Mä ja tyttöystäväni olemme asuneet koko suhteemme ajan erillämme. Isoimman alkuhuuman aikana oli todella raskasta, kun välimatkaa oli satoja kilometrejä. Nyt eroa on onneksi enää hieman alle sata.
Olemme molemmat vähän erakoita luonteiltamme, joten on vain hyvä että asumme vielä erillämme. Molemmat saavat tarvittaessa sitä täysin omaa aikaa.
No Hakamettään tietysti Tapparan kotipelin erätauolla popsasemaan nopeasti pätkät tapolaa tai pari palleroo teivolaisia 
No Näsinneula on klassikko, eli sinne syömään. Ota lompakko mukaan.
Kyllä mä lähtisin stefan’s steakhousella tai berthalla liikenteeseen. Siittä sitten tornihotellin kattobaariin iltamyssylle ja nukkumaan. Ai että. 
Kokemusta on yhdestä n. 5 vuotta kestäneestä parisuhteesta, josta pari ekaa vuotta meni etäsuhteessa (eri kaupungeissa) ja loppuaika samassa kaupungissa mutta eri asunnoissa.
Etäsuhde: ei enää ikinä.
Sama kaupunki, eri asunnot: Nuorena (~25v) kloppina ihan okei, mutta enää en moiseen ryhtyis. Jos puoliso ei kohtuullisen ajan kuluttua suhteen alkamisesta kelpaa saman katon alle niin tuskin siitä mitään pysyvää tuliskaan.
Toki ihmisiä on erilaisia ja joillekin toimii toiset jutut ja joillekin toiset.
Mulla on joidenkin mielestä erikoinen suhde, kun asutaan saman katon alla, mutta on omat makkarit (ja jääkaapit 
). Mies tekee kolmivuorotyötä, joten nukkuminen tapahtuu harvoin samaan aikaan. Mies on vielä herkkäuninen, niin sen nukkumisesta ei tulis mitään, jos ramppaisin omiin aikoihini ees taas, vaikka kuinka koittais olla hiljaa. Kuitenkin meillä tää toimii enemmän kuin hyvin 
Läheisyyttä ja yhdessäolon tunnetta on enemmän kuin on koskaan ollut kenenkään sellaisen kanssa, jonka kanssa on nukuttu samassa sängyssä. Ihmettelijöitä kyllä riittää aina kun kertoo meidän järjestelyistä, mutta ei mua haittaa. Tää vaan toimii meille, niin tarvi muiden puheita sen enempää miettiä
Mikäpä se tärkeämpää?
Pitää muistaa olla oma itsensä ja antaa myös toisen tehdä sama.
Jatketaan oikeaan ketjuun.
Aika usein saan matkustajan paikan kun ollaan rouvan kanssa autolla liikkeellä.
Vaatii tosin normi kauppareissua pidemmän matkan.
Luulen ja arvaan että syy löytyy vuosien takaa eräältä Kalajoen reissulta?
Oltiin mun kesäkulkineella liikkeellä ja oli olevinaan hiukan kiire.
Minähän laskin Pohojammaan lakeuksilla menemään aika surutta kun ei muuta liikennettä ollut. Mikäs siinä oli päästää kauniina kesäiltana tyhjällä tiellä kun autollakin tuntui olevan menohaluja.
Bensaa meni tosin vähä perkeleesti mutta kyllä maisemakun vaihtui.
Paluumatkalla sainkin pönöttää repsikan paikalla ja todella usein muutenkin sen jälkeen.
En tosin suosittele tätä kenellekään!
Pimpelipom @Oijennus
En löytänyt parempaakaan ketjua, mutta ikävä kyllä allekirjoitan aika paljon noista kertomuksista. En tosin ole taipunut vielä “m*lkuksi”, vaan olen jatkanut sitkeästi omalla tielläni. On mulla ollut elämässä silti aika paljon erilaisia suhteita, vanhemmiten ja kai vähän kyynistyttyä vähemmän (riippuu säkästä, osuuko saman henkisiä naisia eteen)
Itse en tosin ole kynnysmatto/ liian kiltti, vaan aidosti “herrasmies” sekä lupsakka huumorintajultani, osaan keskustella monipuolisesti eri asioista ja ihan atleettinenkin kaveri olen. Osaan myös sanoa ei ja olla eri mieltä rakentavasti.
