Kun Ilvekseen liittyvä keskustelu on erilaisten tapahtumien johdosta kiihtynyt viime päivinä, olen pannut merkille, että suhtautuminen tähän rakkaaseen kilpailijaan on hyvinkin sekalaista Tapparan kannattajien keskuudessa. Itse kuulun hieman vanhempaan kannattajapolveen ja olen ollut huomaavinani, että minun (sukupolveni) suhtautuminen on hieman erilaista, eikä ollenkaan niin suvaitsevaa ja positiivista, kuin nuorempien kannattajien, jotka ovat mahdollisesti itse kokeneet Ilveksen kilpailijana vasta 1990-, 2000-luvulta tai myöhemmältä ajalta lähtien. Yritän tässä hieman valottaa oman Ilves-suhteeni syntyjä, taustaa sekä historiaa, jotta nuoremmatkin kannattajat ymmärtäisitte, mistä tällainen “viha” saa juurensa.
Omat ensi muistoni Ilveksestä ovat Hakametsästä 1970-luvun alkupuolelta, muistan Oksanen-Peltonen-Leimu –ketjun, Hakasen Mintsun ja kovan kanadalaisen Len Lunden. Tuolloin Ilves oli todellinen kilpailija, jopa Suomen Mestari. Kaksi kertaa vuodessa kohdattiin täydessä hallissa, 10 200 katsojan pitäessä tunnelmaa yllä. Ja voi sitä kuittailun määrää koulussa välitunneilla noiden otteluiden jälkeen. Jotkut fanaattisimmat kannattajat eivät edes tulleet kouluun hävittyä ottelua seuraavana päivänä. Sitten tuli Kivelän Keijo, sarjan ylivoimaisesti nopein pelaaja, jonka viimeistely ei onneksi ollut luistelun luokkaa, oli Hiitelän Seppo punaisissa muoviluistimissaan, ja Viitalan Jari, tuo kolmosketjun vaalea taistelija, Ilveksen kannattajien suurin suosikki.
Mutta sitten kaikki muuttui - tuli Jarkon Mara, epäilemättä Ilveksen kannattajien kautta historian eniten vihaama tapparalainen. Jarkkolaiset käänsivät kiekkovaltikan Tapparalle, mutta paikallisottelut olivat edelleen jännittäviä ja kiihkeitä. Vihellyskonsertin meteli täydessä hallissa oli korvia huumaava. Ja Ilvekseenkin tuli uusia huippupelaajia, tuli Siltasen Risto, mies joka yksin pystyi voittamaan Tapparan. Todellinen vihan ja ihailun kohde samanaikaisesti. Lämärit olivat jopa kovempia kuin Marjamäen Pekalla (off topic: Risto on edelleen mielestäni Suomen kaikkien aikojen toiseksi paras puolustaja, se paras valittiin hänen kanssaan yhtaikaa nuorten leirin All Stars-miehistöön).
Nämä vuodet, tapahtumat niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin, kehittävät nuoreen poikaan jonkinlaisen lähtemättömän Ilves-vihasuhteen, josta ei ole päässyt irti edes vanhoilla päivillä. Tämä viha ei suinkaan kohdistu Ilveksen kannattajiin, jokaisella tamperelaisella on varmaan ystäväpiirissään niin Ilveksen kuin Tapparankin kannattajia, vaan Ilvekseen seurana ja joukkueena (nimenomaan jääkiekkojoukkueena), sen menestystä ei vain kykene toivomaan vaikka haluaisi. Ilves oli ja yhä on se kilpailija numero yksi, vuoden tärkein peli, joka täytyy voittaa. Hieman kuin Ruotsi maajoukkuetasolla. Viha ei tule Ilveksen tyylistä pelata, Ilveshän on aina pyrkinyt nopeaan taitokiekkoon, vaikka 80-luvulla Ilveksen kotiotteluissa jaettiinkin yhdelle joukkueen pelaajalle ‘Hansonin veljesten muistopalkinto’. Tämän saamiseen taisi tosin riittää yksi onnistunut taklaus. Suhde tullee siitä tasapäisestä kilpailuasemasta, tarpeesta voittaa tuo elämää suurempi kilpailu ja tappion ja voiton seurauksista nuoren pojan sosiaalisessa elämässä.
