiseksi.
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen: asiat ovat aika pitkälti sitä psykologiaa. Jos sinun tarvitsee pumpata itseäsi johonkin mielentilaan, jotta voit ylipäätään saada elämääsi jotain niin onko se oikeasti sen arvoista? Ja jos se on ainoa tapa, niin onko kaikkien pakko kulkea sitä? Itsesäälin & itsevarmuuden välillä on vielä monta aallokkoa ja ei ehkä kannata kategorisoida ihmisiä liian paljoa sen yksinkertaisimman ääripään mukaan.
1 tykkäys
Kahvanaama
(-Sry about the sticky kalvo`s here-)
163
Tähän kaikkeen olisi erittäin kiinnostavaa saada naisnäkökulmaa palstalta. Ja nimenomaan unohtamatta tuota mun linkkaamaa linkkiäni, joka oli tavallaan se katalysaattori. Paljon hyvää settiä on luettavissa täältä /muutamasta yksityisviestistä. Ajattelin heittää isolla kivellä jäätä, ja herättää tämän, aika tärkeänkin ketjun henkiin.
Täällä lähtee tyttö ensi viikon perjantaina. Hyppiskö ilosta vai itkiskö? No, ihan vaan meiän kesken, no jääköön sanomatta. Ajattelin läksiäispuheena nuorelle parille kertoa karun totuuden: Ensimmäinen riita ja se tulee olemaan tulinen ja koskee satavarmasti rahankäyttöä uudessa perheessä. Jos siitä selviätte, niin on toivoa.
E: Tämä viesti siirrettiin johonkin parisuhdetopiciin, vaikka pääviestini oli, että asia saa minut kovin iloiseksi, ja oli todellakin toiseseen topiciin tarkoitettu
Hienoo. Eronnut jo muutama vuosi sitten. Lapset äidillä. Ei paljon annettu vaihtoehtoja. Joko hyväksyt tai mennään oikeuteen. En jaksanut, koska tiesin lopputuloksen jo etukäteen. Tänään toisen lapsen syntymäpäivä. Ovat reissussa ja pyydettiin soittamaan viideltä. Soitin, ei vastausta. Soitin kuudelta, ei vastausta. Tähänkin varmasti löytyy selitys, samoin kuin niihin lukemattomiin tapaamisten epäonnistumisiin. Ja mitä voin, no eipä muuta kuin odottaa niitä murusia pöydältä jos edes joskus…
Pää hajoo. Anteeksi mutta jonnekin oli pakko purkaa.
Tämä on erittäin hyvä huomio. Tapelkoon aikuiset perkele niin paljon kun sielu sietää, mutta a) jättäkää lapset tappelun ulkopuolelle b) älkää käyttäkö lapsia aseena. Ihan käsittämättömän paskaa toimintaa.
Maltti on valttia. Kannattaa nyt vaan ottaa rauhallisesti ettei mennä ojasta allikkoon. Eiköhän parempia aikoja ole edessä, kun et nyt itse mokaa. Nämä ei sinänsä ole mulle mitään tuttuja asioita. Mutta ihan perusjärjellä ajatellen uskon sinullakin olevan jotain oikeuksia, vaikka lapset olisikin määrätty äidilleen. Eiköhän sinun asemasi jatkossa parane, mikäli oikeuksiasi ei kunnioiteta. Mutta älä vaan pilaa juttua millään äkkipikaisella agressiolla. Jätä viesti äidille ja pyydä soittamaan, kun yhteydensaanti on nyt jostain syystä vaikeaa.
Edit. Jollei teillä ole mitään sopimusta paperilla lasten suhteen, niin semmoisen tekeminen kuulunee perusoikeuksiisi. Katso vaikka tästä liitteestä apua ja tilanteen rauhoituttua vie asiaa eteenpäin. Jos asia on nyt ihan vaan äidin määräämänä niinkuin hän itse haluaa. Ei se ihan kai niinkään voi olla.
On aika selkeät paperit. Mutta aika vaikeaa avata niitä. Koska te täällä kuulette vain minun versioni. Mutta sanoisinko sen verran kun toinen on enemmän ns alalla ja toinen ei, niin aika heikoilla olen.
Mutta älä nyt masennu enempää. Vaikka olisit “heikoilla”, et kuitenkaan ole ilman mitään oikeuksia. Ehkä saat niitä aikaamyötä vahvistettua tai ainakin saat ne toimiviksi. Rauhallisesti ja pitkäjänteisesti muistaen, että lasten etu on kuitenkin se tärkein.
Surullista kun tuota tapahtuu vielä nykyisinkin. Mielestäni erossa olisi tärkeintä muistaa, että lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja sen pitäisi olla ainoa mikä merkitsee.
Muista myös, että halutessasi sopimusta voidaan aina muuttaa. Se tehyy paperi ei ole ikuinen ja lasten kasvaessa olosuhteet muuttuvat. Siitä syystä ihmettelenkin kuinka tapaamissopimus on vielä nykyisinkin ns. ikuinen.
No just näin. Itse en ole ollut missään tekemisissä isäni ja siskojeni kanssa äitini kuoleman (2012) jälkeen. Voisi isoisä olla edes joskus kiinnostunut lastenlasten asioista tai edes muistaa lakkiaisissa tms… huomenna meidän juiorin rippijuhla, muta hiljaista on taas. En viitti avautua riitautumisestamme, mutta mun äiti oli viime kädessä se joka piti lankoja vyyhdissä meille päin.