Silti, minusta on vahvasti alkanut tuntua että suurinosa naisista viehättyy nk. “rentuista” enemmän. (Tai sitten täytyy olla armoton alfauros).
Ongelma on, etten oikein tiedä mistä “etsiä” enää mielitiettyä - Treffipalstat olen todennut olevan täynnä excel-lista tyyppejä / taivaanrannanmaalareita, eikä tinderkään oikein toimi (En osaa olla riittävän röyhkeä, ja tavallaan oon parhaimmillani kun keskustelu on vuorottaista).
Diskoissa pahin vihollinen on yleensä naisen ystävät 
(Tai ne rentut…)
“Sori mun pitää mennä, Jaana-Terttu ja Maizu haluu mut tonne” 
Mitä hemmettiä mä oikein teen 
Valitettavasti olet nyt myöhässä.
Edesmennyt maailman paras mäkihyppääjä olisi voinut antaa omat parisuhdeneuvonsa.
Itse olen aikalailla kaikki tyttöystäväni löytänyt baarista, tai sitten joku samassa seurueessa ollut naikkonen on minuun mieltynyt ja ottanut myöhemmin jotain kautta yhteyttä. En oo ikinä uskonut “iskemiseen”, enemmänkin naiset jollain tavalla otti kontaktia (yleensä sellainen oikeen porautuva katsekontakti) jos olivat kiinnostuneita ja sitten menin jutulle. Luulis että samaa rataa nykyäänkin homma menee, ei viimeisintä tietoa noista hommissa ole kun olen tätä nykyä naimisissa.
Ei kai näihin kukaan osaa mitään neuvoja oikeasto antaa, kai sitä vaan pitäis löytää oikea paikka josta löytäis itsellensä oikeanlaisen kumppanin parisuhteeseen.
Nykyäänhän vissiin kaikki on tinderissä, ootko sitä koittanut?
Edit. Turha kysymys kun tossa olitkin maininnut tinderin. 
Mulla yleensä menee tuttavapiirissä siihen, että olen siten kai “liian mukava” , että mä saan todella helposti näistä ystäviä - tai se ikäänkuin menee väkisin siihen kaverikorttiin ; mun kanssa on kaiketi aika helppoa keskustella ja olen myös empaattinen. Ja siten kunniani yleensä pyrkivänä pitämään en edes aio koittaa mennä pidemmälle näissä (jos on selvää että kaverizonelle ollaan menty). Tuo olisi otollinen tilanne, mutta jotenkin se ajautuu tuolle polulle.
Tuosta voi kai päätellä, että itsekkään en usko iskemiseen vaan luontaisiin kemioihin ja aitouteen. Niitä on ollut hankala löytää ja saada esille. Ennen mulle oli kaikki aika luontaista ja helppoa, nykyään kai olen jotenkin kyyninen, on jopa hieman lukkoja ja ehkä semmonen nuoruuden into on poissa (olen tavallaan “viisas käytöksinen”, vaikken todellakaan mikään jäykkis). Lisäks on sillain vähän hankalaa, kun olen out of the box - en mitään tiettyä kategoriaa.
Pitäskö sitä olla vaan vähän “tylympi”?
Edit. Oon kyllä usein rehellinen ja avoin, täytyiskö vähän pitää kortteja enemmän piilossa nykyään?
Pysy vaan herrasmiehenä. Kyllä tuollekin sektorille joku oikea helmi osuu. Itsellekin osunut, tosin olen itse sitten jänistänyt.
Ei kai sitä kannata olla muuta kuin mitä on. Paha sanoa tohon friendzoneasiaan mitään, kun olen varmaan sun vastakohta. 