Sitten nimittäin seurasivat historiassa vuodet, jotka olisivat saattaneet tehdä suhteesta erilaisen, jos ei olisi elänyt tuota tiukan taistelun 70-lukua. Ilvekseen tuli uudet nuoret, tyylikkäät tähdet, joita ei voinut olla ihailematta. Ensin Jalon Risto, tuo uskomaton mailavirtuoosi, joka kuljetti vaivattomasti kiekon puolustajien ohitse. Siitä pari vuotta ja Helmisen Raipe. Kausi alkoi ja muutaman kierroksen jälkeen kaikki alkoivat puhua tästä uudesta tähdestä, joka kieputteli Tapparankin puolustajia mennen tullen. Elettiin kuitenkin Tapparan toisen dynastian (jos jätetään 50-luku pois) aikaa, joten ilvesläisiä oli hieman helpompi ihailla, olihan pahin vastustaja viime vuodet tullut Turusta. Ehkä nuoren pojan ajattelu ja mielikin olivat iän karttumisen myötä kypsyneet. Kun puolustuksessa luuti vielä Kaarion Matin tapainen herrasmies, niin Ipasta olisi voinut jopa alkaa pitämään. Jaloa ja Helmistä seurasi vielä Niemisen Mika jalkakikkoineen, ehkä näiltä ajoilta juontaa juurensa se jonkinlainen kunnioitus Ilveksen taitavia keskushyökkääjiä kohtaan, saman kunnioituksen jatkeesta nykyjoukkueessa nauttii Sami Sandell. Toinen ihailun kohde oli maalivahdit. Virhimo lehdistötorjuntoineen (puolispagaatti, kiekko ylänurkasta räpylään ja jäätyminen torjunta-asentoon pariksi sekunniksi, jotta Palmun Reijokin ehti napata kuvan seuraavan päivän Aamulehteen) taisi mennä vielä vihan puolelle, mutta sitten tulivat “Taisto” Tammi, Jarmo Myllys, Vesa Toskala ja Tuukka Rask. Melkoista historiaa nykyiseen verrattuna.
Minulle nyky-Ilveksen seuraaminen on omalla kierolla tavallaan nautinnollista aikaa, minkä tahtoisin jatkuvan ja jatkuvan. Minulle Vincent Manngard on ollut paras omistaja Ilveksen historiassa ja Honkalehdon Esaa en vaihtaisi kehenkään, tulen todella kaipaamaan hänen aikojaan Ilveksen toimitusjohtajana. Joskus saatan tuntea Ilvestä kohtaan pieniä epämääräisiä säälituntemuksia, mutta nämä menevät nopeasti ohitse. Ehkä aivoni kytkevät ‘sääli’-sanan armeijakokemuksiin ja kapteenin ohjeistukseen: “Sääli on sairautta ja pelko veren heikkoutta.” Niinpä säälin tunne kaikkoaakin mielestä nopeasti ja voin palata nauttimaan nykyhetkestä ja toivoa tämän vain jatkuvan. En halua Ilveksen konkurssia enkä Ilveksestä tasapäistä vastusta, haluan katsella, kun he kamppailevat playoff-paikasta Sportin ja Jukureiden kanssa ja häviävät taistelun. Haluan katsoa, kun he sekoilevat taloutensa kanssa, tuhlaavat omistajiensa rahoja, mutta pysyvät kuin pysyvätkin hädin tuskin hengissä.
Olen yrittänyt olla rationaalinen ja toivoa Ilvekselle parempaa, kuten monet nuoret Tappara-kannattajat näyttävät vilpittömästi pystyvän tekemään, mutta tämä ei yksinkertaisesti onnistu. Tämä Ilves-suhde on vain juurtunut minuun nuoressa iässä eikä sitä varmaan saisi muutettua edes usean vuoden terapiaistunnoilla. Tällä hetkellä odotan muiden tapaan mielenkiinnolla Ilveksen omistajavaihdosta. Tosin uskon ja toivon, että tuo vuosien sekoilu on jättänyt tuohon organisaatioon niin pahat jäljet ja toimintatavat, ettei tekeminen tästä muutu. Nyt aletaan tuhlata yhden omistajan sijaan kymmenen omistajan rahoja ja kohta kinastellaan keskenään pienissä kuppikunnissa. Ja taistellaan samalla säälipleijaripaikasta. Perinteisestä kasvattajaseurasta valittiin U20-, U18-, U17- ja U16-maajoukkueisiin yhteensä yksi (!) pelaaja (Topias Haapanen), joten vuosien rämpinen alkaa näkyä tavalla, josta ei tulla noin vain nousemaan.
Niukat voitot, Paten ensimmäinen hattutemppu, tappioasemien kääntämiset voitoiksi ja jatkoaikavoitot Ilveksestä ovat olleet erittäin mukavia, mutta seuraavassa Ilves-ottelussa voisimme vihdoinkin ottaa kunnon rökälevoiton, 10-0 taululle tämän yhden aikakauden päätökseksi.