Tämä ei ole pilkunviilausta mutta kieliasia kuitenkin. Siksi kirjoitan sen tänne. Tämä ei myöskään liity käyttäjään @Labrys mitenkään muuten kuin siten, että satuin muistamaan aiemmin miettimäni asian hänen viestistään. Eli tämä viesti ei ole sinulle kohdennettu enkä “syytä” sinua sanan huonosta käytöstä tai mitään.
Minua ärsyttää mielensäpahoittaminen - ei siis se, että sitä tapahtuu, vaan se sana. Tähän on muutama syytä.
Ensinnäkin mielensäpahoittaminen on usein tarpeeton käsite ja sitä käytetään huonoissa pakoissa. Meillä on oikeus olla eri mieltä toistemme sanoista ja puheista, ja joskus ne jopa saavat aikaan vastareaktioita, mutta se, että joku väittää vastaan tai ilmaisee tyytymättömyytensä johonkin asiantilaan, ei ole automaattisesti mielensäpahoittamista. Tätä sanaa käytetään hyvin vähättelevässä mielessä tilanteissa, joissa kaksi ihmistä on eri mieltä, ja se ei millään muotoa edistä yhteisymmärrystä. Joku voi esimerkiksi pahoittaa mielensä huonosta tai loukkaavasta vitsistä, ja näin sanottuna se kuulostaa tämän mielensäpahoittajan syyltä, mitä sen ei pitäisi (ainakaan aina) olla.
Toisekseen mielensäpahoittaminen viittaa siihen, että henkilö tekee sen itse. Tämä on hyvinkin nurinkurista. Otetaan esimerkiksi äskeinen, eli loukkaava vitsi. Jos minä tuohdun kuulemastani vitsistä, niin en minä silloin pahoita siitä mieltäni. Sen tekee se vitsi tai sen kertoja. Kyllä, on usein mahdollista hillitä tunteensa ja antaa asian olla, mutta jos näin ei käy, en silti siirtäisi tuohtumista tämän mielensäpahoittajan kontolle.
Kolmanneksi yleinen “retorinen” keino, jota kuulee aika ajoin. Sillä on useita muotoja, mutta ne tapailevat tätä: “Mitään ei saa sanoa, kun joku heti pahoittaa mielensä”. Tästä herää se kysymys, että miksi täytyisi saada sanoa asioita, joista joku loukkaantuu? Ja toisaalta: jos henkilö on mielestään oikeutettu kertomaan vaikka sen loukkaavan vitsin, niin kaiken järjen mukaan hänen kuuluisi kantaa myös vastuu siitä, että joku saattaa siitä loukkaantua, eikä vikistä, että nyt joku harmistui.