En siis ole mikään supliikkimies, ja yleensä kun jutunaiheet loppuu niin homma on siirtynyt suuteluun ja niin edelleen. Olen vissiin siis vahvasti poikaystäväainesta, en juurikaan ystäväainesta. Tai näin oon tilanteen analysoinut.
Oon kuitenkin sitä mieltä että kaikille on joku oikea olemassa. Pitää vaan löytää kriteerit ja työkalut millä sen oikean löytäis massasta. 
Saanko kysyä , miksi jänistit ? Oliko joku tietty pelko vai menitkö vaan lukkoon? Ei ole pakko tässä vastata, jos et halua.
Ja ei sitä oikein voi omaa käyttäytymistä edes oikein muuttaa, vaikuttaisin muuten aivan pelleltä. Selkärangasta lähtee tämä “semi-herrasmies” - käyttäytyminen. Siihen on vaan kasvettu.
Pitäskö minun ajatella kuitenkin vähemmän, aloitteen tekeminen on nykyään vaikeinta. Etenkin jos on itekseen liikenteessä (mitä usein kyllä olen, kun ei ihan aina sinkkufrendit pääse lentämään siivelle) - Suhteessa olevista ei useesti oo kauheesti apua tuolla “ulkona” ihan täysi painotteisesti / eivät vaan ehdi (Ymmärrettävästi parempaa tekemistä heillä)
Ehkä joo, jos on tuollaiseen yliajatteluun taipuvaisuutta. Rohkeasti vaan tekee aloitteen, kyllä se siittä. Katseesta ja elekielestä sen näkee yleensä samantien että missä mielessä sinusta ollaan kiinnostuneita, sen perusteella rohkeasti vaan aloitetta tekemään. 
Mulla on usein kyllä vähän tämä ajatuskuva nyky menosta :
Ja sitten yleensä/joskus porhaltaa joku känninen pelimanni (ei aina /useinkaan edes sellainen, jota kokisi uhaksi) vaan semmonen tungeksiva molopää. Sitten mulla yleensä menee hermo, ja lähen hiljasin äänin meneen, koska alkaa vaan v*tuttamaan.
Tunnistan tässä tosi paljon nuorempaa itseäni. Otin silloin tehtäväkseni korjata tämän tyhjiön elämässäni. Hyvin vaikea tiivistää muutamaan lauseeseen, kaikki mitä matkallani opin mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. Elin viitisen vuotta villiä hauskaa sinkkuelämää, jonka jälkeen tapasin lapseni äidin.
Neuvoni sinulle olisi seuraava. Sinulla selvästi on hieman itsesäälivä asenne. Heitä se romukoppaan nyt. Mikään miehessä ei ole epäseksikkäämpää kuin itsesääli. Sen sijaan, että pidät naisia jonain tavoittattamattomana palkintona, opettele pitämään itseäsi sellaisena. Jos et näe itseäsi palkintona, niin mieti mitä sinun tarvitsee tehdä, että olisit sellainen? Kaikki mitä teet kehittääksesi itseäsi on kuitenkin kaikki kotiinpäin. Ota vähäksi aikaa elämäntehtäväksesi tämän elämänalueen hanskaaminen. Jos pääset siihen, että pystyt kävelemään vaikkapa pubiin itseluottamusta hehkuen tulet huomaamaan, että naisten reaktiot sinua kohtaan ovat todella erilaiset.
Joo, siis itse olen todella introverttinen persoona. Mutta en siis mitenkään hiljainen, päinvastoin, todella sosiaalinen ja avoin kunhan tunnen toisen henkilön, mutta tarvitsen omaa rauhaa ja tilaa paljon palautumiseen ihan päivittäisestä kanssakäymisestäkin. Tuosta syystä en sitten halunnut tai uskaltanut sitoutua saman katon alle. Oma asunto on välttämättömyys. Tosin saman katon alla oleva parisuhde olisi varmaan pelastanut minut paritakin työuupumukselta. Joku ulkopuolinen olisi huomannut merkit ajoissa.
@StadinTappara1 tuossa hyvin tiivisti oleellisimman. Paha nyt mitään tarkempaa neuvoa antaa, mutta itetunnostahan se on paljon kiinni.